Näyttelykuvia 835 & 836: Maneerien vaaroista

Olen taas joutunut tuhlaamaan aikaa joutavanpäiväisille Guggenheim-keskusteluille, ja itse asia tahtoo unohtua. Olen kirjoittanutkin viime aikoina taas ahkerasti, ja senkin myötä tahtoo itse asia unohtua. Siis uusi taide. Olen pahoillani, etten ole päässyt – enkä väliin jaksanutkaan – tarpeeksi näyttelyihin. Ja nekin vähät, joita olen nähnyt, ovat jääneet raportoimatta. 
Palataan siis toissa viikon torstaihin, jolloin tutustuin uuteen veistäjään. Kyseessä oli Ole Härmälä (s. ?), jonka näyttely Ihmiskavoja oli esillä Galleria Nunesissa (31.7.–18.8.).

Härmälä on Imatralta valmistunut nuori veistäjä, joka tuntuu pitävän käsityöläisyyttä aivan erityisessä arvossa. Hän on taitava puukonkäyttäjä, missä lienee myös hänen mahdollinen sudenkuoppansa. On nimittäin mahdollista, että yleisölle riittää hieno puukonjälki, eikä se uuden sisällön keksiminen ole aina niin helppoa. Tällaisessa piilee maneerin alku. Härmälä on tosin myös kiinnostunut pronssista, joten on hänellä variaation mahdollisuutta.
Härmälän unen ja valveen rajoilla olevat ihmishahmot olivat kuitenkin kiinostavia.

 ***

Samana päivänä sain vihdoinkin raahattua itseni myös Helsingin taidemuseon Happy End?-näyttelyyn (19.6.–25.8.), jossa pääosaa esitti venäläinen taiteilijaryhmä AES+F, jonka töitä olen nähnyt aiemminkin ja joiden jättimäisistä digikollaaseista en ole ollut järin innostunut. 

Last Riot 2, Tondo #23, 2007.

Näissä nimittäin on jo paha maneeri. Tämän tyyppinen kuva alkaa kärsiä toistosta aika nopeasti. Ja kun niissä kaikissa on melko yhdensuuntainen sisältö ja esitystapa, en jaksa innostua enää niiden komeasta toteutuksesta. Tuotteistamisen maku alkaa lyödä kaiken muun yli.

Toisaalta AES+F:n mahtava videopanoraama Trimalkion pidot (2009–10) oli vaikuttava – varmaankin yksi Helsingin näyttelykesän elämyksellisimmistä hetkistä:

Venäläisiä oli täydennetty joukolla suomalaisia taiteilijoita, joita oli kaikkineen yhdeksän. Samanhenkiset maailmanlopun visiot olivat aika vaikuttavia – kuten vaikkapa Jani Leinosen (s. 1978) kapitalistiset luksushautakivet tai Harri Pälvirannan (s. 1971) kollaasimaiset koulusurmaajamuotokuvat:

Harri Pälviranta: Uutismuotokuva #4 (kouluampuja Kretschmer), 2013.

Omalla tavallaan aika rankka näyttely. Hieman ihmetyttää se, että näyttely tuntuu jääneen jotenkin paitsioon, eikä se herättänyt juuri minkäänlaista keskustelua. Vai pitääkö kesällä olla vain kivaa?

 

Jani Leinonen: Chanelin salamurha, 2013.