Hylätyt mansikat taiteena
Ihmisen suhde puistoihin ja puutarhoihin on tasapainoillut hyödyn ja esteettisen mielihyvän välimaastossa. Kumun suurnäyttely tutkailee sitä, miten taide on näitä suhteita aikojen saatossa tarkastellut.
Matka Tallinnan Kumuun Kadriorgin barokkipuiston kautta on veikeä kokemus. Matkalla voi ihailla Pietari I:n entisen palatsin 1700-luvun kuntoon entisöityä yläkukkatarhaa, kunnes Kumun sisäpihalla voi tarkentaa katseensa installaatioon, johon on koottu Tallinnan hylättyjen ja tuhoutuneiden puutarhojen jäljelle jääneitä kasveja – muun muassa villiintyneitä mansikoita pahamaineisesta Koplinniemestä.
Ihmisen suhde puutarhoihin on aina ollut kulttuurisesti varsin ladattua – uskonnollisten tekstien paratiisikuvauksista alkaen. Puutarhat ovat myös toimineet vallan ja vaurauden symboleina. Niiden hoitoon ovat vaikuttaneet sekä taloudelliset tekijät että moninainen estetiikkaa. Ns. ranskalaisen ja englantilaisen puutarhan erot ovat edelleenkin suurelle yleisölle varsin tuttuja.
Kumun puutarha-aiheinen näyttely Aedade järelelu (Puutarhojen jälkielämä) jakautuu kahtia: toisessa osassa esitellään 1800–1900-lukujen puutarha-aiheista taidetta, maalauksia ja grafiikkaa, jossa puutarhat ja puistot ovat edustaneet selkeästi ja myös melko yksioikoisesti myönteisiä kauneusarvoja, joita on eri tavoin yritetty elämyksellisesti tuoda esiin.
Toinen
osa tuo esiin nykytaiteen erilaiset interventiot ja ympäristöhuolet – myös osin
tulevaisuuden visiot. Suhde luontoon on muuttunut ongelmalliseksi ja se on myös
tuotu esiin. Esimerkkinä vaikkapa Timo
Tootsin (s. 1982) projekti Soodevahe
Muuseum. Soodevahe on Tallinnan lentokentän lähellä sijaitseva laittomasti
syntynyt siirtolapuutarhamainen hökkelikylä, jolla ei ole mitään virallista
statusta ja joka on purku-uhan alla. Toots on lähtenyt elävöittämään kylää ja
vahvistamaan sen olemassaoloa perustamalla sinne teatterin, ITE-hotellin
(Hotelli Baldahhiinissa saa yöpyä laittomasti omalla vastuulla), baarin ja
lentokonebongailupaikan.
Timo Tootsin (s. 1982) Linnujaam Soodevahesta.
Virolaisen nykytaiteen suhde puutarhoihin selittyy osin myös neuvostohistorialla, esimerkiksi Siim-Tanel Annusin (s. 1960) puutarha toimi neukkuaikana sekä hänelle leipää tuovana myytävien kukkien kasvualustana että epävirallisten ja myös KGB:n huomiota herättäneiden performanssien tapahtumapaikkana. Tästä ulottuvuudesta näyttelyssä kertoo yllättäen suomalainen dokumenttifilmi: Katariina Lahti teki Annusista filmin YLE:n ruotsinkieliselle toimitukselle 1980-luvulla.
Neukkuaikakin jätti omat raunionsa ja sitä kautta uuden raunioromantiikan. Näyttelyssä on varsin hienosti rinnastettu Giovanni Battista Piranesin (1720–1778) grafiikka ja Aarne Maasikin (s. 1971) valokuvat, joissa luonto ottaa haltuunsa ikuiseksi tarkoitetun imperiumin.
Hyvän taiteen tunnistaminen on itse asiassa aika yksinkertaista. Mistä minä tiedän, että tämä on hyvä ja tärkeä näyttely? Siitä, että näin näyttelyn jo kesäkuussa ja olen siitä lähtien katsellut kotoisiakin puutarhoja ja puistoja – sekä niitä esittävää taidetta – aivan uusin miettein.
Hylättyjen puutarhojen kasveja Kumun sisäpihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti