Ryhtyisinkö museo-oppaaksi?

Kriitikon työ on ajettu koko ajan ahtaammalle. Työtilaisuudet vähenevät ja juttukoot lyhenevät. Alan vaihto tai ainakin täydennys ovat vähän väliä mielessä. Ovat ne muutkin hommat aika hauskoja. Miten olisi esimerkiksi museo-oppaan työ? Viime torstaina olin vetämässä Hämeenlinnan taidemuseossa Elinkaari-näyttelyn (8.2.–26.5.) kuraattorikierrosta. Yleisöä oli mukavasti ja tunnelma hyvä. Tässä kuvanveistäjä Olli Larjo (s. 1964) esittelee omaa työtään:

Vitsit uranvaihdosta sikseen, mutta se on todettava, että yleisöopastus on itse asiassa kriitikontyöllekin varsin arvokasta kokemusta. Missä muussa tilanteessa sitä pääsee näin hyvin sen potentiaalisen lukijansakin kanssa ajatustenvaihtoon? Ymmärtää sen, mitkä kysymykset yleisöä askarruttavat ja kiinnostavat. Yleisöltä tuleva suora palaute on sekä taiteilijalle että taiteesta kirjoittavalle ensiarvoisen tärkeää. 
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen saanut viime aikoina nähdä erilaisia yleisöjä. Olin nimittäin taidemaalari ja professori Silja Rantasen (s. 1955) pyynnöstä Helsingin Taidehallissakin vähän aikaa sitten (11.2.) pitämässä kierrosta Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä (12.1.–3.3.), yleisönä Kuvataideakatemian nuoria opiskeljoita – jälleen siis erilaista näkökulmaa:

Rantanen oikeassa reunassa. Vasemmassa reunaa Luostarisen tuotantoa pohtii toinenkin akatemian opettaja, Petri Hytönen (s. 1963).

Ja vedin minä alkukuussakin (3.2.) Taidehallissa kuraattorikierroksen, jossa yleisöä oli tosi paljon, varmaankin lähemmäs sata – tässä tilaisuus on jo loppu ja yleisö hajaantunut jatkamaan omia pohdintojaan:

Ja vaikka yleisöä oli paljon, uskalsivat ihmiset kysellä ja kommentoida. Kyllä tällaisissa tilaisuuksissa viisastuu – ja huomaa myös sen, miten työkseen taiteesta elävä ryhtyy pitämään joitain asioita liian itsestään selvinä. Juuri näiden asioiden avaaminen laittaa arvioimaan omaakin työtään vähän enemmän.