Garfinkel
+ Foucault = Takala?
video,
kesto 13 min.
Teos esillä:
16.8.–21.10.2013
Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)
Yleisöltä unohtuu toisinaan, että taidenäyttelykin on medium, joka luo aina ja väistämättä yksittäiselle teokselle jonkinlaisen kontekstin. Esimerkiksi teemanäyttely saattaa ohjata näkökulmaa ja katsetta varsin voimakkaasti – jopa ohi tekijän intentioiden. Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön on tässä suhteessa melko viaton: katsojalle tarjoutuu lähinnä esiodotus vain siitä, että luvassa on kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta, koska kyseessä on arvostetun Stina Krookin Säätiön juhlanäyttely. Tosin sillekin on rakennettu teema – tiedotteen mukaan ”näyttelyn teemoja ovat yksilön identiteetti ja rooli, miten ihminen sulautuu ympäristöönsä menettämättä ääriviivojaan, miten olla näkyvästi näkymätön” –, mutta ainakin tuntuu sitä, että teema olisi keksitty jälkikäteen, valittujen taiteilijoiden teosten pohjalta syntyneenä aasinsiltana.
Toinen
usein erittelemätön konteksti on jokaisen katsojan mukanaan kantama idiosynkraattinen
henkilöhistoria, jonka teos toisinaan laukaisee uskomattomalla voimalla. Näin
minulle kävi katsoessani Pilvi Takalan
videoteosta Drive with Care. Olen
opiskellut aikoinani sosiologiaa, ja itse asiassa kaikki näkemäni Takalan
teokset tuottavat saman reaktion: muistan joka kerta edelleenkin ihailemani Harold Garfinkelin kirjan Studies in Ethnomethodology (1967).
Garfinkel muun muassa esitti sen yksinkertaisen mutta nerokkaan havainnon ja
sitä kautta metodin, että rikkomalla sääntöjä säännöt saadaan näkyviin. Ja
nimenomaan rikkomalla juuri niitä sääntöjä, jotka ovat ikään kuin itsestään
selviä, yleisesti tarkastelun ulkopuolelle jääviä sääntöjä. Tällaisena olen
nähnyt koko Takalan tähänastisen uran: hänen videonsa ovat kuin tutkielmia
etnometodologiasta.
Takalan
tuorein video tuo mieleeni voimakkaasti myös Michel Foucault’n kirjan Tarkkailla
ja rangaista (1975, suom. 1980) – sen keskeiset ajatukset siitä, miten
moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden
genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti
valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että
erottelujen teko on vaikeaa.
Takala
on valinnut kohteekseen yhdysvaltalaisen varakkaiden lukiolaisten
sisäoppilaitoksen, jossa hän on viettänyt reilun kuukauden oppilaita ja
opettajia haastatellen sekä materiaalia kuvaten. Tältä pohjalta on syntynyt
minämuotoinen nuoren opettajan tarina. Takala ei tee puhdasta dokumenttia vaan
käyttää vieraannuttamisefektinä lempeän irvailevaa huumoria, minkä kautta
katsoja tulee epäilemättä imaistuksi vielä tehokkaammin Takalan kuvaamaan
maailmaan. Katsojalla ei kuitenkaan herää missään vaiheessa epäilystä siitä,
etteikö kuvattu maailma olisi nimenomaan jossain ratkaisevassa mielessä tosi.
Hieman enemmän angstia ja rosoa jäin ehkä kaipaamaan, mutta toisaalta kaiken
sen kyllä osasi kuvitella Takalan tarinoiden ja huumorin takaa. Ja kaiken sen tulen
ymmärtämään vielä paremmin, kun kaivan Garfinkelin ja Foucault’n taas hyllystä.
Näin nimittäin tulen Takalan innoittamana tekemään. Katsomiskokemuksen
muistosta ja lukukokemuksesta syntyy yhdessä epäilemättä hedelmällinen
hermeneuttinen kehä. Joskus taide voi toimia näinkin. Uskaltaisin jopa väittää,
että se on yksi taiteen monista ehdolla olevista tehtävistä.
Linkit:
En yleensä innostu videoista, mutta kirjoitit tässä asiasta niin mielenkiintoisesti, että taidanpa perehtyä Pilvi Takalaan. ;)
VastaaPoista