Guggenheim Helsinki 32: Hesarin varsinainen 0-uutinen

Eilen Helsingin Sanomissa ilmestyi oikein omana juttunaan kulttuurisivuilla pieni kommentti ja tuottajani haastattelu siitä, että YLE Radio 1:n Kultakuumeen Guggenheimia koskeva kolumnini olisi jotenkin epäilyttävä, koska sen yhteydessä ei kerrottu, että toimin myös itse taidepoliittisena vaikuttajana ollessani Helsingin taidemuseon johtokunnan jäsen. 
Olipas varsinainen 0-uutinen. Jutun kirjoittaja Katri Kallionpää ei tunnu erottavan kolumnin ja objektiivisuuteen pyrkivän tiedonvälityksen eroja. Julkisen sanan neuvoston päätöksissä usein esiintyvä lause kuuluu näin: "Kolumni on henkilökohtainen mielipidekirjoitus, ja siinä voi olla kärjekkäitäkin kannanottoja." Wikipediassa asiaa eritellään näin: "Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa."
Se, että toimin Helsingin taidemuseon johtokunnassa, ei ole minkäänlainen journalistisen etiikan ongelma suhteessa kolumnistin työhöni. Kolumnistina edustan vain itseäni, henkilökohtaisia mielipiteitäni, jotka tuppavat toisinaan olemaan vähän kärjekkäitä. Aivan yhtä idioottimaiselta kuulostaisi se, että Punavuori-aiheinen kolumnini – joita olen kirjoittanut useita – olisi jotenkin epäeettinen siitä syystä, että asun ja liikun päivittäin Punavuoressa, jos sen yhteydessä ei kerrottaisi, että asun Punavuoressa (mikä teknisesti ottaen olisi vieläpä valhe, koska vain parvekkeeni on kiinteistökartan mukaan Punavuoressa). Olisin siis puolueellinen Punavuoren puolesta, koska koen sen omaksi kaupunginosakseni, ja siksi kolumnini ei olisi "läpinäkyvä", niin kuin Kallionpää vaatii.
Aivan vastaavasti joku voisi tehdä uutisen siitä, että Kallionpää on julkaissut moisen kommentin kertomatta sitä, että hänen palkkansa maksaa ja kyseisen jutun julkaisee lehti, jonka yksi suuromistajista, Rafaela Seppälä, on jo viime vuoden tammikuussa ilmoittanut Jaakko Lyytisen jutussa olevansa potentiaalinen Guggenheim-lahjoittaja – kunhan saa siihen päälle verovähennykset. Ja sitten voitaisiin jopa ryhtyä spekuloimaan sillä, miksi Mikael Pentikäinen sai potkut. Yksi kylillä liikkuva arvailu on se, että vanhan Erkon – jolla vielä edes oli journalistisia ambitioita – kuoleman jälkeen suku on alkanut olla sitä mieltä, että he eivät saa omassa lehdessään omia näkökantojaan tarpeeksi esiin ja että juuri Pentikäinen oli tämän esteenä. Voisimme spekuloida sillä, että tämä Kallionpään juttu on malliesimerkki siitä, miten Rafaela Seppälä nyt sitten vihdoinkin saa näkökulmansa esiin. Voimme siis kysyä: Miksi kyseinen 0-uutinen julkaistiin? Kuka sen käski tehdä? Tuskin se oli Kallionpään omaa keksintöä, sillä en muista lukeneeni yhtäkään juttua, jonka hän olisi kirjoittanut kuvataiteesta. Itse asiassa en muista lukeneeni ylipäänsä yhtäkään hänen juttuaan.   
No, ihan samantekeväähän tämä on. Joitain saattoi vähän hymyilyttää, mutta ketään se ei ainakaan kiinnostanut. Evidenssikin tämän väittämän suhteen on aika kova: jutun verkkoversio ei nimittäin saanut peräänsä yhtäkään keskustelukommenttia – ei edes niitä normaaleja idioottimaisia anonyymejä purskahteluita. Ei tällainen ketään kiinnosta.
Pateettisen surkeaa journalismia jälleen kerran.

PS. Aivan eri keskustelu olisi tietenkin se Kallionpään väittämä, että museon johtokunnan jäsenenä "käytän merkittävällä tavalla valtaa kaupungin taidepolitiikassa". Miettikää nyt edes vaikka viime vuoden G-keskusteluita. Ei Helsingin taidemuseon johtokunnalta kysytty koskaan mitään siitä, mitä Pajunen ja Siren hääräilivät. Ei johtokunta ainakaan silloin mitään valtaa käyttänyt – kaikki pöytäkirjat ovat luettavissa tästä linkistä. Nyt koen, että luottamustehtävässä minun velvollisuuteni on nimenomaan yrittää käyttää sellaista valtaa, mutta se on otettava jostain väkivalloin – yrittäkääpä selvitellä läpinäkymättömän virkamiesvallan käytänteitä ja sitä, miten vaikea jonkin asian pelkkä saaminen luottamuselimen esityslistalle on. Siinä tästä Hesarin jutusta oli itse asiassa tahatonta apua – joku edes sai lukea, että sellainen elin on olemassa kuin Helsingin taidemuseon johtokunta, jonka pitäisi vastata Helsingin kuvataidepolitiikasta. 
Kunnallisessa demokratiassa on vielä paljon työtä. Tässä ne ihmiset, jotka siinä tarvitsevat tukea – ja jotka ovat muuten kokemuksieni mukaan kaikki aikamoisia läpinäkyvyyden kannattajia (niin kuin minäkin):

Ylh. vas. Elisa Koponen (kok.) , Otso Kantokorpi (vas.), Kirsikka Moring (vihr.), Tuomas Rantanen (vihr., kaupunginhallituksen edustaja). Alh. vas. Kimmo Sarje (SDP), Valentina Ahlavuo (PS),Thomas Wallgren (SDP) ja Pauli Waroma (vihr.). Kuvasta puuttuvat Jussi Salonranta (kok.) ja Nina Sillantaka (kok.).

PPS. Lienee vielä mainittava, että mietin journalismin etiikan ja jääviyden ongelmia varmaankin viikoittain. Olen kirjoittanut urallani arviolta noin 4000 juttua, ja olen ollut varsin tarkka siitä, että en esimerkiksi kirjoita kritiikkejä ystävieni näyttelyistä enkä sellaista projekteista, joihin olen jollain tavoin sitoutunut – olen esimerkiksi pari kertaa ilmoittanut pomolleni, että voi kirjoittaa jostain näyttelystä kritiikkiä, koska olen pitänyt avajaispuheen. Samankaltainen etiikka koskee myös kolumnejani: en kirjoita kolumneja, joissa voisin mainostaa jotain projektia, jossa olen mukana – ja tätähän aika moni kollegani säännöllisesti tekee. En esimerkiksi kirjoittanut tänä vuonna yhtäkään vaivaisukkoaiheista kolumnia, vaikka olisi vähän tehnyt mielikin, koska oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn kuraattori ja Vaivaisukkojen paluu -kirjan toimittaja. Vähän päätökseni riipaisikin, koska aihe on hieno ja kiinnostava.

Ja lienee selvää, että se mitä kirjoitan blogiini muualla julkaistujen juttujen hilloamisen lisäksi, on täysin päähänpistojeni armoilla. Sillä ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa. Valitettavasti tämäkään ei ole aina kaikille täysin selvä asia: joitakin päiväkirjamaisia reflektoimattomia merkintöjäni on kohdeltu kuin kritiikkeinä, ja sitä en haluaisi.

PPPS. Mikseihän Hesari samalla logiikalla myös kysynyt, että olisiko YLE:n pitänyt ilmoittaa vastaavasti, että Kristiina Helenius – toimittajataustainen hänkin –, jonka Guggenheimia intoileva kolumni ilmestyi 16.8. Ykkösaamussa, toimii AmCham Finlandin eli amerikkalaissuomalaisen kauppakamarin eli siis suomeksi lobbausryhmän toimitusjohtajana? Hän esiintyi sentään suoraan oman työnantajansa asialla – minun työnantajani ei suinkaan ole Helsingin taidemuseo, vaan luottamushenkilönä  varsinainen sidokseni on ennen kaikkea helsinkiläisen veronmaksajan etu ja vasemmistolainen aatteellinen käsitykseni tuosta edusta. Sitä minun ei koskaan ole tarvinnut salailla.