Julkaistua 438: Muodon synty

Kävin vähän aikaa sitten kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) luona Sipoossa. Syy oli se, että olin kirjoittamassa tiedotetta Pitkäsen tulevaan näyttelyyn (6.–29.9) Forum Boxissa. Teksti näkyi jo ilmestyneen Boxin verkkosivuilla, joten laitetaan se jo tähänkin:

Muodon synty

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tullut tunnetuksi jyhkeistä, vähäeleisistä ja virtuoosimaisesti patinoiduista veistoksistaan, jotka viittaavat ihmiskunnan määrittelemättömään menneisyyteen: toteemien, merkkien, kilpien, haarniskojen syntyyn. Hänen veistoksiaan onkin verrattu kulttiesineisiin. Niiden meditatiivinen luonne ja merkityssisältöjen sinänsä varsin yksinkertainen – mutta juuri yksinkertaisuudessaan jylhän voimakas – tihentymä ovat aina saaneet katsojan pysähtymään, pohdiskelemaan ja hiljentymään.

Pitkänen jatkaa tuotantoaan osin samoilla linjoilla, mutta uusissa miltei kaksiulotteisissa teoksissaan – reliefeiksi niitä voisi varmaan nimittää – hän tuntuu jatkavan tutkimusmatkaansa merkkien ja arkkityyppien taakse: on kuin hän olisi päässyt alueelle, jossa arkkityyppi on syntymäisillään. Olisiko niin, että Pitkänen on etsimässä niitä hetkiä, jolloin yhteisesti jaetut sielunsisällöt ovat juuri hakemassa muotoaan? Tuntuu siltä, että pitkän kokemuksen omaava veistäjä ei ole koskaan ollut näin intiimi: teoksissa puhuvat tummansävyiset tunteet, joilla kaikilla ei tunnu olevan vielä nimiäkään. Samalla mukana on kuitenkin kauneus: Pitkäsen suvereeni herkkyyden ja käsityöläisyyden tarkkuuden jo sinänsä jännitteinen yhdistelmä tuo teoksiin mukaan oman tasonsa.

Taidehistorioitsija Liisa Lindgren totesi aikoinaan Pitkäsen arkkityyppisistä teoksista, että ne ”sulkeutuvat itseensä eivätkä avaudu tilaan”. Uusimmissa töissään Pitkänen on rikkonut tämän mykän eleettömyyden. Miltei kaksiulotteiset teokset ikään kuin avaavat tuota meditatiivisuuteen johtavaa suljettua ja tiheää esineiden maailmaa. On kuin Pitkänen olisi repinyt merkkejä auki ja levittänyt ainesosat katsojan nähtäväksi: tällaisia tunteita merkkien ja rituaalisten objektien takana on. Ne ovat aina saaneet jonkin tietyn muodon, mutta nyt taiteilija uskaltautuu esivaiheeseen: tällaisia rakennusaineksia muodossa on ollut, tällainen vaikeasti määriteltävä ja hahmoton aines on saatettava muotoon.

Luulen, ettei Pitkänen ole koskaan ollut näin tunnustuksellinen ja omaelämäkerrallinen.