Julkaistua 401 & 402 & 403 & Virossa 90 & Näyttelykuvia 767 & Luettua 116: Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi & Siiri Haarla & Taide isänmaan palveluksessa

Eilen tuli postilaatikosta uudistunut Taide. Ja hyvältä näytti. Olin kirjoittanut siihen yhden kritiikin, yhden kirja-arvostelun ja palan uudelle palstalle, jossa esitellään teoksia tuoreista näyttelyistä omalla sivullaan ja lyhyellä tekstikommentilla. Tuli tuossa taannoin (19.1.) piipahdettua päiväseltään Tallinnassakin ihan vain Kumun näyttelyä katsomassa – ja syömässä azerbaidžanilaisessa ravintolassa ja röökiostoksilla, minkä olin unohtanut jo blogissa raportoida. Oli siellä toinenkin hyvä näyttely, johon ehkä palaan, jos jaksan.

Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi

Raoul Kurvitz, Kumu, Tallinna 18.1.–21.4.

Monipuolinen virolainen kuvataiteilija ja muusikko Raoul Kurvitz (s. 1961) kuuluu siihen isolukuiseen virolaiseen taiteilijaporukkaan, joka on saanut arkkitehtikoulutuksen. Hän valmistui Viron valtiollisesta taideinstituutista (nyk. Viron taideakatemia) arkkitehdiksi vuonna 1984. Mutta toisin kuin esimerkiksi Leonhard Lapin, Jüri Okas ja Vilen Künnapu, hän ei nojaa virolaisen ja yleiseurooppalaisen avantgarden vähäeleiseen perinteeseen vaan edustaa pikemminkin sitä postmodernia katkosta, joka meilläkin kytkeytyi ekspressionismin uuteen nousuun 1970–80-lukujen taitteessa. Ja aivan samoin kuin meilläkin, tähän liittyy tietty romantiikan uusi tuleminen, mikä virolaisessa neukkumaailmassa sai omanlaisiaan, varmaankin aidosta absurdiuden tunnosta johtuvia dekadenssia hipovia piirteitä. Tosin tässä kontekstissa ei murros ole niinkään suuri, koska samanlainen ”Jumalan hullu” Kurvitzkin tuntuu olevan kuin niin moni virolainen edeltäjänsä. Viittaus on tarkoituksella jumalinen: ”Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: -- Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.” (1 Kor. 3: 18–19)

Kurvitz oli vuonna 1986 mukana perustamassa Virossa jo taidehistoriallisen legendaarisen maineen saavuttanutta Rühm T:tä , jossa oli mukana myös muita arkkitehteja: Urmas Muru ja Peeter Pere sekä kuvataiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita: Hasso Krull, Ariel Lagle, Raul Saaremets, Ene-Liis Semper ja Tarvo Hanno Varres. Maalaustuotantoaan ryhmä nimitti ”kylmäksi ekspressionismiksi”, jota leimasi intohimon puute ja etäisyys. Ryhmä tuli kuuluisaksi myös performanssin kautta – huippukohta asettuu 1990-luvun alkuun. Taidehistorioitsija Ants Juske muisteli ryhmää ”brutaaleina dandyinä”.

On toki muistettava, että ryhmän toiminta sijoittuu osin vaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto alkoi jo hajota ja muuttua kehittyväksi kapitalismiksi, joten ei näitä tyyppejä Siperia niinkään opettanut: he olivat yhtäaikaisesti undergroundia ja virolaisen taiteen eliittiä – ja hyvin itsetietoisesti.

Kurvitzilta on koottu merkittävään historialliseen näyttelyyn isoja installaatioita – osin rekonstruoituina – ja useita videoteoksia sekä hyvä valikoima Rühm T:n aikaisia performanssitallenteita – myös Suomesta, sillä Kurvitz on ollut mukana aikoinaan niin Helsingissä, Porissa kuin Billnäsissäkin. 

Taidehistorioitsija Andres Härm on todennut, että Kurvitz on yhtä aikaa esoteerinen ja sosiaalinen. Tämähän on aika rankka ristiriita, mutta Kurvitzin tapauksessa varsin totta. Hän lainailee eklektisesti eri kulttuurien ja uskontojen symboleita ja tekee niistä lähtökontekstista piittaamattomasti uusia kokonaisuuksia, joiden varsinaista uutta merkitystä on vähän vaikeakin arvailla, mutta tarttumakohtia piisaa.

Kurvitz uppoutuu erilaisten ideologioiden, mytologioiden, historian ja filosofian maailmaan luoden omaa rituaalinomaista lähestymistapaansa, mikä näkyy myös hänen musiikissaan – pari vuotta sitten ilmestyi tämän laulutaidottoman gurun hypnoottinen albumi Forbidden to Sing, jonka hienoimmasta biisistä (Jesse Colin Youngin Darkness, Darkness alun perin vuodelta 1969) tehty video toivottaa katsojan näyttelyyn ja virittää sen tunnelmaan.

Mutta ei Kurvitz mikään pelkkä synkistelijä ole. Hänen narratiiviset videonsa osaavat olla myös varsin hauskoja: ihan ääneen nauroin, kun katsoin hänen ”metafyysistä pankkitoimintaa” kuvaavaa videotaan, jossa taiteilija ostaa torilta sosiaalisella sopimuksella vihanneksia, maalaa niistä abstrakteja maalauksia, joita sitten vaihtaa taas sosiaalisiin tekoihin – mutta esimerkiksi kurkkumaalauksen ikään kuin kurkun hinnalla – jatkuvana sarjana, jossa on mukana esimerkiksi kosmetologin hoitoja. Näin maalaustaide tulee kytketyksi muuhun normaaliin elämään. Lopuksi hän hakee metafyysisestä pankista palkkiotaan. Pankkiiri ottaa kopiokoneella sadan kruunun setelistä kopion, jonka Kurvitz rypistää roskikseen. Kierto loppui.

Ja kuinka lumoutuneena tuli katsotuksi sitä, kuinka Kurvitz maalasi sian kanssa yhdessä maalauksia, joissa materiaalina käytettiin mutaa, perunoita, olkia ja kaikkea sitä, mitä sikolätissä nyt tarjolla oli. Kolme maalausta riippuu videon vieressä, ja museokontekstissa ne näyttävät varsin arvovaltaisilta modernin taiteen edustajilta. Itse asiassa videon näkeminenkään ei edes poistanut sitä tunnetta, että maalaukset olivat aika hienoja. 

Näin hienosti maalaa villisika.

Härm nimitti Kurvitzia myös ”ritsoidiksi”. Piti oikein käyttää sanakirjaa, ja kyseessähän on juurtumahapsi – ei siis ihan varsinainen juuri. Juuri tällainen Kurvitz tuntuu olevan: hän ei varsinaisesti juurru mihinkään vaan tarrautuu sinne sun tänne kevyesti sekä myös varsin herkästi ja irtonaisesti. Hänen jatkuvat rituaalinsa eivät ankkuroidu mihinkään selkeään oppirakennelmaan. Mutta intensiivisiä ne ovat. 

***

[Siiri Haarla]

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, öljy, 180 x 180 cm.

Siiri Haarla (s. 1986) onnistuu nivomaan maalauksiinsa sekä rajun ekspressiivisen otteen että runsaasti kerronnallisia elementtejä. Vastaavasti vapaata ilmaisua jäsentää ankara rakenteellisuus: käytössä on muun muassa taidehistoriasta tuttuja viittauksia kuten vaikkapa uskonnollinen sivupaneeleiden käyttö. Haarlan kieli onkin yhtäaikaisesti korkeakulttuurista tietoisuutta ja karkeaa arkista puhuntaa.

Siiri Haarla: Saint Jenna – The Scenes of My Life, Galleria Rantakasarmi 10.1.–3.2.

***

Taide isänmaan palveluksessa

Sakarias Sokka: ”Kansamme kykyyn itse arvostella ei voi luottaa!” Taidelautakunnat valtiollisina asiantuntijaeliminä ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, 452. Jyväskylän yliopisto 2012.

Miksi kiinnostua väitöskirjasta, joka käsittelee suomalaista taidepolitiikkaa ja -hallintoa ennen toista maailmansotaa? Siksi, että aihe on erittäin ajankohtainen ja että taidepolitiikkamme rakenteiden ja syntyhistorian ymmärtäminen lisää mahdollisuuksia hahmottaa tarkemmin sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Instituutioiden historia on paljon muutakin kuin vanhaa tarinaa ja silkkaa kronologiaa. Kun ymmärrämme sen, mitä on rakentunut ja miksi, voimme myös yrittää ratkaista noiden jähmeiden rakenteiden jähmeyden tuomia ongelmia, joita muutoshetket kipupisteineen aina paljastavat.

Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa taidehallintomme on kokemassa suuria muutoksia. Taiteen keskustoimikunnan muuttuminen Taiteen edistämiskeskukseksi on vielä osin ennustamaton tapahtumaketju, mutta ainakin se on selvä, että uudesta johtajasta on tulossa aikamoinen taideruhtinas ja että taiteemme totutussa vertaisarvioinnissa on tapahtumassa jonkinlaisia muutoksia.

Kun seuraa nykyistä kunnallispolitiikassa tapahtuvaa vääntöä vallasta, ei liene perusteetonta odottaa myös sitä hetkeä, jolloin esimerkiksi perussuomalaisten kulttuuripolitiikka joudutaan ottamaan vakavasti.

”Perusporvarillinen isänmaallisuus ei sanellut kaikkea taiteellisen laadun arviointia, mutta sillä oli vaikutusta – joskus ohi taiteellisen laadun, mutta useimmiten yhdistettynä laatuarvioihin. Samalla linjattiin suomalaiskansallisen kulttuurin määreitä ja nostettiin soveltuvia taiteilijoita kansallisen kuvaston tuottajiksi.” Näin kirjoittaa Jyväskylän yliopistossa juuri väitellyt Sakarias Sokka taidepolitiikkamme syntyä luotaavassa tutkimuksessaan. Sokka muun muassa osoittaa sen, miten lautakuntien (osapuilleen nyk. taidetoimikunnat) toimintaan leivottiin sisään poliittinen aspekti. Tämän kytkyn ymmärtäminen on edellytys sen ymmärtämiselle, mitä opetusministeriössä parhaillaan tapahtuu.

Sokan väitöskirja ei ole järin viihteellinen, mutta sen lukemista on pakko suositella kaikille taidepolitiikasta kiinnostuneille. Ainakin toistaiseksi varsin korporatiivisessa systeemissämme tämän tulisi itse asiassa tarkoittaa kaikkia taiteilijoita ja taidemaailman toimijoita. 

***

PS. Jos muusikko-Kurvitz kiinnostaa, voitte kuunnella ja katsoa hänen hienon Darkness, Darkness -versionsa tästä linkistä. Tästä olen oikeasti aika innostunut.