Julkaistua 442: Garfinkel + Foucault = Takala?

Eilen oli taas riemukas päivä. Vähän liian alityöllistetty kriitikko sai nimittäin uuden julkaisukanavan. Minua pyydettiin joku aika sitten uuden verkkokritiikkijulkaisun avustajaksi. Kyseessä on On Display, joka sai taannoin starttirahaa Helsingin Sanomain Säätiöltä. On Display julkaisee joka viikko yhden kritiikin, jonka kohteena on joku yksittäinen teos. Tässä minun eilen ilmestynyt valintani tälle viikolle:

Garfinkel + Foucault = Takala?  

 
Pilvi Takala: Drive with Care (2013)

video, kesto 13 min.

Teos esillä:

16.8.–21.10.2013

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Yleisöltä unohtuu toisinaan, että taidenäyttelykin on medium, joka luo aina ja väistämättä yksittäiselle teokselle jonkinlaisen kontekstin. Esimerkiksi teemanäyttely saattaa ohjata näkökulmaa ja katsetta varsin voimakkaasti – jopa ohi tekijän intentioiden. Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön on tässä suhteessa melko viaton: katsojalle tarjoutuu lähinnä esiodotus vain siitä, että luvassa on kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta, koska kyseessä on arvostetun Stina Krookin Säätiön juhlanäyttely. Tosin sillekin on rakennettu teema – tiedotteen mukaan ”näyttelyn teemoja ovat yksilön identiteetti ja rooli, miten ihminen sulautuu ympäristöönsä menettämättä ääriviivojaan, miten olla näkyvästi näkymätön” –, mutta ainakin tuntuu sitä, että teema olisi keksitty jälkikäteen, valittujen taiteilijoiden teosten pohjalta syntyneenä aasinsiltana.

Toinen usein erittelemätön konteksti on jokaisen katsojan mukanaan kantama idiosynkraattinen henkilöhistoria, jonka teos toisinaan laukaisee uskomattomalla voimalla. Näin minulle kävi katsoessani Pilvi Takalan videoteosta Drive with Care. Olen opiskellut aikoinani sosiologiaa, ja itse asiassa kaikki näkemäni Takalan teokset tuottavat saman reaktion: muistan joka kerta edelleenkin ihailemani Harold Garfinkelin kirjan Studies in Ethnomethodology (1967). Garfinkel muun muassa esitti sen yksinkertaisen mutta nerokkaan havainnon ja sitä kautta metodin, että rikkomalla sääntöjä säännöt saadaan näkyviin. Ja nimenomaan rikkomalla juuri niitä sääntöjä, jotka ovat ikään kuin itsestään selviä, yleisesti tarkastelun ulkopuolelle jääviä sääntöjä. Tällaisena olen nähnyt koko Takalan tähänastisen uran: hänen videonsa ovat kuin tutkielmia etnometodologiasta.

Takalan tuorein video tuo mieleeni voimakkaasti myös Michel Foucault’n kirjan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) – sen keskeiset ajatukset siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa.

Takala on valinnut kohteekseen yhdysvaltalaisen varakkaiden lukiolaisten sisäoppilaitoksen, jossa hän on viettänyt reilun kuukauden oppilaita ja opettajia haastatellen sekä materiaalia kuvaten. Tältä pohjalta on syntynyt minämuotoinen nuoren opettajan tarina. Takala ei tee puhdasta dokumenttia vaan käyttää vieraannuttamisefektinä lempeän irvailevaa huumoria, minkä kautta katsoja tulee epäilemättä imaistuksi vielä tehokkaammin Takalan kuvaamaan maailmaan. Katsojalla ei kuitenkaan herää missään vaiheessa epäilystä siitä, etteikö kuvattu maailma olisi nimenomaan jossain ratkaisevassa mielessä tosi. Hieman enemmän angstia ja rosoa jäin ehkä kaipaamaan, mutta toisaalta kaiken sen kyllä osasi kuvitella Takalan tarinoiden ja huumorin takaa. Ja kaiken sen tulen ymmärtämään vielä paremmin, kun kaivan Garfinkelin ja Foucault’n taas hyllystä. Näin nimittäin tulen Takalan innoittamana tekemään. Katsomiskokemuksen muistosta ja lukukokemuksesta syntyy yhdessä epäilemättä hedelmällinen hermeneuttinen kehä. Joskus taide voi toimia näinkin. Uskaltaisin jopa väittää, että se on yksi taiteen monista ehdolla olevista tehtävistä.

Linkit:

Pilvi Takalan kotisivut
Ani Pietikäinen: Harold Garfinkel ja Parsonsin toimintateoria

Valtaaja: Ruumiin valta – vallan ruumis (Megafoni 2006)