Julkaistua 441: Leena Luostarisen muistolle

Tämä ei nyt ole varsinainen julkaistu teksti, mutta laitan sen tähän sillä ajatuksella, että jollekin siitä voi olla muistiapua, kun tarvitsee lohtua surun hetkellä. Leena Luostarisen (1949–2013) sisar Laura pyysi minua lausumaan joitain sanoja Leenan eilisten hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa:

Leena Luostarisen muistolle

Hyvät Leenan ystävät,

En ole tottunut lukemaan sanojani paperilta, mutta minun on pakko tehdä se nyt, koska Leena oli kaikessa näennäisessä boheemiudessaan tavattoman tarkka ihminen:

Taiteilijoita on usein tapana muistella kaksijakoisesti: minkälainen hän oli taiteilijana, minkälainen ihmisenä? Minun oli tarkoitus tässä tilaisuudessa sanoa jotain Leenasta nimenomaan ihmisenä, mutta huomasin yllättäen, kuinka vaikeaa tuota eroa oli tehdä.

 Leena Joutsenossa noin vuosi sitten.

Muistin nimittäin heti sen, kuinka kävin viime vuonna Joutsenossa hänen kanssaan läpi hänen tuotantoaan. Pitkissä istunnoissa hänen kertomuksensa miltei jokaisesta maalauksesta muuttui lopulta tarinaksi hänestä itsestään: näin minulle tapahtui Pariisissa sinä vuonna, näin Tunisiassa seuraavana vuonna. Samalla kuitenkin tajusin, ettei hänen tuotantonsa tai yksittäisten teosten avaaminen suurelle yleisölle vaatinut mukaan noita tarinoita: Leenan maalaukset eivät olleet avattavissa olevia kertomuksia, sillä tarinanpalasista oli narratiivisten elementtien sijaan tullut pigmentin tavoin osa maalauksen materiaalia. Leenan maalauksissa asiat kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa. Haastattelutilanteessa Leena oli – aivan samoin maalauksissaankin – etäännyttämisen mestari: hän pystyi kertomaan kipeistäkin muistoistaan täysin estottomasti, toisinaan varsin itseironisesti. 

Rock-Bound, 1986.

Siellä se ihminen on: Leenan lukuisissa maalauksissa. Niistä löytyvät toiveet ja pettymykset, tunteet ja ihmissuhteet, niistä löytyy vuosien tuottama sivistys ja  lukeneisuus, niistä löytyy nuoruuden kiihko ja iän tuoma viisaus, jotka aina kuitenkin yhdistyivät loputtomaan kauneuden kaipuuseen. Niistä löytyy väliin lohduton yksinäisyys, väliin kyltymätön ja utelias rakkaus ihmiskuntaa ja sen kulttuurista rikkautta kohtaan.

Lootuskukka, 1995.

Uskallan siis sanoa, että Leena oli ihmisenäkin tinkimätön taidemaalari. Kaikki hänen elämässään oli äärimmäisellä rehellisyydellä ja avoimuudella alisteista maalaamiselle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Leena olisi elänyt jossain taiteen norsunluutornissa ja mitannut kaiken arvoa taiteen kautta. Päinvastoin: ei hän kerännyt tietoisesti materiaalia tai ns. uhrannut kaikkea taiteen alttarille. Vaikka Leena olikin toisinaan lohduttoman yksinäinen, oli hän myös useimmiten tavattoman sosiaalinen. Leena oli kiinnostunut kaikesta ja oli myös aulis jakamaan intoaan, lukeneisuuttaan ja sivistystään. Hän oli loputtoman innokas keskustelija – oli aihe mikä tahansa. Ja tarkoitan kirjaimellisesti ihan mikä tahansa. Toisinaan se oli aika häkellyttävää, jopa koomistakin: muistan sen yhdenkin kerran, jolloin hän piti minulle keittiön pöydän ääressä ja Meukow-lasin kanssa innostunutta ja pitkää luentoa japanilaisista puupiirroksista – muun muassa Hokusain ja Hiroshigen viivan eroista –, mikä omituisten assosiaatioiden kautta päätyi siihen, mitä hän oli edellisenä yönä lukenut: tennispelaaja Andre Agassin elämäkertaan. 

Tätä omituista tunnelmaa muistellessani päädyin siihen, että Leena oli näissäkin piirteissään nimenomaan taidemaalari. Hän ilmensi huikealla tavalla Maurice Merleau-Pontyn maksiimia, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen”.

Juuri tällainen Leena oli sekä maalarina että ihmisenä. Hän ei piitannut hierarkioista – ei sosiaalisista, ei kulttuurisesti annetuista. Hänen maalauksissaan oli kaikkien konventioiden vastaisesti ja täysin häikäilemättä sekaisin elementtejä sekä populaarikulttuurista ja kitschistä että henkisestä ja sakraalista ulottuvuudesta. Sama koski hänen omaa arkista elämäänsä: hän saattoi lukea rinnan jotain puoliunohdettua, hämärän syvällistä kreikkalaista runoilijaa ja kuuluisan rocktähden elämäkertaa. 

Leena oli yksinkertaisesti kaikesta kiinnostunut: kun hän esimerkiksi kävi kioskilla hakemassa luettavaa, saattoi ulkomaisista lehdistä koostuvassa nipussa olla maantiedettä, historiaa, politiikkaa ja seassa joku naistenlehti. Kun hän luki kahvilassa iltapäivälehtiä, oli hänellä kynä kädessään, ja juttujen reunat saattoivat toisinaan täyttyä marginaaliin tehdyillä merkinnöillä.

Leena oli poikkeuksellisen avoin, rehellinen ja suora ihminen. Tämän myötä hän oli toisinaan tietenkin aivan kauhea. Muistan vuosien takaa esimerkiksi tapahtuman, jolloin olin kirjoittanut hänen mielestään ääliömäisiä ajatuksia sisältävän artikkelin. Sinä iltana sain korvat punaisena kuulla olevani täysi idiootti. Mutta hän otti saman kohtelun myös vastaan: ei Leenaa koskaan tarvinnut teeskennellen kohdella kuin suurta taiteilijaa. Hän oli suuri taiteilija, mutta se ei ollut rooli. Leenan piittaamattomuus hierarkioista koski siis myös hänen omaa asemaansa erilaisissa hierarkioissa. 

Tässä suhteessa Leena oli suuren taiteilijan lisäksi suuri ihminen – siis sellainen, jonka kanssa oli mahdollista roolileikkien sijaan elää ihan oikeaa ihmiselämää koko tunnekirjon kokien: häntä oli ihana sekä inhota että rakastaa. Jos suuri maalaus voi syntyä ainoastaan hierarkioiden ja sääntöjen hylkäämisen kautta, niin samaa voisi sanoa ihmissuhteista.

Olen onnellinen siitä, että Leena ehti nähdä sen, miten estottomasti suuri yleisö antautui hänen töidensä edessä ja toi myös esiin sen, miten rakastettu taidemaalari Leena oli ollut jo pitkään – on sitä edelleen ja tulee olemaankin. 

Toivon, että nyt mekin kaikki tajuaisimme samalla tavalla olla onnellisia siitä, että saimme tuntea Leenan ja että Leenan esimerkin kautta saimme opetuksen eräästä elämän perusasiasta: välinpitämättömyyden sijaan elämää ja ihmisiä on pakko rakastaa, jotta elämä olisi elämisen arvoista. Sellainen Leena oli ihmisenä: vaikka se ei aina ollut helppoa, oli hänen kanssaan antauduttava kuin hyvän taideteoksen edessä. Häntä oli loppujen lopuksi pakko rakastaa – ilman keinotekoisia hierarkioita.

Leenan ystävä piispa Arseni (s. 1957) – taiteilija itsekin – suoritti Leenan muistopalveluksen eilen.