Julkaistua 413: "Ensimmäinen sataprosenttinen jazztrumpetisti"

Välillä vähän muutakin kuin kuvataidetta. Tuglas-seuran ELO-lehden tuoreimmassa numerossa (2/13) ilmestyi levyarvioni Jaan Kumanin (s. 1945) uudesta vinyylistä, johon on koottu tämän trumpetistilegendan 1970-luvun parhaita biisejä. Olen ollut suorastaan hulluna tähän soviet groove -levyyn. Tästä linkistä malliksi yksi hyvä esimerkkki. Tässä juttu:

”Ensimmäinen sataprosenttinen jazztrumpetisti” 

Jaan Kuman Instrumental Ensemble. Jazz Aggression JALP 704. 2013. 

Virolaisen jazzin kärki on sekä laadukas että myös kapea. Näin oli varsinkin neuvostoaikana, jolloin jazzin asema vaihteli poliittisten suhdanteiden mukaan. Moni elävä muusikkokin muistaa vielä vanhan neukkusloganin: ”Ensin soitat saksofonia ja sitten petät isänmaasi.”
Kun kärpänen tarttuu, ei sille mitään mahda. Itävirumaalainen trumpetisti Jaan Kuman (s. 1945) löysi harrastuksensa nuorena poikana Pobeda-elokuvateatterissa kuulemastaan ulkomaisten filmien taustamusiikista. Hänen isänsä toimi tuolloin Kohtla-Järven palavankiven kombinaatin pääinsinöörinä.
Lähinnä itseoppineesta trumpetistista kehittyi yksi Tallinnan johtavista jazzmuusikoista ja -sovittajista. Edelleenkin aktiivinen Viron kevyen musiikin grand old man Valter Ojakäär (s. 1923) nimitti tuoreimmassa kirjassaan Oma laulu leidsime üles (TEA Kirjastus 2010) Kumania ”Viron ensimmäiseksi sataprosenttiseksi jazztrumpetistiksi”.
Kuman soitti lähinnä ravintolaorkestereissa, vuosina 1976–81 hän työskenteli Viru-hotellin varieteessa.
Kumanin tuotantoa tallentui vinyylille melko vähän. Vuonna 1975 ilmestyi 7-tuumainen EP Estraadipalu ja seuraavan vuonna kuuden 7-tuumaisen EP:n sarja Tantsurütmid. Varsin kuvaavaa on, että jazzia piti nimittää tanssirytmeiksi. Samana vuonna ilmestyi Valter Ojakäärin ”autoriplaadi”, hänen sävellystuotantoaan esittelevä LP Vastu kerkivale kuule ja seuraavana vuonna toisen virolaisen jazzlegendan, Uno Naissoon (1928–1980) Mälestusi kodust. Molemmissa taustoja soitti Kumanin yhtye. Ojakäärin kappaleet olivat lähinnä jazzahtavaa iskelmää tulkkeinaan Viron silloiset tähdet, muun muassa Heidy Tamme, Marju Kuut ja Jaak Joala, Naissoon levy oli enemmän instrumentaalijazzia. 
Ja siinä se sitten olikin: kolmessa vuodessa ilmestyi Kumanin koko levytetty tuotanto. Sitten Kuman alkoi vaipua unohduksiin, ja 1980-luvun lopulla onnettomuus vei vielä hänen soittokykynsä. Kumanin levyistä on tullut vaikeasti löydettäviä keräilyharvinaisuuksia. Kuman itse on tosin myöhemmin julkaissut valikoiman kappaleitaan CD-kokoelmalla Trompet kuldsetest seitsmekümnendatest (2011).
Viime vuosina Kuman on kokenut jonkinlaisen ylösnousemuksen. Retrohenkiset nuoret miehet ovat löytäneet tämän virolaisen funkahtavan jazzin ja svengaavan easy listening -musiikin pioneerin. Kulttuurin liikkeet ovat joskus kummallisia: Stavangerista Siuntioon muuttanut intohimoinen diggari, DJ ja tuottaja Johan Fredrik Lavik on julkaissut pienellä Jazz Aggression -levymerkillään pieteetillä kootun ja alkuperäisistä nauhoista remasteroidun valikoiman Kumanin repertuaarin parhaimmistoa. Ja kun retrohengessä mennään, ilmestyi levy ainoastaan vinyyli-LP:nä. 
Kumanin merkitystä suhteessa virolaisen jazzin historiaan lisää vielä se, että suurin osa biiseistä on virolaista tuotantoa. Ainoa vieras ja myös aiemmin julkaisematon kappale on Burt Bacharachin Wives and Lovers. Uno Naissoolta on kolme biisiä, Gennadi Tanielilta, Saksaan vuonna 1975 loikanneelta Raivo Tammikilta ja Kumanilta itseltään kultakin yksi.

Soittajien lista on kun virolaisen jazzin Kuka kukin on. Muusikoita eri biiseillä on kaikkineen 19 – mukana muun muassa kitaristi Tiit Paulus, alttosaksofonisti Helmut Aniko ja tenorisaksofonisti Lembit Saarsalu.

Kumanin soitossa ja sovituksissa kuuluvat hänen yhdysvaltalaiset jazzesikuvansa, Louis Armstrong ja Clifford Brown sekä myöhemmät Miles Davis ja Stan Getz. Mutta yhtälailla taustalta löytyy vaikutteita kahdelta aikansa rockia ja jazzia yhdistäneeltä bändiltä: Blood, Sweat & Tears ja Chicago.

Tämä parempaa kevyttä musiikkia ei Virossa juurikaan 1970-luvulla tehty – haastajana ehkä yhtä häkellyttävä jazzia ja rockia kansanmusiikkiin yhdistänyt lauluyhtye Collage. Mutta tällaista groovea ei mikään virolainen yhtye ole ainakaan levylle tallentanut.

 

***

 

Levystä on otettu vain 500 kappaleen painos. Joten kiirehtikää, jos sen haluatte hankkia. Levyä ainakin Helsingin Viiskulman levyparatiisissa myyvät Emu ja Eronen – valveutuneet alan miehet.

Juttujen kierrätyksestä

Eilen vitutti. Ja jatkuu se tänäänkin: 

Juttujen kierrätyksestä

Kun eilen raivosin ammattini saaneesta käänteestä ja valitin sitä, että en ole saanut tässä kuussa myytyä kuin kaksi kritiikkiä, olin autuaasti jo unohtanut, että kyse oli vieläpä samasta näyttelystä kirjoittamastani kahdesta eri jutusta. Tämä sai minut vielä miettimään juttujen kierrätystä.

Olen viime vuosina kirjoittanut aika paljon juttuja, jotka ovat vaatineet kuvataiteemme lähihistoriaan paneutumista. Olen istunut aika paljon Kuvataiteen keskusarkistossa ja lukenut vanhoja kritiikkejä. Juttukierrätystä on tapahtunut aiemminkin: esimerkiksi 1960–70-luvuilla moni kirjoittaja sai myytyä identtisen jutun eri lehtiin. Erotuksena nykyisyyteen tietysti se, että juttupalkkiokin kertautui. Tämän olen kuitenkin kokenut aina journalistisen etiikan vastaiseksi. Ja luulenpa, etten ole kertaakaan myynyt identtistä juttua kahteen eri mediaan – ihan varma en voi tosin enää olla, koska olen kirjoittanut varmaankin nelisen tuhatta juttua, joita en toki kaikkia muista, ja dokumentaatiotakaan niistä ei ole, koska kovalevyilläni on ollut taipumus räjähdellä. Olen kirjoittanut vuodesta 1978 saakka, ja tuolloin ilmestyi Ilkassa myös ensimmäinen päivälehtijuttuni. Alusta alkaen opin [en kyllä muista mistä tai keneltä], että saman jutun useampaan kertaan myymisessä on jotain moraalisesti vastenmielistä. Olenkin pitäytynyt siitä koko urani. Olen erinäisistä sattumuksista johtuen pari kertaa vuodessa tilanteessa, jossa olen saanut samasta näyttelystä juttutilauksen kahteen julkaisuun – esimerkiksi Kauppalehteen ja Taiteeseen. Tällaisessa tilanteessa katson tehtäväkseni kirjoittaa aina täysin erilaisen jutun – mikä nyt ei edes ole kovin vaikeaa, koska esimerkiksi Kauppalehti ja Taide ovat hyvin erilaisia kanavia, ja juttukootkin ovat yleensä hyvin erilaisia. Kirjoittaessani aikoinani Uuteen Suomeen ja Kauppalehteen rinnakkain yritin välttyä tältä ongelmalta kokonaan – vain kerran taisi tapahtua päällekkäisyys, joka olikin hieman kiusallinen.

Nyt olen siis tilanteessa, jossa juttuni saatetaan julkaista identtisenä jopa seitsemässä lehdessä. Tämä kierrätys ei kuitenkaan ole minun käsissäni eikä se tuota minulle lainkaan lisätuloa. Joudun vain alistumaan siihen, jos haluan tienata elantoni omakseni kokemalla ammatilla. Jos en suostuisi siihen, en kirjoittaisi lainkaan. Mutta esimerkiksi nyt kirjoittaessani Karjala!-näyttelystä sekä Kauppalehteen (joka on siis myös Alman lehti) että Alma Aluemedialle, oli edelleenkin jostain takaraivosta kummuten täysin selvää, että kirjoittaisin eri jutut. Eihän tällä taivaspaikkaa lunasteta, mutta ehkä hieman vähemmän huorantunnetta.

Juttukierrätys nykymuodossaan ei ole ihan uusi asia. Olen itsekin joutunut STT:n käytäntöjen uhriksi. Aikoinaan minulle kävi useammankin kerran Ilkassa sinne juttua tarjotessani, että vastaus oli: ”Meillä oli jo STT:n juttu aiheesta.” Nämähän olivat niitä kierrätettyjä – ja usein vähän hajuttomia ja mauttomia – juttuja, joita saattoi ilmestyä identtisinä ympäri Suomea paljonkin. Kollegani Heikki Kastemaa istuu hänkin Kuvataiteen keskusarkistossa. Tässä hänen Kriitikko-lehden tuoreet havaintonsa Helene Schjerfbeck -näyttelyn mediahiteistä: ”Vietin viime kesänä pari päivää Kuvataiteen keskusarkistossa, jossa on luettavissa käytännöllisesti katsoen kaikki Suomessa kuvataiteesta julkaistu aineisto. Helene Schjerfbeckin syntymästä oli kulunut 150 vuotta ja Ateneumissa järjestetystä isosta näyttelystä oli paljon kirjoituksia. Laskin, että STT:n toimittajan Antti Eerolan artikkeli julkaistiin käytännöllisesti katsoen kopioituna yhteensä kolmessatoista sanomalehdessä (Hämeen Sanomat, Etelä-Suomen Sanomat, Kainuun Sanomat, Länsi-Suomi, Kouvolan Sanomat, Warkauden Lehti, Salon Seudun Sanomat, Uutisvuoksi, Itä-Savo, Forssan Lehti, Länsi-Savo, Etelä-Saimaa ja Suomenmaa). Sari Toivakan kirjoittama artikkeli julkaistiin samanlaisena Ilkassa, Kalevassa, Keskisuomalaisessa, Karjalaisessa ja Pohjalaisessa.”

Tosiasia on kuitenkin se, että juuri nyt elämme kulttuurijournalismin suurimmassa ahdinkotilassa koko itsenäisen Suomen ajalla. Syy on mediamaailmaa leimaava kapitalismi ja pohjaton ahneus. Syynä on myös journalismin rapistuminen: vaikka journalisti Journalistin ohjeita sisäistyneesti noudattaen olisikin edelleen vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, mediatalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Näin se vain on.
Journalistin ohjeissa todetaan: "Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu." Tästä voisi tehdä pienen parafraasin: "Meditalo on vastuussa ennen kaikkea osakkeenomistajilleen. Heillä on oikeus saada pääomalleen tuottoa."
Mediatalot rikkovat surutta Journalistin ohjeiden toista pykälää: "Tiedonvälityksen sisältöä koskevat ratkaisut on tehtävä journalistisin perustein. Tätä päätösvaltaa ei saa missään oloissa luovuttaa toimituksen ulkopuolisille." Sisältöä koskevat ratkaisut – olkoonkin, että kyse on tietynlaisista sisällöllisistä metaratkaisuista – tehdään nykyään journalististen perusteiden sijaan taloudellisin perustein. Näin se vain on.
Ja nimenomaan ahneudesta on syytä puhua: vaikka viime vuosina on ollut tapana puhua taantumasta ja printtimedian ahdingosta, tekevät lehdet todellisuudessa erittäin hyvää tulosta. Tässä lukuja Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) tuoreesta julkilausumasta: ”Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamulehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosenttia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.”

Ja kun nyt olen ilmoittautunut ”alastomaksi” kriitikoksi, tässä todellisia lukuja viime vuoden verotuksestani, joka tupsahti postilaatikosta toissapäivänä. Täsmälleen näin paljon sain tuloa eri lehdiltä: Arkkitehti (650,00), Kauppalehti (9 615,00), Taide (2 554,30), Esitys (70,00), Ilkka (2 120,00), Voima (500,00). Lisäksi kirjoitin Eloon ja ½-lehteen ilmaiseksi, mitä en valita, koska minua kohdellaan niissä tasa-arvoisesti muiden kirjoittajien kanssa ja koen sen vähän niin kuin omaksi aatteelliseksi toiminnakseni.

Tiedän olevani yksi harvoista ”hyväosaisista” kriitikoistamme ja tiedän, että statukseni on aika kova. Tiedän myös, että olen ahkera: parhaana vuotenani 2009 kirjoitin 265 juttua. Nykyään kirjoitan vuodessa keskimäärin 150 juttua. Miellän lehtiin kirjoittamisen päätyökseni. Palkka päätyöstäni viime vuodelta oli siis 15 509 euroa. Kuukausiansio 1 292 euroa. Viimeksi laskettu suomalaisten palkansaajien keskiansio kuukaudessa oli 3 111 euroa.

Jos visioin kuluvaa vuotta, niin Kauppalehti on romahtanut, Ilkka pienenee, koska kirjoitan sinne erillisesti enää vain muutamia kolumneja vuodessa. Alma Aluemedia ehkä kompensoi nämä miinukset, ja tuloni lehdistä pysynevät siis samanlaisina. Näillä mennään.

Ei siis ihme, että vituttaa.

PS. Haloo, minähän jopa kiihtymyksessäni valehtelin! Olen minä tässä kuussa saanut myytyä kolmannenkin kritiikin. Se ilmestyy seuraavassa Taiteessa. Palaamme siihen tulevaisuudessa.

PPS. Nyt lopetan urputukseni kokonaan, unohdan hetkeksi kuvataiteen ja siirryn pelien maailmaan: lähden baariin pelaamaan tikkiä muun muassa ystäväni Hanskin kanssa. On nimittäin pääsiäinen, ja porukallamme on tapana pelata virallisina juhlapyhinä aivan erityinen Punavuoren suurmestaruusturnaus, jossa pelipanos on yhden euron sijaan viisi euroa, ja jossa pelin voittaa kolmen pisteen sijaan viidellä pisteellä. Pidämme oikein virallisen kirjanpidon, ja voittaja saa kunniakirjan. Olemme tehneet tätä pari vuotta, ja yhden kerran olen voittanut Punavuoren suurmestaruuden – kadehdin Hanskia, jolla niitä on jo kaksi. Nyt siis taistelemaan.

Julkaistua 412: Karjala takaisin, teos teokselta

Eilisessä Aamulehdessä (ja ainakin myös Kainuun Sanomissa) ilmestyi juttuni Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelystä (9.3.–14.4.). Hieman kohtalonivaisesti olin jo kirjoittanut siitä aiemmin Kauppalehteen lyhyen jutun, mutta tämä on kuitenkin eri juttu [palaan vielä juttujen kierrätykseen seuraavassa postauksessa]. Alkuperäinen otsikkoni oli 'Karjala mielessäin', mutta toimitus oli keksinyt vitsikkäämmän:

Karjala takaisin, teos teokselta

Nykytaiteilijat ovat käyneet taistoon Karjalan takaisin saamiseksi videon ja installaatioiden avulla.

Nykyisten uutislähetysten pakolaisvirtoja katsellessa tulee todellisuudessa aika harvoin miettineeksi sitä, että meillä Suomessakin on oma lähihistorian pakolaisongelmamme. Asutettiinhan meilläkin yli 400 000 karjalaista, jotka sotien seurauksena joutuivat lähtemään kodeistaan.

Eihän tätä koskaan ole unohdettu tai vaiettu, ja jotkut haluavat Karjalaa vielä aktiivisesti takaisinkin, mutta monin tavoin käsittelemättömästä ja osin myös eri syistä vaietusta asiasta on tavallaan kyse. Yksi syy vaikenemisen tuntuun on tietenkin retoriikka. Olen itse esimerkiksi puolikkaan verran rajantakuista taustaa, mutta en ole koskaan osannut identifioitua niihin ihmisiin, joilla on ollut tapana puhua menetetystä Karjalasta. En ole kehdannut. Puheessa on aina ollut jotain vanhanaikaista, ummehtunutta ja sentimentaalista. Kasvoin amerikkalaislähtöisen elokuvan ja rockmusiikin parissa, ja nuoruuteni ainoa kiinnostava Karjala-juttu taisi olla Sleepy Sleepersin albumi Takaisin Karjalaan (1977).

Marja Kanervo: Äitini maisema, 2012–13, installaatio. Kuva: Jonny Korkman.

Siksi olinkin hämmästynyt siitä, että Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttely oli suorastaan järisyttävä kokemus. Kaiken nähnyt 56-vuotias kriitikko joutui pysähtymään ja aloittamaan omien juuriensa pohtimisen melko myöhäisellä iällä. Ja jälleen kerran: yksi syy on tietenkin retoriikka.

Kymmenen karjalaistaustaisen nykytaiteilijan muodostama Ozane-taiteilijaryhmä – Veikko Björk, Ritva Harle, Seija Jouhki, Marja Kanervo, Petri Kaverma, Raakel Kuukka, Kaisu Paavilainen, Paavo Räbinä, Anne Siirtola ja Timo Vartiainen – on nimittäin lähtenyt purkamaan Karjalaan liittyviä tunteita ja myyttejä sellaisella kielellä ja asenteella, johon urbaanin nykytaiteen ystävänkin on helppo samastua. Ei ole mitään kaanonia, jota taiteilijat noudattaisivat. Ei mitään yhteistä manifestia. 

Timo Vartiainen, Karjala Lost & Found, 2013, seinämaalaus.

Mukana on sekaisin aika räyhäkkääkin huumoria, syvää menetyksen tunnetta, osin poliittistakin kannanottoa ja ennen kaikkea päivitettyä taiteellista näkökulmaa siitä, miten sukujemme menneisyys elää sukupolvien yli: mistä, miksi ja miten puhutaan ja miten tuo puhe aikojen saatossa on muuttunut ja tulee muuttumaan. Mikä on traumaattista? Mikä on muistamisen ja unohtamisen jännite? Mitä merkitsee menettäminen? Mistä yhteisöllisyys syntyy?

Istuin Veikko Björkin karvanopilla varustetussa ja karjalaisittain koristellussa Ladassa, katsoin lyhyen videoteoksen sen avonaiselta konepelliltä viiteen kertaan ja päätin lähteä retkelle Karjalaan. Hyvä taide tuottaa seuraamuksia.

Karjala

– Toisen maailmansodan myötä Suomi menetti 10 % pinta-alastaan, 44 kuntaa hävisi kartalta ja yli 400 000 ihmistä menetti kotinsa.

– Luovutettu Karjala on tuottanut runsaasti erilaista kotiseutuhenkistä muistelukirjallisuutta ja sittemmin muistelumatkojen buumin Venäjän Karjalaan.

– Kuvataiteen keinoin ei luovutettua Karjalaa ole juurikaan käsitelty. Nykytaiteessa se on ollut miltei koskematon aihe.

Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Tällaista ajattelen juuri nyt:

Elämää kapitalismin henkisenä ammattihuorana

Käytän mieluusti itsestäni nimitystä ’kulttuurityöläinen’. Tämä ei johdu siitä, että olen vasemmistolainen [mitä siis vakaumuksellisesti olen] ja haluan kulttuuritaustastani – isäni ja äitini ovat kuvataitelijoita – huolimatta vähän falskisti identifioitua proletariaattiin. Tämä johtuu siitä, että olen ihan oikeasti työläinen: marxilaisessa mielessä kuulun luokkaan, joka saa toimeentulonsa myymällä työvoimaansa kapitalisteille. [En ole siis yrittäjä, vaikka sellaiseksi yhteiskuntamme tällaisia ammatteja haluaa toimillaan nykyään ajaa.] Toki työssäni on jotain erilaista kuin esimerkiksi rappari-ystäväni Hanskin työssä. Kirjoitan ammatikseni, ja lehdet sekä kustantamot ostavat tuotoksiani. Työni mielletään ’ruumiillisen’ sijaan ’henkiseksi’. Mutta on siinä jotain samaakin: Hanski katsoo rappaamansa taloa ylpeänä ja tunnistaa työnsä jäljen. Minäkin luen joskus juttujani uudestaan ja toisinaan tunnen hienoista ylpeyttä: löysin hyvän näkökulman, osasin kontekstualisoida teoksen mielekkäästi. Ja samaa on lisääkin: vuokra on maksettava, ruoka on maksettava – ja joskus pitää juoda oluttakin sen tikkipöydän äärellä, missä Hanskin kanssa silloin tällöin aikaani vietän. Samaa on kapitalismin ikeen alla eläminen: suurimman osan työelämäämme liittyvistä valinnoista tekee todellisuudessa vain työnantaja, kapitalisti. Eikä niiden kanssa todellisuudessa paljoakaan neuvotella. Nykyään entistä vähemmän. Samaa on vieläkin enemmän: me kumpikaan Hanskin kanssa emme omista mitään. Asun vuokralla, omistan 21-vuotiaan auton ja 8-vuotiaan tietokoneen, joilla kummallakaan ei ole enää jälleenmyyntiarvoa. Pankkitililläni ei koskaan ole ollut säästöjä, mitään en ole koskaan sijoittanut mihinkään. Elän kädestä suuhun, päivästä päivään. En selviä laskuistanikaan ihan kunnialla, kaikki laahaa, ja olen ollut ulosoton asiakkaanakin suurimman osan aikuiselämästäni. Se ei kuitenkaan vituta niin hirveästi, koska koen työni henkisen ulottuvuuden niin arvokkaaksi, että sen avulla tunnen lunastavani valintojeni mielekkyyden – noin niin kuin elämän tarkoituksen kannalta. Joskus mietin sellaisiakin.

Nyt vituttaa kuitenkin vähän vielä enemmän. Olen kokenut suomalaisen kulttuurijournalismin ahdingon perslihaksillani. Tili on osapuilleen puolittunut kuluneen viiden vuoden aikana. Inflaatio ei. Menee siis aika huonosti. Ja sitä ei auta lainkaan se, että toki tiedostan työläisyyteni lisäksi kuuluvani myös jonkinlaiseen ’kulttuurieliittiin’. Olen saanut kirjoittaa merkittäviin lehtiin, olen saanut kirjoittaa useita kirjojakin, palautteesta olen aistinut että minulla on lukijakuntaa – ja olen myös saanut kuratoida menestyneitä taidenäyttelyitä. Menee siis aika hyvin. 
Mutta takaisin siihen vitutukseen ja kulttuurijournalismin ahdinkoon. Olen toiminut Kauppalehden kriitikkona vuodesta 2006 lähtien. Viime syksynä lehden kolmossivu, jolle kirjoitan, puolitettiin kooltaan, ja tämän vuoden alusta aktiivinen tuottajani Markus Ånäs sai säästösyistä kenkää. Nykyään saan silloin tällöin kirjoittaa 1500 merkin jutun, jonka palkkio on satanen (miinus verot). Siksi vastasin epäröimättä myöntävästi, kun Markus Määttänen Alma Aluemediasta soitti ja tarjosi työtä. En pidä Alman sopimuksesta, mutta allekirjoitin sen, koska vaihtoehtoja ei ole. [Työläisellä ei usein ole muita vaihtoehtoja kuin ottaa työtä vastaan niillä ehdoilla, mitä hänelle sanellaan.] Nyt Almassakin on ruvettu säästämään, eikä juttujen myyminen sinnekään oikein suju siihen tahtiin, mitä haluaisin ja kykenisin noudattamaan. Annan esimerkin: maaliskuun aikana olen onnistunut myymään Kauppalehdelle ja Almalle kummallekin yhden jutun. Bruttotuloni maaliskuun osalta ovat päätyökseni mieltämästä ammatista 400 euroa (miinus verot). Muistutus: suomalaisen palkansaajan keskiansio vuonna 2011 oli 3111 euroa kuukaudessa. Silloin tällöin kirjoitan kolumnin parilla sadalla, silloin tällöin pidän luennon satasella – toisinaan ilmaiseksi. Ja silloin tällöin saan miinuksen ainakin melkein paikattua isommalla kuratoinnilla.

Ja tarkemmin siihen vitutukseen. Kirjoitin blogissani tammikuussa avoimesti sitä, että koin myyneeni sieluni Almalle. Tämä siis tarkoittaa sitä, että kirjoitan jutun, joka voidaan tällä hetkellä julkaista Aamulehden lisäksi neljässä Alman maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Nyt myös Ilkka ja Pohjalainen ovat liittyneet pooliin. Ja puhutaan jo siitäkin, että Kaleva ja Turun Sanomat ovat liittymässä joukkoon. Ja tämähän ei ole minun haluni tai aatteideni mukaista. Tämä on yksi monopolikapitalismin ilmentymistä. Kirjoitin näin: ”Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani.” 

Vitutukseeni reagoi esimerkiksi kirjailija Jouni Tossavainen blogissaan ikään kuin uutisoiden sen – tosin mitenkään erityisesti tuomitsematta. Tähän reagoi myös Suomen Arvostelijain Liiton (SARV) varapuheenjohtaja Heikki Kastemaa kolumnityyppisessä kirjoituksessaan, jossa hänkään ei varsinaisesti tuominnut valintojani, mutta siinä jutussa rinnalleni nostettiin eräs rohkea sankari, joka sai kenkää, kun ei allekirjoittanut Sanoma-konsernin sopimusta. Mutta nyt sitten vituttaa jo tosi paljon, kun luin eilen YLE:n kulttuuriuutisia. Satu Nurmion artikkelissa ’Maakuntalehtien säästöt tuntuvat teattereissa asti’ käytettiin esimerkkikuvituksena tällaista kuvaa:

 

Otso Kantokorven kuvataidekritiikki Jouko Lehtolan näyttelystä julkaistiin Aamulehdessä, Satakunnan Kansassa, Lapin Kansassa, Pohjolan Sanomissa sekä Kainuun Sanomissa helmikuussa. Kuva: Satu Nurmio/Yle. 

[Lainaan kuvaa ja kuvatekstiä lupaa kysymättä, koska olen aika varma siitä, että lainaukseni mahtuu juridisesti tarkastellen journalistisen sitaattioikeuden piiriin.]

SARV:in puheenjohtaja Elisabeth Nordgren sanoi ko. artikkelissa haastateltuna: ”Moniäänisyys ja moniarvoisuus häviää ja tämä vaikuttaa koko kulttuurikenttään. Sehän menee siihen, että vain yksi totuus vallitsee kritiikissä.” Ei hänkään viitannut tällä minuun, mutta toki tunne  piston sydämessäni – näinhän aiemmassa blogikirjoituksessani itsekin totesin.

Olen aina ollut yhden totuuden vastustaja enkä koskaan ole halunnut  muuta kuin osallistua keskusteluun toki joskus kuin manifestoimalla mielipiteitäni, joihin yleensä suhtaudun aika vakavasti. En kuitenkaan pyri koskaan tietoisesti mihinkään hegemonia-asemaan. En saa mitään kicksejä vallasta – jota sitäkin olen esimerkiksi Taiteen päätoimittajana kokenut – tai hyvä veli -maailmasta, johon osallistumiseni on varsin vaatimatonta. Avajaishumujen, salonkien ja kabinettien sijaan viihdyn kantabaarissani ystäväni Hanskin kanssa tikkiä pelaten.

Haluaisin vain kirjoittaa. Elän kirjoittamalla – elämisen kaikissa merkityksissä. Kirjoittaminen on minulle luonteva tapa olla mukana elämässä. Arkisesti tarkastellen teen sitä ennen kaikkea kuitenkin työkseni. Kirjoittaminen on siis minun ammattini. Minun on aina ollut hieman vaikea identifioitua monen kollegani kanssa esimerkiksi SARV:issa, koska suurin osa kriitikoista kirjoittaa kritiikkiä vain varsinaisen työnsä ohessa – kuka mistäkin syystä. Jotkut kirjoittavat huvikseen, toiset edistääkseen muuta valitsemaansa uraa. Toiset pysyttelevät työttöminä työnhakijoina. En minäkään aina oikein ymmärrä sitä, miksi kirjoitan, mutta sen siis tiedän, että teen tätä työkseni. Ja että teen tätä kapitalismin raakojen lainalaisuuksien alaisena.

Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä, kun alan olla näköjään esimerkkihuora? Pitäisikö minun lopettaa kirjoittaminen ollakseni parempi ihminen? Millä minä sitten sen ihmisyyteni ja kanssaihmisten kanssa olemisen haluni osoittaisin? Haluan nimittäin puhua ja kommunikoida, käydä loputonta keskustelua.

No, minähän menin baariin ja kerroin Hanskille ongelmistani. Kysyin, että mitä mies tekee, kun vääntää duunia tosissaan ja tietää tekevänsä sen hyvin ja sitten tienaa neljä hunttia kuussa ja saa vielä vittuilut päälle. ”Mies vaihtaa ammattia”, totesi Hanski.

Tätä aion miettiä pääsiäisenä.

Arvo Summasen teoksia etsitään

Eilen kävin Helsingin Saskioiden Tytti Soikkelin kanssa Vantaan taidemuseossa, ja löimme lukkoon suunnitelmat, joiden myötä museossa nähdään syksyllä 2015 taidemaalari Arvo Summasen (1928–2006) näyttely. Summanen oli yksi legendaarisen Brondan vintin boheemeista, mutta myöhempi ura sujui enemmän hiljaiselon merkeissä. Vasta elämänsä loppupuolella hän sai mahdollisuuden ostaa kankaita, siveltimiä ja ennen kaikkea värejä halunsa mukaan, ja parissa vuodessa syntyi valtava määrä huikeaa maalauksen ilotulitusta. Tätä haluamme esitellä kunnolla isoissa tiloissa. Ja nyt sitä on siis luvassa.
Aiomme koota museolle myös pienen retrospektiivisen osion, joten olemme kiinnostuneita kaikesta Summasen tuotannosta aina 1950-luvulta alkaen. Jos siis tiedät jossain piilevästä Summasen teoksesta, ottaisitko ystävällisesti yhteyttä: otso.kantokorpi@hotmail.com, 045-1188505.
Ja tässä yksi tuoreista duuneista sekä teksti, jonka kirjoitin aikoinaan Summasen pienempään muistonäyttelyyn Tamminiemessä:

Mitä tapahtuu, kun teen näin?

Arvo Summasen (1928–2006) taiteilijanlaatua on melko vaikea sijoittaa taidehistoriallisiin kehyksiin, vaikka hän kuuluukin suomalaisen maalaustaiteen modernistiseen perinteeseen kaikkine mytologisine ulottuvuuksineenkin: olihan hän yksi niistä taiteilijoista, jotka vaikuttivat legendaarisella Brondan vintillä. Tarinat 1950-luvun boheemista taiteilijaelämästä syntyivät juuri siellä. 
Summasta voisi nimittää ekspressionistiksi, mutta tällä ei vielä tavoiteta kovinkaan paljoa. Toki Summasen tuotanto ilmentää taiteilijan sisäistä maailmaa ja niitä spontaaneja ja vaistonvaraisia elementtejä, joita ekspressionismiin yleensä liitetään, mutta toisaalta siitä puuttuu se itsevarma uho ja tietty väkivaltaisuus, joka on usein ekspressionismille ominaista. Niiden tilalla Summasen teoksissa näyttäytyy aimo annos lämpöä ja myötäelämistä sekä huumoria. Näin niissä voi nähdä myös elementtejä naivismista, mutta toisaalta hänen teoksissaan ei ole jälkeäkään naivismille ominaisesta pikkusievästä miellyttämisen halusta. 
Luulenkin, että varsinkin Summasen myöhemmän tuotannon kannalta keskeisimmät asiat eivät liitykään varsinaisiin taidehistoriallisiin perinteisiin, vaan taiteilijana saavutettuun vapauteen ja maalaamisen tuottamaan riemuun. Hän teki ahkerasti työtä aina kuolemaansa edeltävään päivään asti, ja loppukauden teoksia voikin tarkastella jopa eräänlaisena kokonaistaideteoksena, jonka aiheena on yksittäisten teosten tematiikan lisäksi itse maalaustaide. On kuin Summanen olisi ollut välittämättä tyyliseikoista tai omasta imagostaan ja kysynyt: Voiko näin tehdä? Mitä tapahtuu, kun teen näin? Ja välillä huudahtanut riemukkaasti: Näinkin voi tehdä! 
Summasen värimaailmaakin on vaikea hahmottaa ja tiivistää sanoiksi. Se on selkeä ja raikas, mutta toisinaan tummemmatkin sävyt muistuttavat olemassaolostaan. Ennen kaikkea siinäkin näkyy edellä mainitsemani vapaus. Se ei noudata mitään systeemiä vaan antaa värin selvästikin viedä käyttäjänsä mukanaan alueille, joista tekijäkään ei voi olla varma. Nyt tulee rohkeaa keltaista, antaa mennä! Toki tämä tuottaa tiettyä epätasaisuutta, mutta riskinottokyky on taiteilijan etuoikeuden lisäksi myös edellytys hyväksi taiteilijaksi tulemiselle. Yksittäisten teosten ja niiden tuottaman lopputuloksen näkemisen lisäksi katsojan on joskus syytä ymmärtää itse prosessi. Parhaimmillaan siihen voi samastua, heittäytyä mukaan. Tähän Summasen tuotanto tarjoaa oivan apuneuvon. 

***

Tässä vielä Summasen omakuva – yksi monista – vuodelta 1999:

PS. Sain juuri lisätietoa. Summasen näyttely Lähellä kotia järjestettiin Tamminimessä Urho Kekkosen museon yhteydessä toimivassa Café Adjutantissa 12.4.-14.10.2007. Ja Summasen hieno teosryhmä nähtiin myös Pessi Raution kuratoimassa Taidemaalariliiton juhlanäyttelyssä Maalaamisen arvoista Amos Andersonin taidemuseossa 15.5.–27.7.2009.

Julkista taidetta 66: Seminaaria pukkaa

Ja vielä rästejä. Kolmas raportoimatta jäänyt keskustelutilaisuus tapahtui Vasemmistoliiton auditoriossa viime torstaina. Yleinen Lehtimiesliitto ja Helsingin Vasemmisto järjestivät keskustelutilaisuuden Mikä muuttuu taidepolitiikassa ja mihin suuntaan? Siskotuulikki Toijosen vetämään paneeliin osallistuivat taiteen edistämiskeskuksen uusi johtaja Minna Sirnö, taideneuvoston uusi johtaja Tiina Rosenberg ja kuvataiteilija Minna L. Henriksson (s. 1976). 

Tilaisuus oli vähän sitä mitä odotinkin: affirmatiivista (voi se näinkin tulkita) muminaa (minunkin muutaman kommentin osalta) – paitsi että Henriksson oli toki tulevaisuuden muutosten suhteen perustellusti vähän epäilevä. 
Samanhenkisten kanssa keskusteleminen on kuitenkin liian usein vähän joutavanpäiväistä oman hännän nostoa, niin nytkin. Tosin kun jurputin tästä tilaisuuden jälkeen Sirnölle ja Rosenbergille, totesi Rosenberg vähän sarkastisesti, että tärkeintä lienee ollut se, että ihmiset pääsivät näkemään uudet johtajat livenä. Niinhän se tietysti olikin: en minäkään muuten ehkä olisi jaksanut lähteä. Siis näiltä osin onnistunut tilaisuus.
Paljon enemmän keskustelin teemoista kuitenkin jälkioluella Milenkassa kollegoideni Ulla Pallasmaan ja Heikki Kastemaan kanssa. Mutta jälleen kerran: siis onnistunut tilaisuus, koska edes jokin keskustelu heräsi.
Sitä paitsi Sirnölle nostan hattua siitä, että hän uskalsi todeta Vasemmistoliitossakin vallitsevan tilan, jossa kulttuuripolitiikka on usein vain sanahelinää.
Jäämme siis odottamaan, että oliko Sirnö vain tavanomainen poliittinen valinta, mitä on julkisuudessa spekuloitu, vaiko tuleva oikea tekijä.  

***

Ja kun itselleni uusissa tiloissa vierailin, katselin tietysti seiniä. Vasemmistoliiton päämajan aulassa spottasin kaksi taideteosta, joista tiskin takana olevasta en löytänyt tekijän nimeä:

Ensin luulin sitä betoniksi, mutta kävin varmuuden vuoksi koputtelemassa: sehän olikin jotain styroksin kaltaista materiaalia. Pylpyrän takana on myös lamppu. Aika jähmeä duuni. Mutta pankaa nyt, hitto soikoon, sille nimikyltti!
Ja sitten vielä toinen, jossa oli jotain nupeja puulle, Agneta Hobinin (s. 1945) Yön sanoma (1992):

 Ihan hyvä auladuuni.

Julkaistua 411 & Näyttelykuvia 789 & 790: Karjala 2.0

Ja rästeihin jälleen. Viikko sitten sunnuntaina järjestettiin yksi niistä kolmesta keskustelutilaisuudesta, joihin viikon aikana osallistuin. Kyseessä oli Helsingin Taidehallin Karjala!-näyttelyyn (9.3.–14.4.) liittyvä keskustelutilaisuus Karjalainen identiteetti ja pakolaisuus. Näyttelyyn osallistuvan kuvataiteilija Petri Kaverman (s. 1963) vetämässä paneelissa olivat mukija tutkija Outi Fingerroos, kirjailija Sirpa Kähkönen, psykoanalyytikko Pirkko Siltala ja lääkäri, vuoden 2012 pakolaisnainen Malalai Rahim. 

Tilaisuus oli varsin onnistunut, vaikka siellä olikin toki joukossa sitä tuttua ummehtunutta sentimentaalisuutta. Jouduin kuitenkin jopa menemään aika paljon itseeni, sillä niin puolikaskarjalainen kuin olenkin, en ole koskaan identifioitunut tuohon joukkoon. Luulenpa, että näyttely ja osin keskustelutilaisuuskin saivat minut kysymään edes: miksi? Käytin jopa pari puheenvuoroakin. Tätä täytyy siis ryhtyä miettimään. Näinhän taide toisinaan toimii. 
Näyttelyn katsoin aivan liian nopeasti juosten, mutta kriitikoillakin on toisinaan etuoikeuksia, ja niinpä sain Taidehallin avaamaan maanantaina näyttelyn pelkästään minua varten, kun Kauppalehti ja Aamulehti odottivat juttuja. Keskiviikkona sitten ilmestyi Kauppalehden juttuni – jälleen se normaali alta liuskan pläjäys, josta ei sen paremmin lukija kuin kriitikon lompakkokaan paljoa kostu:

Karjala 2.0

Monien identiteetti perustuu siihen, mitä on. Esimerkiksi työhön. Mutta entäs jos ”identiteetti perustuukin siihen, mitä ei oikeastaan ole olemassa”? Esimerkiksi rajan taakse jääneeseen kotiseutuun, jonka kautta identiteettiä rakentavat suvun muistelmat ja silkat kivijalat. Näin kysyy Petri Kaverman lisäksi yhdeksän muuta nykytaitelijaa, jotka ovat jo vuosia sitten toimineet silloin tällöin ryhmänä nimeltä Ozane (’ihmisen osa’ Karjalan kielellä). 

Anne Siirtola, Uuden alku: Viisi episodia tapahtuneesta, video, 2012.

Karjalaisuuden muisteluhan on mielletty usein vanhemman väen puuhaksi – ja toisinaan aika rasittavaksi sellaiseksi, jos ei omakohtaista kiinnostusta liikene. Karjalanpiirakat toki maistuvat useimmille.

Nuoremman väen nykytaiteilijat ovat tarttuneet siis itse asiassa varsin rohkeaan aiheeseen. Näin voisi tulla leimatuksi vain vanhahtavan heimohengen edustajiksi, mutta taide pitää kuin pitääkin pintansa. Olen itsekin puolikarjalainen, mutta en ole asiaa liiemmin ajatellut. Tämän näyttelyn jälkeen olen jo pohtimisen partaalla. Syy on selvä: muun muassa rohkeilla videoilla ja installaatioilla operoivat taiteilijat saavat Karjala-mietteet päivitetyiksi sellaisella tavalla, joka puhuttelee jo silkan taiteen tasolla. Ei löysää sentimentaalisuutta vaan yleistettävissä olevaa nykyajan tematiikkaa kytkettynä myös pakolaisuuteen sellaisena kuin me sen esimerkiksi tv:ssä kohtaamme. Mukana on myös hurttia huumoria ja vähän runollisuuttakin – mutta ei siis loppusoinnullista.

 Veikko Björk, Tettigonia Cantans, 2012. Ladan konepellille projisoitu ja auton sisältä katsottava video.

***

Ozanessa on mukana kymmenen taiteilija:  Veikko Björk (s. 1960), Ritva Harle (s. 1958), Seija Jouhki (s. 1953), Marja Kanervo (s. 1958), Petri Kaverma, Raakel Kuukka (s. 1955), Kaisu Paavilainen (s. 1965), Paavo Räbinä (s. 1965), Anne Siirtola (s. 1967) ja Timo Vartiainen (s. 1960). Pikkuarviossanihan en teoksista sen kummempaa kyennyt sanomaan, mutta näyttely oli kokonaisuudessaan vaikuttava, ja suurimpaan osaan teoksista sain muodostettua hyvän oman suhteeni. Kaksi suosikkia: Siirtola oli emotionaalisesti voimakas ja Björk ihan oikeasti hauska. Jouhki jäi objektien tasolla vähän viileän ulkokohtaiseksi, ja Räbinä minulle kerrankin täysin mykäksi. En ymmärtänyt sen paremmin teoksen installointia kuin sisältöäkään. Näinkin voi joskus käydä.

***

Ja tuli aiemmin sunnuntaina käytyä toisessakin näyttelyssä. Oli taas aika Taidemaalariliiton teosvälitystilaisuudelle (15.–24.3. – TÄNÄÄN SIIS VIELÄ EHTII KLO 17 SAAKKA!) Helsingin Kaapelitehtaalla. Tarjolla yli 1500 työtä ja small talkissa se jokavuotinen aihe: eihän näitä oikein voi katsoa kunnolla ja rauhassa, kun ne näin pläjäytetään.
Siitä viis. Olen aina pitänyt tästä tilaisuudesta: antaa silmän vaellella ja poimia sieltä täältä mieltymyksen kohteita ja myös aina uusia nimiä. Hauska ja tärkeä tapahtuma:

Mutta kun vuokratkin ovat aina rästissä, ei taidetta voi koskaan ostaa. Ainahan voi kuitenkin leikkiä sitä harmitonta pikkuleikkiä: minkä yhden teoksen näistä kaikista valitsisin kotiin? Tänä vuonna arpa osui Ville Huhtasen (s. 1979) maalaukseen Pyörätelineitä:

Älkää kysykö miksi.

PS. Yksi hauskimmista teoksista ei ollut teos lainkaan. Liiton tyyppien työpöytään oli kaiverrettu aika hieno teos, ja veikkaus oli se, että sen oli edellisen vuoden teosvälitystilaisuudessa kaivertanut joku nuorempi päivystämässä ollut taiteilija:

Julkaistua 410 & Julkista taidetta 65: Prosenttipeliä

Tiistaina vietin neljä tuntia seminaarissa, jossa julkaistiin opetus- ja kulttuuriministeriön selvitys prosenttiperiaatteen kehittämisestä – prosenttiperiaatteen edistäminenhän on kirjattu jopa hallitusohjelmaan. 
Selvitys Taidetta arkeen ja sen lisäosa ovat ladattavissa OKM:n sivuilta tästä linkistä.
Selvityksen varsinainen virallinen osa on mielestäni silkkaa roskaa, koska siinä esitetyt kolme mallia ovat sellaisenaan käyttökelvottomia ja siten eivät johda mihinkään muuhun kuin uuden keskustelun ja selvittelyn tarpeeseen. Täytyy myös muistaa, että kun kerran prosenttiperiaatteen edistäminen on nyt edes mainittu hallitusohjelmassa, olisi siihen syytä myös tarttua nykyisen hallituksen aikana, eikä suotta tuhlata kallisarvoista aikaa, joka uuden hallituksen myötä voi sitten ollakin hukkaan heitettyä – voihan seuraava hallituksemme toimia vaikka persujen johdolla.
Selvityksen lisäosa on toisaalta erittäin kiinnostava. Soila Kaipiainen antaa hyvän yleisesityksen prosenttiperiaatteen vaiheista Suomessa. Sari Karttunen ja Kaisa Herranen ovat tehneet kattavan selvityksen Suomen 20:n suurimman kaupungin prosenttiseikkailuista, Terhi Aaltonen on selvittänyt ansiokkaasti hankintoja ja lainsäädäntöä, Ville Hara tuo esiin arkkitehtuurin näkökulmaa kuvataiteilijan kanssa tehtävässä yhteistyössä, Petri Kaverma (s. 1963) on intoutunut tutkimaan asiaa itse käytännönäheisyyden lisäksi myös sisältöjen, kuvataiteen ja kuvataiteilijan identiteetin kannalta vähän syvällisemminkin, tuoden mukaan myös eettiset ulottuvuudet, Erja Väyrynen esittelee hyvin pohjoismaisia käytäntöjä ja Laura Uimonen samoin pohjoisamerikkalaisia käytäntöjä. Tämä lisäosa on mielestäni kaikille taiteenharrastajille tarpeellista luettavaa.  
Selvityksen olivat saaneet tehtäväkseen Ympäristötaiteen säätiö ja Arkkitehtuurikeskus ry. 

Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki ottaa vastaan selvityksen.

Tässä seminaarin ohjelma:

12.00 Tervetulotoivotus, arkkitehti Maritta Koivisto, Ympäristötaiteen säätiön valtuuskunnan puheenjohtaja

12.15 Seminaarin avaus, kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki

12.30 Prosenttiperiaate keinona julkisen taiteen ohjelmatyöhön – mallien mahdollisuudet, TaT Laura Uimonen

13.00 Luovan talouden näkökulmia prosenttiperiaatteeseen, kulttuuriasiainneuvos Kirsi Kaunisharju, opetus- ja kulttuuriministeriö

13.30 Kaupunkien taidehankinnat – nykyiset käytännöt ja uudet avaukset, YTT Sari Karttunen

14.30 Arkkitehdin ja taiteilijan yhteistyö, arkkitehti Kirsti Sivén

15.00 Pro Sentti: rahasta & rakkaudesta. Taiteen näkökulma prosenttiperiaatteeseen, KuT, kuvataiteilija Petri Kaverma

15.30 Mihin ja miksi prosenttitaidetta tarvitaan?, taidekriitikko Otso Kantokorpi 
Ja tässä lyhyitä kommentteja:
Paavo Arhinmäki on hyvä puhuja: puhe oli hyvin valmisteltu (ja aavistan vielä kenen toimesta), mutta Arhinmäellä on kyky punoa sanomaansa vahvoja säikeitä omakohtaisista kokemuksistaan, mikä tekee hänet hyvin läsnäolevaksi. Mutta tuttuun tyyliin hän joutui lähtemään seminaarista heti puheenvuoronsa jälkeen. Näinhän siinä aina käy: niiden päättäjien, joiden olisi syytä kuunnella syntyvää keskustelua, on aina kiirehdittävä jo toiseen paikkaan. Eiköhän seminaarien varsinainen tarkoitus olisi kuitenkin juuri keskustelun kautta tuottaa sitä niin tarpeellista lisämietittävää ja uusia näkökulmia?
Laura Uimonen esitti selvityksen epäonnistuneet mallit powerpointin avulla eikä lisännyt asiaan yhtään mitään. Kirsi Kaunisharju teki samanlaisen powerpoint-hirvityksen, joka oli niin täynnä taiteen ja taiteilijoiden konkreettiselle arjelle totaalisen vierasta "luovan talouden" orwellilaista jargonia, että en muista siitä enää yhtään mitään. Sikahuono esitys kuitenkin, eikä hänellä ollut mielestäni mitään varsinaista sanottavaa. Sari Karttusen powerpoint tiivisti hänen selvityksen lisäosassa esitettyjä tutkimustuloksia: konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä kaupungeissa on prosenttiperiaatteen nimissä tehty tai jätetty tekemättä. Hän toi myös hyvin esiin tällaisen kartoituksen vaikeudet. Olen ennenkin todennut, että Karttunen on empiirisen taiteensosiologian tuoman konkretian kannalta varsinainen kultahippu taidekirjoittamisessamme. Käsitykseni vain vahvistui. Kirsti Sivénin powerpointissa oli peräti kauniita kuvia, mutta hän toisti niitä kliseitä, joita arkkitehtuurin ja kuvataiteiden ongelmallisista suhteista on totuttu käyttämään jo pitkään. Petri Kavermalla ei onneksi ollut powerpointia (olen muuten vahvasti sitä mieltä, että juuri powerpoint on pilannut koko seminaari-instituution ja on tuottanut koko ajan enemmän ja enemmän ei-läsnäolevia puhuvia sisälukuautomaatteja), ja hänen puheenvuoronsa oli moneen suuntaan ajatuksia herättävä – jopa filosofinen, varsinkin tuodessaan voimallisesti etiikan esiin. Kannattaa ehdottomasti lukea hänen tekstinsä selvityksen lisäosasta. Minä esitin sitten ilmeisen sujuvasti powerpointitonta ja täysin improvisoivaa Kantokorpea: sitä jurputtavaa ja kriittistä äijää, joka aina silloin tällöin tilataan seminaareihin esittämään juuri tällaista turvallista toisinajattelua – siis sellaista, jolla ikään kuin lunastetaan järjestäjätahon itsekriittisyys. Mutta pakkohan minun oli vähän yliprovokatiivisesti varoittaa siitä, että prosenttiperiaate ei saa olla sellainen automaatti, joka tuottaa mielin määrin joutavanpäiväistä tai pahimmillaan suorastaan huonoa taidetta saastuttamaan ympäristöämme – vain sen takia, että kyse on itsearvoisesti taiteesta, siis ikään kuin hyvästä asiasta. Olen nimittäin sen verran bongannut ympäri Suomea julkista taidetta, että olen aika vakuuttunut käsityksestäni Suomen julkisen taiteen yleisestä epäkiinnostavuudesta – ja tämähän ei tietenkään poista sitä, että mielestäni hienoakin julkista taidetta on olemassa ja että sitä pitäisi kaikin keinoin tukea. Ja sitten tietysti haukuin itse selvityksen, jonnka katson menneen hukkaan.
Olin miettinyt asioita jo maanantaista lähtien, jolloin sain selvityksen luettavakseni. Ehdin myös saman tien kirjoittamaan ajatuksistani Ilkkaan kolumnin, joka julkaistiin eilen. Tässä se:

Prosenttipeliä

Opetus- ja kulttuuriministeriö julkaisi eilen tilaamansa selvityksen ns. prosenttiperiaatteen edistämisestä. Taidetta arkeen – ehdotus valtion keinoiksi edistää prosenttiperiaatetta osana julkista rakentamista (Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:5) sisältää itse asiassa kolme vaihtoehtoista mallia, joilla tätä periaatetta voisi edistää.

Periaatteella tarkoitetaan  sitä, että tietty osuus – joka vaihtelee maittain, esimerkiksi 0,25–2 % – rakentamisbudjetista käytetään kohteessa taiteen hankintaan tai taiteelliseen suunnitteluun. Periaatetta voidaan käyttää rakennus- ja asuntotuotannon lisäksi myös infrarakentamisessa. Mukana  on myös lisääntyvä korjausrakentaminen.

Suomessa tätä periaatetta on koetettu harrastaa vaihtelevin menestyksin eri kaupungeissa, muun muassa systemaattisesti Helsingissä, Hämeenlinnassa ja Oulussa. Suurimmista kaupungeistamme periaatetta ei ole tuotu kunnallispoliittiseen käsittelyyn Espoossa, Jyväskylässä, Kouvolassa, Porissa ja Seinäjoella. Valtiollisella tasolla asia tuli ensimmäistä kertaa eduskunnassa esiin jo vuonna 1939.

Prosenttiperiaate herättää luonnollisesti monenlaisia intohimoja ja jopa pelkojakin. Kuka saa päättää, mitä ympäristöllemme tapahtuu ja millä periaatteilla? Pahimmillaan prosenttiperiaate voidaan jopa kokea uhkana demokratialle: joku asiantuntija jossain kaukana voi päättää siitä, minkälaisten hirvitysten kanssa ihmisten on arkeaan elettävä. Ja mitä vastaavasti demokratia voi pahimmillaan tuottaa: tasapaksua, helposti pureskeltavaa ja huonoa taidetta, jonka tehtävä on vain ulkokohtainen koristeleminen tai konservatiivinen pönöttävä juhlistaminen, joka ei kerro kenellekään mitään elämästä ja arjesta ja niiden mielekkyydestä – kunhan vain jatkaa patsaiden perinteitä totuttuun tapaan.

Selvityksen tarjoamat kolme valtiollista mallia ovat: Taike-malli, Taidemuseomalli ja Luovat yritykset -malli. Taike-mallissa koordinointivastuu annetaan uudelle Taiteen edistämiskeskukselle. Mukana ovat tietenkin alueelliset keskukset. Taidemuseomallissa vastuu on taidemuseoilla – Suomessahan toimii Valtion taidemuseon lisäksi 16 aluetaidemuseota. Luovat yritykset -malli olisikin sitten lähempänä työ- ja elinkeinoministeriötä kuin opetus- ja kulttuuriministeriötä. Näin jatkettaisiin viime aikoina lisääntynyttä mutta monin tavoin problemaattista taiteen muuntamista yrittäjyydeksi. Veikkaan myös, että se olisi malli, joka tuottaisi tylsintä taidetta ja liian harvoissa käsissä kaventaisi ilmaisua.

Suurin osa ihmisistä haluaa varmaan asua ympäristössä, jota taide leimaa myös joillain merkitystä luovilla tavoilla, jossa taide luo paikan henkeä. Eihän kukaan halua asua ympäristöissä, jotka mielletään hengeltään neuvostoliittolaisiksi – vaikka olihan sielläkin taidetta.

Nahkapäätösmäinen selvitys kertoo aiheen arkuudesta. Selvityksessä esitetään toki malleja, jotka avaavat keskustelua moniin suuntiin, mutta tältä pohjalta ei vielä varsinaisesti edetä mihinkään – paitsi siihen, että kohta on perustettava uusi selvitysryhmä miettimään konkreettisia toimenpiteitä.

Näyttelykuvia 787 & 788: ... ja onhan niitä miesmestareitakin

Tuntuu siltä, että kuvataidevuotemme on käynnistynyt poikkeuksellisen hienosti. Kiinnostavia näyttelyitä on ollut koko alkuvuoden ja lisää on luvassa.
Eilen hehkutin naisia, ja kun yritän vielä purkaa rästejä, tajusin että kyllä miespuoliset konkaritkin ovat vedossa. Markku Keränen (s. 1945) ilahdutti minua paljon ja samoin Matti Peltokangas (s. 1952), mutta muistin vielä yhden rästin jääneen näyttelyn, joka herätti myös vallan myönteisen tunteen. 
Kävin 16.2. Galerie Forsblomissa katsomassa Hannu Väisäsen (s. 1951) näyttelyn (8.2.–10.3.), joka oli Keräsen tavoin varsin riemukasta ja vapautunutta maalauksen juhlaa:

Väisänen toimii itse asiassa melko samalla tavalla kuin Leena Luostarinen (s. 1949) itäisten vaikutteidensa kanssa. Tässä näyttelyssä vaikutteet tulivat pitkälti Japanista, mutta mitään kuivakkaa etnografiaa ei ollut tarjolla. Väisänen on itse asiassa varsin leikkisä ja hyvällä tavalla kevytmielinen maalari, joka tekee aika estottomasti mitä haluaa ja yhdistelee viitauksia eri suuntiin, taidehistoriasta muuhun kaikkeen elämään, myös sanojen käyttöön – onhan hän myös kirjailija. Hän toteuttaa siis kaikella asiaankuuluvalla röyhkeydellä – Luostarisen tavoin – ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn maksiimia, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen". Väisänen liikkuu myös kiinnostavasti abstraktin ja esittävän välimaastossa – jotenkin sellaisella tavalla, että kysyvälle vastaus on itse maalauksessa – sen olemisessa siinä edessä juuri nyt ja ilman sen kummempaa reflektiota – ja sille antautumisessa ilman vaivalloisia tulkintoja ja liiallista esitietoa. Toisinaan sitä näkee maalauksia, joiden kanssa viihtyy vaikka ei tiedäkään miksi näin on. Näin tapahtui tässä näyttelyssä.

***

Ja olihan Forsblomilla toinenkin näyttely: esillä oli tanskalaissyntyinen mutta Berliinissä vaikuttava Adam Saks (s. 1974). Suruttoman eklektinen on tämäkin maalari, mutta Väisäsen ilmavuuteen verrattuna kaikki maalaukset tuntuivat olevan jotenkin tukossa ja pelkkää pintaa ja ulkokohtaista efektin luomista:

Ehkä ei siis minun lajiani.

Näyttelykuvia 783 & 784 & 785 & 786: Naismestareita kyllikseen

On taas välillä niin paljon töitä, että en ehdi päivittämään blogia. Ja samalla syyllisyys alkaa painaa: muistan esimerkiksi jostain syystä miltei joka päivä, etten aikoinaan kirjoittanut mitään Sirkka-Liisa Longan (s. 1943) näyttelystä (5.–27.1.) Galleria Amassa, missä kävin 13.1. – siis jo kaksi kuukautta sitten. Se oli kaiken lisäksi sillä tavalla aika hauska päivä, että päätin katsoa samana päivänä Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyn (12.1.–3.3.) Helsingin Taidehallissa yrittäen olla ensimmäistä kertaa ikään kuin ulkopuolinen ja sitten katsoa perään toisen kissapetotaiteilijan vähän niin kuin vertailumielessä.

 Taidehallin kuvanveistosali Leena Luostarisen näyttelystä.

No eihän siitä "objektiivisuudesta" tietenkään mitään tullut. Mutta yritin kuitenkin kävellä näyttelyssä hiljakseen ja vähän analyyttisestikin – ainakin jo helpottuneena. Kyllä se vain oli hieno näyttely, vaikka joissain kohdin ripustus olikin vieläkin vähän liian runsas – vaikka sitä karsittiinkin ripustusviikolla aika paljon. Jos vähänkin saimme rikastettua kuvaa Luostarisesta, olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Hänestä on mielestäni tehty liian voimakkaasti kuvaa leimallisesti 1980-luvun taiteilijana, ja kun katselin kuvanveistosalin komeita 1990-luvun töitä, rakastuin niihin koko ajan enemmän ja enemmän. Niitä leimaa joku äärimmäisen hienostunut synteesi Luostarisen aiemmasta tuotannosta. Itse asiassa odotan oikein innolla sitä, mitä hän ryhtyy nyt kevään herätessä maalaamaan. Olisiko jälleen uuden synteesin paikka?    

***

Taidehallilta matkasin sitten Galleria Amaan, jossa oli esillä Sirkka-Liisa Longan 70-vuotisnäyttely. Lonka on jo useana vuotena työskennellyt Amazonin sademetsissä, ja myös hänen töissään kissapedot ovat saneet näkyvän osan:

Kevään pennut, 2012.

Longan utuinen sademetsä kasveineen ja eläimineen oli varsin lumoava, ja tietyllä tavalla samoin romanttinen kuin Luostarisellakin – vaikkakin täysin erilainen. Ei Lonkakaan illustroi mitään Amazonilla näkemäänsä vaan suodattaa havainnot oman näkemyksensä kautta kokonaisuudeksi, jolla on aika vähän tekemistä varsinaisten havaintojen kanssa. Oikein hieno näyttely – kaunis kokonaisuus ihan kaikissa kauniin aidosti hyvissä merkityksissä. Lonka on varsinainen utuisen lumon mestari. Oli sitä paitsi hauska kuulla Luostarisenkin arvostavan kollegaansa – ei siis mitään turhia reviirirajoja.   

***

Sama arvostus muuten jatkui Marjatta Tapiolan (s. 1951) molemmissa näyttelyissä – Galleria Sculptorin näyttelyssä (13.2.–3.3.) ja Helsingin taidemuseon näyttelyssä (15.2.–26.5.) , joissa kävimme yhdessä Luostarisen kanssa 3.3. Suosittelenkin taidenäyttelyn katsomista maalarin kanssa, jos sellainen tilaisuus avautuu, sillä sitä oppii katsomaan välillä sellaisiakin ulottuvuuksia, joita maallikko ei aina välttämättä hiffaa. Sculptorissa oli hauska havaita, että ne kaksi runsasfiguurisempaa maalausta olivat meille kummallekin ne läheisimmät: 

   

Olen ollut huomaavinani, että tällainen vähäeleisempi maalaaminen on joillekin Tapiolan taiteen rakastajille ollut vähän ongelmallista – hänet kun on alun perin sijoitettu siihen rajumpaan ekspressiiviseen lokeroon –, mutta minä kyllä katson mieluusti sitä virtuoosimaista ja ilmaisuvoimaista viivaa, mikä tällaisia teoksia dominoi.

Lähdimme innolla jatkamaan Tennispalatsiin, missä oli tarjolla Tapiolan retro. Ensin se tuntui vähän turhan pieneltä, koska pitkän uran teoksia oli tarjolla vain kolmisenkymmentä, mutta kyllä niissäkin katsottavaa, pohdittavaa ja myös muisteltavaa riitti. Moni teoksista oli sitä paitsi tuttu vain kirjojen kautta tai sitten muuten vain jo unohtunut. Olisin kyllä oikeasti halunnut nähdä sellaisen näyttelyn, jossa olisi ollut edes vähän tarjolla syrjäpolkuja ja kokeiluja. On Tapiola sen verran kova maalari, että hän olisi senkin kestänyt. 

Pääsiäinen, 1980.

Tapiolan reitti omakohtaisista aiheista kohti ylesmaailmallisia, mytologiasta ponnistavia aiheita on hienoa katsottavaa. Sekä taidon että viisauden lisääntyminen näkyy siinä prosessissa, jossa viiva muuttuu koko ajan helpomman ja vaivattomamman näköiseksi – mutta eiköhän senkin vetämisessä oma tuskansa piile. 

 Talvi, 1999–2000.

***

Alkuvuosi on ollut varsinaista naismaalariemme juhlaa. Ja kun yritän rehellinen olla, lisään  samalla syyllisyyttäni koko ajan. Minulta jäi kiireen ja yhteensattumien kautta kokonaan näkemättä Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.1.–3.2.) Helsinki Contemporaryssa – olisin saanut vertailla Retulaisen ja Tapiolan hevosta:

 Whistlejacket, 2012.

Oikein hävettää. Ja jäipä minulta näkemättä myös Nanna Suden (s. 1967) näyttely (28.9.–20.1.) Helsingin taidemuseossa. Tosin sain 23.1. kokea hauskan kohtaamisen. Toisinaan tässä ammatissa saa nähdä sellaista, mitä tavalinen katsoja ei pääse näkemään. Kävin tuolloin Thomas Wallgrenin kanssa vähän ennakkotutustumassa museoon, koska olimme tulleet valituiksi johtokuntaan, ja kävelimme saleissa, joissa Sutta purettiin ja Tapiolaa ripustettiin yhtäaikaa. Vasemmalla Susi ja oikealla Tapiola:

Suomalainen maalaustaide tuntuu voivan oikein hyvin.