Näyttelykuvia 835: Pronssi elää

Torstaina kävin vähän hiljaiseloksi jääneessä TILA galleriassa (hiljaiselosta kertoo sekin, että gallerian kotivisuilla on tätä kirjoitettaessa vieläkin vain edellisen näyttelyn tiedot – siis ensimmäinen viikko uutta näyttelyä on jo mennyt). Näin ei galleriaa saisi hoitaa. Siellä on kuitenkin usein aika kiinnostavia näyttelyitä.
Nyt esillä on Mari Ojalan (s. ?) pieniä pronssiveistoksia, Kulkijan hiljaisuus (5.–28.8.):

Ojala on taustaltaan kiviseppä, mutta taitaa veistotaide viedä vähän mukanaan. Eikä syyttä. Sympaattinen näyttely kertoo siitä, että lahjoja on. Joissain kohdin esikuvat tulevat aika voimakkaasti esiin – Tapio Junnon (1940–2006) eksistentiaalisen angstit tulevat nimittäin monen teoksen kohdalla varsin voimakkaasti mieleen, mutta toisaalta pieni koko ja herkänrobusti jälki ovat myös ihan omansalaista. Ojala on onnistunut herkkyyden ja tunteiden tihentymän yhdistämisessä.

Toinen tie, 2013. 

Olen myös sen verran vanhanaikainen, että ilahdun aina, kun näen nuorempia pronssiveistäjiä – pronssi kun on nykytaiteen riennoissa käynyt vähän epäseksikkääksi, ja silti sillä on taidehistoriallisen latauksensa lisäksi paljon mahdollisuuksia: harva veistomateriaali on jo materiaalisilta ominaisuuksiltaan niin taipuvainen laajalle ja voimakkaalle tunnerekisterille.
Sitä paitsi on hienoa, että käsityöläisperinne pysyy yllä. Tämä nuori veistäjä, joka alla olevassa kuvassa valvoo näyttelyään viimeisinä kesäpäivinä ulkona lukien, on myös opetellut – soppaan on vanhan mestari-kisälli-perinteen mukaisesti sotkeutunut kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) – valamaan itse:

Suosittelen siis retkeä Kalevankadulle.