Turun tautia vähän joka alalla: taidehistorian ja käräjäoikeuden "ero on huomattavan karkea"

Eilinen Varsinais-Suomen raastuvanoikeuden päätös oli pöyristyttävä. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjutun päätös siis tuli vihdoin neljän vuoden odotuksen jälkeen. Kaikki syytteet menivät nurin: tästä linkistä YLE:n uutinen. 
En millään jaksaisi enää palata asiaan, mutta jokunen kommentti lienee tarpeen. Esitin Kauppalehteen 17.6.2009 kirjoittamassani jutussa, että museo purkaisi näyttelyn, koska sen materiaali ei selkeästikään ole sitä, mitä yleisölle sanotaan esitettävän. Tämä johti prosessiin, jonka myötä näyttely keskeytettiin, ja sen luettelo poistettiin myynnistä. Kirjoitin samaan lehteen 1.9. myös toisen jutun, jossa kerroin teosten varhaisemmista vaiheista vuosilta 1996–97 – ne olivat nimittäin poliisille entuudestaan tuttuja. Eräältä "syvältä kurkulta" saamani vihjeen ansiosta kävin tuolloin läpi 1990-luvun tapauksen esitutkintapöytäkirjat. 
Tästä linkistä voitte lukea nuo molemmat jutut.
Ensimmäisen juttuni perusteella näyttelyn Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teoksia alettiin tutkia tarkemmin. Tässä sitaatti siitä selvityksestä (26.8.2009), jonka Päivi Kiiski (museonjohtaja näyttelyn alkuvaiheessa, sittemmin Turun kuvataidejohtaja) ja Joanna Kurth (kesken projektia viattomasti mukaan tullut museon uusi intendentti) antoivat tapahtumien kulusta Turun kulttuurilautakunnalle:
"Rodtshenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtshenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtshenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä."
Rodtšenkot poistettiin näyttelystä.
Sitten oli Vladimir Tatlinin (1885–1953) vuoro. Tatlinia väitöstyössään tutkineelta Jyrki Siukoselta (s. 1959) tilattiin lausunto. Näin Kiiski ja Kurth Siukosen lausunnosta kulttuurilautakunnalle:
"Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä."
Näyttely purettiin lopullisesti. 
Museot totesivat, että jatkotutkimuksiin ei ole varaa, joten loput teokset jäivät vaille tarkempaa tutkimusta.  
Pätevien asiantuntijoiden antamat lausunnot siis riittivät taidehistoriallisen koulutuksen saaneelle museohenkilökunnalle mutta eivät Varsinais-Suomen raastuvanoikeudelle. Ja siinä, että salakuljettajapariskunta oli jo 1990-luvulla kertonut ostaneensa esimerkiksi rodtšenkoja petroskoilaisilta takakujilta 50 dollarilla, ei ollut oikeuden mielestä mitään hämärää – vaikka esimerkiksi nainen oli yliopistokoulutuksen saanut henkilö.
Itse asiassa väitän edelleen, että kaikki Turun tapauksen teokset ovat väärennöksiä – ja tökeröjä sellaisia. Tökeryys selvisi minulle kaikessa karmeudessaan, kun kävin 1990-luvun esitutkintapöytäkirjat läpi. Kaikki teokset oli nimittäin kuvattu poliisin toimesta. Minäkin otin kuvia. Siellä oli jopa näin hienoa venäläistä avantgardea:

Aineistossa oli myös teosluetteloita, joita oli piilotettu naisen alushousuihin, kun hän jäi tullissa kiinni:  

Kalleimmat teokset olivat 250 dollaria, mutta jotain sai 30 dollarillakin.
Esitutkintapöytäkirjoista kävi täysin selkeästi ilmi, että kaikki osalliset – niin salakuljettajat kuin nyt syytettynä ollut keräilijäkin – olivat kaikesta täysin tietoisia. 
En ymmärrä, miten syyttäjä ei kyennyt tätä nyt osoittamaan. Toisaalta en tiedä, että oliko hän edes käyttänyt näitä asiakirjoja. Ja jos ei, on se rikollisen huonoa (tunnettu suomalainen humoristinen idiomi, jonka ei pitäisi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen) ammattitaitoa – kuten Päivi Kiiskeltäkin, joka päästi moisen näyttelyn syntymään.
Materiaalin epämääräisyys oli hyvin turkulaisten tiedossa – siitä oli julkaistu kaksi juttua Turun Sanomissa (3.1.1997 & 15.1.1997). Näin kirjoitin blogissani 2.10.2010:

"Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia. 
Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.
Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta."

Nyt on itse asiassa vähän sanaton olo. Jos syyttäjä ei valita hoviin, tapahtuu järkyttävä taideskandaali, jota – kuten eilen uutisissa sanoin – ei europpalaisissa sivistysvaltioissa voisi tapahtua. 

PS. Siukosen lausunto oli antoisaa luettavaa. Hän muun muassa kävi läpi erilaisia hypoteeseja ja esitti kustakin perustellut argumenttinsa. Osa Tatlinineiksi väitettyjä luonnoksia oli attribuoitu Zangesi-näytelmän pukuluonnoksiksi. Siukonen mietti ensin tätä vaihtoehtoa, ja tässä hänen päätelmänsä: 
Käytettävissä olevat historialliset tiedot ja säilynyt kuva-aineisto eivät tue ajatusta, että kyseessä olisivat Tatlinin pukuluonnokset Zangezi-produktioon. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) suurin osa Zangezin esittäjistä oli vailla erityisiä pukuja, sillä puvustukseen ei ollut resursseja.
b) ”luonnokset” eivät vastaa ikonografialtaan Zangezi-näytelmän sisältöä.
c) ”luonnokset”  eivät vastaa ikonografialtaan ja tekniseltä toteutukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
d) ”luonnokset”  eivät vastaa signeeraukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
Sitten Siukonen mietti sitä, että ne voisivat olla kansanomaisia puvustusluonnoksia johonkin muuhun produktioon. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
Tatlinin tekemät puvustus- ja lavastusproduktiot tunnetaan ja ne on hyvin dokumentoitu tutkimuskirjallisuudessa. Ei ole mitään viitettä siitä, että Tatlin olisi ollut niiden lisäksi osallisena vielä tarkemmin tuntemattomassa näytelmähankkeessa, johon ”luonnokset” liittyisivät. Faktat eivät tue oletusta siitä, että kyseessä olisivat Tatlinin tekemät pukuluonnokset. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) ”luonnosten” attribuoiminen pukuluonnoksina Tatlinin nimiin edellyttäisi evidenssiä jostakin aiemmin tuntemattomasta teatteriproduktiosta.
b) kaikki Tatlinin pukusuunnitelmat ovat ilmaisultaan rikkaampia ja taidokkaampia kuin kyseiset ”luonnokset".
Sitten Siukonen mietti sitä vaihtoehtoa, että ne olisivat Tatlinin tekemiä jotain muuta tarkoitusta varten. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
”Luonnosten” tekninen ja taiteellinen taso eivät vastaa miltään osin Tatlinin tunnetun ja dokumentoidun piirrostuotannon tasoa. Esitystavan kömpelyys ja värienkäytön kaavamaisuus ovat niin epätyypillisiä, että ”luonnosten” kädenjälkeä vastaavaa vertailukohdetta ei löydy koko Tatlinin tuotannnosta. ”Luonnosten” aihepiiri on Tatlinin tuotannolle vieras.
Sitten vielä oletus, että ne ovat Tatlinin tekemiä, koska niissä on Tatlinin signeeraus. Tässä Siukosen päätelmät:
Osassa ”luonnoksista” on signeeraus, jota voidaan vertailla tunnettuihin Tatlinin signeerauksiin. Riittävää vastaavuutta ei löydy. ”Luonnosten” signeeraukset eivät luo vakuuttavaa vaikutelmaa kyrillisen kaunokirjoituksen sujuvasta hallinnasta.
Ja tässä vielä Siukosen loppupäätelmä: 
a) Taidehistoriallisten ja ikografisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia V. Hlebnikovin näytelmään Zangezi vuodelta 1923.
b) Taidehistoriallisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia teatteriproduktioon.
c) Tyylillisten ja laadullisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemien teosten tasolla. Ero on huomattavan karkea.

Mutta oikeuden mukaan väärennyssyytteet siis kaatuivat näytön epämääräisyyteen.