Julkaistua 484 & Näyttelykuvia 886: Kriitikko attribuuttina

Viime tiistaina kävin Amos Andersonin taidemuseossa – museohan oli kiinni, mutta kiireinen kriitikko saattaa toisinaan kyetä puhumaan itsensä suljettuunkin museoon. Mitä luontaisetuja meillä onkaan!
Oli taas vuoroni kirjoittaa On Display -verkkojulkaisuun. Ja eilen juttuni sitten ilmestyi.
Museo on koonnut kokoelmistaan varsin hauskan taiteilijoiden muotokuvanäyttelyn Taiteilija kuvassa (10.10.2013–3.2.2014). Nimi on muuten vähän epäonnistunut, koska ei siitä ole kuin yhdeksän vuotta, kun Kiasmassa oli samanniminen näyttely, jonka tekemisessä minäkin olin mukana. Ja aihekin oli samankaltainen: taiteilijat valokuvien kohteena.
Näyttely oli monipuolinen sekä ajallisesti ja tyylillisesti, ja kiinnostavia duuneja oli paljon, mutta Rabbe Enckellin Arvostelu (1922) tärppäsi heti – sainhan siihen heti luotua oman suhteen, ja omakohtaisuus on yksi On Displayn toiveista:   

Kriitikko attribuuttina

Rabbe Enckell: Arvostelu (1922)

öljy kankaalle
  
Teos esillä:

10.10.2013–3.2.2014

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Amos Andersonin taidemuseo on koonnut kokoelmistaan viehättävän – tämä ei ole ivaa – ja varsin kiinnostavan näyttelyn taiteilijakuvista, lähinnä taiteilijoiden omakuvista.

Olen viime aikoina ollut parinkin projektin myötä tekemisissä muotokuvien kanssa ja olen jälleen kerran joutunut kauhistelemaan sitä, kuinka huonoja tai keskinkertaisia suurin osa muotokuvista todellisuudessa on. Esimerkiksi Helsingin kaupungin johtajia paraikaa esittelevä näyttely Vallan kasvot (Virka Galleria 20.11.2013–12.2.2014) havainnollistaa omalta osaltaan varsin esimerkillisesti kansanomaista tapaa nimittää muotokuva-auloja tai -käytäviä ”kauhugallerioiksi”. Niin luokattoman huonoja ovat miltei kaikki helsinkiläistä valtaa kuvanneet teokset.

Muistin myös jälleen sen, miten yksi hienoimmista suomalaisista muotokuvamaalareista, Tapani Raittila, totesi minulle aikoinaan haastattelussa, että ”ei muotokuva ole todellisuudessa lainkaan taidetta”.

Raittila tietenkin provosoi tahallisesti, mutta kaupungintalon näyttelyssä häntä voisi uskoakin. 

Vallattomat kasvot 

Tunnelma Amos Andersonin taidemuseon muotokuvanäyttelyssä on kuitenkin aivan toisenlainen. Muotokuva selvästikin on taidetta ja parhaimmillaan hyvää sellaista. Selitys on tietenkin yksinkertainen: kun taiteilija maalaa kuvaa itsestään tai taiteilijaystävästään tai kun malliksi on hankittu sosiaalisen statuksen sijaan ihminen, jonka tehtävä on olla ihmisen malli, on taiteilijan lähestymistapa aivan toinen. Se voi olla rakkautta, mutta voi se olla myös jotain negatiivistakin, kuten Rabbe Enckellin (1903–1974) omakuvamaisessa öljymaalauksessa Arvostelu (1922). Siinä nuori taiteilija – siis Enckell itse – on ensimmäistä näyttelyään pitäessään joutunut aikansa teräväkielisten kriitikoiden tarkastelun kohteeksi. Maalauksessa hänen maalaustaan tarkastelee häntä parikymmentä vuotta vanhempaa aikansa merkittävää kriitikkoa, Signe Tandefelt (1879–1943) ja Sigrid Schauman (1877–1979). Eikä hyvältä näytä. Taiteilija-raukka on kädet ristissä alistettuna kuvan oikeaan alakulmaan, eikä kriitikoilta paljon hymyä heru.  

Taiteilijan piinavälineenä 

Tulee varsin metatasoinen olo: kirjoitan kritiikkiä maalauksesta, jossa kaksi kriitikko parhaillaan miettii, että mitä he kirjoittaisivat eräästä toisesta maalauksesta. Vähän naurattaakin: Enckell on hauskan oivaltava sijoittaessaan taiteilijan attribuutiksi maalauksen lisäksi myös kriitikon. Attribuuttihan on se yksinkertainen väline, jolla muotokuvan kohteen sosiaalinen status ilmaistaan jollain tunnuskuvalla: puheenjohtajalla nuija, juristilla lakikirja, lääkärillä vaikka stetoskooppi ja pyhimyksellä piinaväline.
Taiteilijalla attribuutti on yleensä vaikeasti hahmotettavan, toisinaan suorastaan pyhimysmäisen luomisen tuskan näkyminen omakuvissa, mutta Enckell näyttää mukana myös kulttuurisen piinavälineen ja samalla ainakin osan siitä, mistä tuo tuska syntyy. Tässä tapauksessa piinavälinekin on kidutuspyörän sijaan ihminen ja osaa reflektoida. Muistin taas senkin yhden tietyn, pikaistuksissa syntyneen julman arvostelun, jota olen katunut jo vuosia… 

Linkit:

Rabbe Enckell Wikipediassa 
Sigrid Schauman Wikipediassa 
'Arvostelu' eli 'kritiikki' Wikipediassa
Tapani Raittila Wikipediassa 
Vallan kasvot -näyttely Virka Galleriassa

 Olisi näyttelyssä ollut runsaasti muitakin mahdollisia valintoja – esimerkiksi tämä Enckellin maalauksessa kriitikkona esiintyvän Sigrid Schaumanin hieno ja intiimi muotokuva Sigurd Frosteruksesta vuodelta 1955.

***

PS. On Display on ollut hauska kokemus, ja yllä oleva oli jo viides juttuni sinne. Olen miettinyt vähän suruissani, että mitä sitten käy, kun Helsingin Sanomien säätiön Uutisraivaaja-innovaatiokilpailun tuki lakkaa vuoden vaihteessa, ja ihmetellyt sitä, minkälaisen ansaintalogiikan sivusto yrittää rakentaa. Nyt on sitten yksi vastaus olemassa: sponsoroidut jutut. Jokin tässä kuitenkin mättää, kun formaatti tekstiyyppeineen ja rakenteineen on kritiikkien kanssa sama. Tekisi mieli nähdä jotenkin isompi hajurako.

Julkaistua 483 & Näyttelykuvia 885: Kuva ja ajatuksen tila

Viime maanantaina vietettiin taas Galleria Ortonin avajaisia. Vuorossa joulukuun taiteilijana oli Daniel Enckell (s. 1965), jonka maalaustyyli herättää ainakin minussa oudon lumovoiman. Pidin avajaispuheen, josta toivottavasti kaikuja tässä gallerian verkkosivuille vasta tänä aamuna – on ollut vähän kiireitä – kirjoittamassani esittelyssä:

Daniel Enckell avajaisissaan. Kuva: Sirpa Viljanen.

Kuva ja ajatuksen tila

Maalauksen kriisit tuntuvat muodostavat oudon syklin, jossa liikutaan dramaattisesta kriisistä toiseen. Toisinaan on jopa tapana puhua ”maalauksen kuolemasta”. Taidemaalari Daniel Enckell (s. 1965) on harvinainen poikkeus suomalaisten taidemaalareiden joukossa. Hän on pystynyt pitämään klassisen maalaustaiteen perinnön hengissä ilman tuntua siitä, että hän eläisi väärässä ajassa, olisi anakronismi. Hän löytää innoituksensa vaikkapa Rembrandtista tai muista Alankomaiden 1600-luvun mestarien joukosta tai vaikkapa El Grecosta, mutta kykenee piiloviesteillään ja vihjauksillaan – toisinaan jopa ovelalla huumorilla – muuntamaan klassisia maalauksen arvoja välittävän teeman tähän päivään.

Enckellille riittää taiteen aiheista ne kaksi, jotka ovat aina herättäneet suurinta ihmetystä: maisema ja ihminen. Alankomaalaisen 1600-luvun porvarillisen taiteen omistamisen tuottamien asetelmien – siis väliaikaisen omaisuuden ja objektien – sijaan Enckell on keskittynyt pysyvään ja ikuiseen ja sen muutoksiin. Luonto muuttuu rajauksella ja valinnoilla maisemaksi ja siten myös kulttuuriksi. Samat voimat käyvät mittelöään myös ihmisen kuvassa – ihmisessä, jonka osa sekä luonnon ja kulttuurin tuottamien kahleiden että vapaudenkaipuun ristiaallokossa tuntuu olevan Enckellin keskeisintä aluetta. ”Muotokuva on maalauksen kuningaslaji”, totesi Enckell minulle, kun muistelin hänelle sitä, kuinka muotokuvataiteemme grand old man, Tapani Raittila oli todennut minulle provokatorisesti, että ”muotokuva ei ole taidetta lainkaan”. 

Enckell on ottanut haasteen vastaan vakavissaan. Vaikka hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta jo vuonna 1987, on hän koko 2000-luvun ajan miltei vuosittain suorittanut lisäopintoja anatomiassa ja muotokuvamaalauksessa. Hän tietää harjoituksen merkityksen tässä vaativassa lajissa, josta jo renessanssimaalari Leon Battista Alberti totesi: ”Maalarin on siis erittäin hyvin tunnettava ruumiinliikkeet, ja hänen on keskitettävä koko taitonsa niiden löytämiseen luonnosta. Ruumiinliikkeiden kuvaaminen loputtoman monien mielenliikkeiden mukaisesti vaihdellen on näet todella vaikeaa.” 

Mutta kyse ei ole pelkästä näköisyydestä, pelkästä kuvasta – senkin jo Alberti tiesi: ”Onkin tarkoin tutkittava kaikkea itse luonnosta, jäljiteltävä aina sitä, mikä on ilmeisintä, ja maalattava mieluummin sellaista, mikä jättää enemmän tilaa ajatuksille, kuin sitä, mikä voidaan nähdä silmillä.” 

Tätäkin mietin, kun katsoin Enckellin maalausta Sikopaimen, jossa paimen yrittää kaitsea villisioista koostuvaa laumaa.

Daniel Enckell, Sikopaimen, öljy kankaalle, 2013.

PS. Kiirettä on pitänyt Enckelilläkin. Hänellähän on näyttely samaan aikaan Jangvassakin, ja tiistaina paljastettiin hänen maalaamaansa muotokuva musiikin tutkijasta ja semiootikosta Eero Tarastista. 

Julkaistua 482: Kulttuurissa kaikki hyvin?

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Näin se maailma yhdistelee minussa asioita oudosti. Olen viime aikoina lueskellut Sari Timosen ja Jari Valkosen toimittamaa Sienten biologiaa (Gaudeamus 2013) ja miettinyt samalla maailmasta vetäytymistä ja mahdolllisuutta vain lukea tällaisia kiehtovia kirjoja viikko toisensa jälkeen, kun sitten törmäsin Jaakko Lyytisen kykyyn heittää nurkkajumalani – tai yhden heistä – romukoppaan noin vain. No, minuahan tietysti harmitti. Ja Antti Arjava oli sitä mieltä, ettei kulttuuriharrastus ole enää tuloista kiinni. No, minuahan harmitti sekin, koska tuttavapiiriini kuuluu esimerkiksi taiteilijoita, joilla ei ole aina edes varaa ostaa taidenäyttelyihin pääsylippuja – puhumattakaan oopperasta. Ja koska näen koko ajan tilanteita, joissa joku dissaa jotain toista huonon maun takia – jos ei muuten, niin selän takana.

Kulttuurissa kaikki hyvin?

Suomen Kulttuurirahasto on viikko sitten julkaissut mittavaan kyselyaineistoon perustuvan tutkimuksen Suomalaisten näkemykset kulttuurista 2013. Tutkimus sai Kulttuurirahaston yliasiamies Antti Arjavan riemuitsemaan siitä, että ”kulttuuriharrastus ei ole tuloista kiinni”. 

Riemuitsevaan kulttuurikuoroon ovat yhtyneet myös eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo (kok.) ja Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytinen. Vahasalon mukaan ”on erityisen hienoa, että kaikki kulttuurimuodot ja kulttuurin tekijät saavat arvostusta kansalta”. Lyytisen eilisen pääkirjoitussivun kolumnin otsikon mukaan ”kulttuurieliitti on kuollut”. Lyytinen menee jopa niin pitkälle, että hän tuomitsee Pierre Bourdieun sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, niiden kasautumista ja luokkajakoon vaikuttamista koskevat pohdinnat historian romukoppaan. Lyytisen mukaan ”distinktion – eli erottautumisen – voi viimeistään nyt kuopata marxilaisten analyysien hautuumaalle”. 

Tuntuu kuin tietyillä kulttuuritahoilla olisi alkamassa Pekka Himasen viime aikoina esille tuoma vaatimus ”hyvän kierteestä”. Kaikki kansalaiset rakastavat kaikkia kulttuurimuotoja. Lyytisen mukaan ”tutkijat eivät enää löytäneet bourdieulaista eliittiä, joka suosii korkeakulttuuria mutta hyljeksii populaarikulttuuria. Eikä sitä löydy Suomestakaan.” Lyytinen viittaa kahteen Oxfordin yliopiston sosiologiin, jotka ovat jakaneet kulttuurinkuluttajat uusiksi neljään luokkaan: 1) yksiruokaiset, jotka kuluttavat pelkkää populaarikulttuuria, 2) kaikkiruokaiset, 3) vähäruokaiset ja 4) passiiviset. Lyytisen mukaan suomalaiset ovat samankaltaisia; esimerkiksi suurkuluttajamme haluavat ”sekä Kari Tapion että Karita Mattilan”. Kulttuurirahaston tiedotteessa joukkoon oli lisätty vielä heavybändi Metallica. 

Voi olla, että edustan negatiivisen kierrettä, jota myös viime aikoina on etsitty suomalaisen kulttuuriväen joukossa, mutta pakko minun on vähän epäillä tätä vallankumouksellista käännettä, jonka myötä kulttuurin käyttö erojen teossa ja sitä kautta esimerkiksi vallan tai eliittiin kuulumisen manifestoinnissa olisi hävinnyt. Makua sekä sosiaalista ja kulttuurista pääomaa käytetään erotteluiden tekemisessä edelleenkin – julistavat Suomen Kulttuurirahasto tai Helsingin Sanomat mitä tahansa hyvää sanomaa siitä, kuinka kulttuuri vihdoinkin kuuluu kaikille. Bourdieuta ei saada tungetuksi romukoppaan Lyytisen voimin. 

Tuli minulle vähän ilkikurinenkin olo: aloin kuvitella sitä, miten yliasiamies Arjava kuuntelee autonsa stereoista Kari Tapion biisiä Olen suomalainen tai kuinka hän hankkii lippuja Chrildren of Bodomin ylihuomiseen konserttiin Tallinnassa, minne hän ottaa matkalukemisekseen Christopher Wickhamin tuoreimman kirjan The Inheritance of Rome (2009). Tällainen maailmahan olisi omalla tavallaan aika ihana. Vähän hauskakin. 

Children of Bodom.

Mutta ei maailma ole tällainen. Se, että kulttuurin suurkuluttajat ovat muuttuneet kaikkiruokaisemmiksi, kertoo lähinnä siitä, että kulttuurin kulutuksen dimensiot ovat muuttuneet ja että hierarkiat ovat monimutkaistuneet uusien tulkintojen ja metatasojen kautta. Elämme sellaista aikaa, että monet niistä ihmisistä, jotka ovat kokeneet erillisen nuorisokulttuurin synnyn 1950-luvulla, ovat vielä hengissä. Mukaan on tullut paljon nostalgisia tasoja ja myös uusia tulkintoja. Kari Tapio on jo ehtinyt kuolla ja lunastaa paikkansa suomalaisten legendojen joukossa, ja Metallicakin on ehtinyt olla hengissä jo yli 30 vuotta. 

Antti Arjava.

Kulttuurin kentät myös monimutkaistuvat koko ajan. On todennäköistä, että korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välisen eron tekeminen menettää merkitystään – johtuen jo pelkästään siitä, että monella korkeakulttuurin pariin siirtyneellä on populaarikulttuurinen tausta. Tämä liudentuma ei kuitenkaan poista sitä, etteikö erillisillä alakentillä syntyisi omia hierarkioitaan, joissa vallitsee hyvinkin voimakkaasti erottelujen tekemisen valtaleikki. Arjava ja minä minä joutuisimme molemmat naurunalaisiksi, jos lähtisimme Tallinnan Rock Cafehen kuuntelemaan Children of Bodomia. Seurueessamme tuskin käytäisiin keskusteluja black metalin, death metalin, doom metalin, extreme metalin, folk metalin ja glam metalin eroista – siitä yksinkertaisesta syystä, että me emme kumpikaan tunnista yhtäkään näistä alalajeista. Meiltä siis puuttuu bourdieulaisittain erottelujen tekemisen kyky. Meillä ei taatusti kävisi flaksi tosi metallimiesten ympärillä hyörivien naisten joukossa. Me ei oltais kovia kundeja. 

Tällaisia erottelujen tekemisen kenttiä maailmamme on täynnä. Minulle naurettaisiin sieniporukassakin, koska erotan vain kolme ruokasientä. Itse asiassa opin vasta tällä viikolla, että sienet eivät ole sen paremmin kasveja kuin eläimiäkään. Erottelujen tekeminen on vaikea asia – ja niiden sosiaalinen soveltaminen ja tuon soveltamisen analysoiminen vielä vaikeampaa.

Tässä Stiltonissa elää Penicillium roqueforti – yksi sienistä. Vain muutama harva meijeri saa valmistaa Stiltoniksi nimettyä juustoa. Eikä sitä kaikilla ole varaa edes syödä. Eikä siitä kaikki edes osaa pitää, koska se on aika voimakkaan makuista. Mutta siihenkin oppii, sanoisi Pierre Bourdieu, jonka mukaan maku on koulutuksen uusintaman historian tuote.

Luonto vs. kulttuuri

Pidän kameraa joka päivä taskussani, mutta en yleensä muista käyttää sitä kuin lähinnä taiteeseen liittyvissä asioissa. Toissapäivänä otin hyvin harvinaisesti ikään kuin luontokuvan – tämä oli siis ns. vitsivitsi. Havainto oli kuitenkin aito. Tässä mustarastas (Turdus merula) syö puuhun jäänyttä omenaa (Malus domestica) Galleria Ortonin veistospuistossa:

Ja sitten vielä pari päivää taaemmas ja hieno kulttuurikuva – varsinaisena kuvana toki ihan paska, koska vain sieppasin liikuttuneena kameran taskusta ja otin nopeasti kuvan likaisen bussinikkunan läpi:

Olin matkalla Herttoniemessä bussissa 81, kun takanani istunut vanhempi nainen tarvitsi vähän hätääntyneenä neuvoa oikean pysäkin löytämisessä. Minä neuvoin hänelle sairaalan pysäkin, ja bussikuski varmisti rauhallisen ulospääsyn. Kun nainen oli vähän peloissaan siitä, että katukin piti vielä ylittää, otti kuski hänet käsikynkkäänsä ja saattoi suojatien yli ennen kuin jatkoimme matkaa.
On tässä elämässä onneksi jäljellä muutakin kuin ahneutta ja kohtuuttomuutta!

Saskioiden kanssa

Palataan nyt vielä vähän taaksepäin – vaikka vähän häveliäisyyden ristiaallokossa. 7.11. Helsingin Saskia ry ilahdutti minua suuresti luovuttamalla minulle vuoden 2013 tunnustuspalkintonsa. Tämä taiteilijoiden vaimojen vuonna 1948 perustettu yhdistys on tehnyt hienoa työtä muun muassa vaikeuksiin joutuneiden kuvataiteilijoiden auttamisessa ja myös sijoittamalla sairaaloihin runsaasti taidetta. Tutkikaa kotisivuja.

Näin he totesivat (lopun lauseet nostivat vähän punaa kasvoille):

Pertti Kukkosen (s. 1954) Saskia-mitali vuodelta 1998.

Saskia-mitali Otso Kantokorvelle

Helsingin Saskia ry voi vuosittain jakaa tunnustuksenaan kuvanveistäjä Pertti Kukkosen suunnitteleman Saskia-mitalin yhdelle yhdistyksen ulkopuoliselle henkilölle tai yhteisölle, joka on esimerkillisesti edistänyt kuvataiteita ja / tai tehnyt merkittävää työtä kuvataiteilijoiden aseman parantamiseksi ja / tai tukenut saskioiden työtä kuvataiteilijoiden auttamiseksi. Helsingin Saskia ry on myöntänyt vuoden 2013 Saskia-mitalin Otso Kantokorvelle tunnustuksena merkittävästä työstä kuvataiteiden ja kuvataiteilijoiden hyväksi.

OTSO KANTOKORPI

Otso Kantokorpi on keskeinen vaikuttaja Suomen kuvataiteen kentässä. Hänen monipuolisuudelleen ja asiantuntijuudelleen on vaikea löytää haastajaa. Ansioluttelo on pitkä ja laaja; taidekriitikko, tietokirjailija, kolumnisti, kustantaja, Taide-lehden päätoimittaja, opettaja ja kuraattori. Viimeksi mainitusta työstä on päällimmäisenä mielessä mm. Leena Luostarisen Tiikerinpiirtäjä-näyttely Helsingin Taidehallissa ja Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely, jotka olivat Kantokorven kuratoimia.

Otso Kantokorpi on tukenut myös saskioiden toimintaa. Hän on arvostettu jäsen Helsingin Saskia ry:n asettamassa työryhmässä, joka tekee kirjan taidemaalari Arvo Summasen tuotannosta ja elämästä ja on yhdistyksen yhteistyössä Vantaan taidemuseon kanssa vuonna 2015 järjestettävän Summasen tuotantoa esittelevän näyttelyn kuraattori.

Otso Kantokorpi on aikamme suoraselkäinen omatunto, joka ei kaihda kyseenalaistaa asioita. Hänen kannanottonsa taidekriitikoiden työsopimusten huonontumisesta sekä juttukierrätyksistä aikaansaivat laajan ja kiihkeän keskustelun kulttuurijournalismin tilasta. Se toi hänelle Nuori Voima -palkinnon ja Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinnon. Ja asian tuomat henkilökohtaiset seuraukset hänelle ovat kaikkien tiedossa.

Kantokorven kirjoitukset ja kannanotot puhuttelevat taidokkuudessaan, ne kumpuavat suuren humanistin sydämestä, pohjautuvat laajaan kulttuurihistorialliseen tuntemukseen, älyyn, tunteeseen ja rakkauteen taidetta ja taiteilijoita kohtaan. Niistä itsestään on tullut oma taidemuoto.

Vaan hyvältä tuntuu.

Näyttelykuvia 882 & 883 & 884 & Luettua 124: Luomisen ikiaikaista tuskaa

Olen kiireiltäni käynyt viime aikoina aivan liian vähän näyttelyissä, joten viime torstaina päätin ottaa edes pienen kierroksen. Ensin kävin Galleria Jangvassa, missä oli Daniel Enckellin (s. 1965) näyttely (20.11.–8.12.).
Enckell ei tiedottamisessa paljoa konstaile: "Näyttelyn kuvallinen teema on ihminen." Ja näyttelyn kuvallinen teema oli ihminen, sidostensa ja mahdollisen vapautensa ristiaallokossa: 

Pidin Enckellin edellisestä Jangvan näyttelystä ja niin pidin tästäkin. Tämä omituinen, vähän vanhana syntynyt maalari on ikiaikaisten teemojensa ja vanhojen mestareiden tummasävyisen värimaailman tulkkina vähän kuin anakronismi, mutta todellisuudessa hän kuitenkin ylittää tuon vaaran hienosti. 

Narkissos, 2013.

Esimerkiksi ylläoleva Narkissos, joka peilasi lähteeseen kasvojensa sijaan varpaitaan – ja jalat ristissä –, oli vangitseva. Enckell on harras ja vakava maalari, jonka asennetta ja intohimoa maalaamiseen ja myös sen jatkuvaan opiskeluun on yksinkertaisesti vain kunnioitettava, vaikka hänen lajityyppinsä ei ihan ominta aluetta minulle olisikaan. Osaa se pysäyttää.

En kuitenkaan Narkissoksen tavoin kuihtunut lähteen äärelle vaan katsoin takahuoneessa Merja Tanhuan (s. 1964) näyttelyssä (20.11.–8.12.) tavallaan vähän samanhenkisiä valokuvia, nykyihmisiä 1600-luvun poseerauksissa. Tämä oli anakronismi, eikä pieni hymynhäiväkään pelastanut kokemusta. Nopeaksi vitsiksi jäivät nämä kuvat – muun muassa oikeanpuoleinen lady kuplamuovihepeneissään:

***

Sitten Helsinki Contemporaryyn ja Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) näyttelyyn (1.–24.11.). Wuorila-Stenberg on omien sanojensa mukaan tullut vanhemmaksi ja hauraammaksi. Öljyvärimaalausten äijämäinen ja herooinen uho on jäänyt, ja paperille tehtyjen töiden kevyempi ote tuntuu nyt sopivammalta. Teemat ovat silti totutun rankkoja: kuolemaa ja seksuaalisuutta. Mutta mukana on myös W-S:lle ominaista huumoria – teosten nimiä myöten: Kuolema on huono sängyssä:

Eräs taiteilijaystäväni valitti sitä, että W-S ei osaa piirtää. Kyse lienee siitä, että on niin erilaisia tapoja lähestyä piirtämistä. Ystäväni tarkoitti varmaankin sitä, että joissain piirustuksissa W-S jää ikään kuin vain näköisyyden tasolle, eikä viivassa ole tarpeeksi herkkyyttä tai luonnetta – kuten tässä taiteilijaystävä Pentti Otto Koskisen (s. 1952) muotokuvassa:

  

Ja voihan olla, että W-S uskaltaakin rajummin kajota malliin – ja myös piirustusjälkeen – ja tutkailla mallin psyykeä, kun se onkin hän itse:

Oli miten oli, mielestäni näyttely oli vaikuttava. Mutta Helsinki Contemporaryn hirvittäviin koviin valoihin en kai tule tottumaan koskaan – vaikka valaistus W-S:n tapauksessa toimikin jollain tavalla hauskasti, kun ei kehyksiä ja laseja ollut.

***

Ja sitten ostin näyttelystä vihdoin sen puhutun – muun muassa Mustekalassa – kirjankin:

 

Ja tuhrasin miltei kolme kokonaista päivää tämän 600-sivuisen taideodysseian lukemiseen. Toisaalta se, että päiviä kului vain kolme, kertoo siitä, kirjassa on imua. On tämä tärkeä ja myös poikkeuksellinen kirja, joka jokaisen nuoren taiteilijan ainakin on syytä lukea. Sen kirjalliset arvot eivät ehkä huikaise, ja olisi se varmaan jossain mielessä tarvinnut lisää kustannustoimittamista. Mutta olisiko siitä toimittamisen jälkeen jäänyt jäljelle se oleellinen? Juuri tällaisena isona ryöppynä kirja on juuri sellainen kuin sen dokumenttina ja juuri tällaisen taiteilijan urakertomuksena tulee ollakin. Hyvin rehellinen – ei ilmeisesti kuitenkaan aina ihan tarkasti muistettu – ja avoin mutta myös analyyttinen esimerkiksi suhteessa siihen, mitä taidetta W-S on elämänsä aikana nähnyt ja katsonut. Toki minua ärsytti koko ajan W-S:n korostama ulkopuolisuus ja antielitistisyys – muistetaan nyt kuitenkin, että hän toiminut seitsemän vuotta alan korkeimman oppilaitoksen professorina, saanut muun muassa Suomi-palkinnon ja Pro Finlandia -mitalin ja että hänen töitään on kaikissa merkittävissä kokoelmisssa ja että tämän antielitistin gallerioiden sarja on miltei se kaikista elitistisin: Artek, Anhava, Helsinki Contemporary –, mutta vastustukseni kuitenkin murtui helposti. Tällainen on W-S:n psyyken rakenne, ja esimerkiksi hänen uskonnollisen etsimisensä autenttisuutta on turha epäillä – vaikka siihen ei kykenisikään samastumaan. Ainakin minun oli pakko ottaa tämä etsintä tosissaan – ja taiteellisen etsinnän kuvaus oli mielestäni hieno. Sitä paitsi mitä pahaa siinäkään olisi, että lukija saa joskus vähän naureskella partaansa? 

Tämä on tärkeä suomalainen taidekirja – ja se on sitä juuri tällaisena. Ei sen olisi saanutkaan olla sliipattu ja siisti paketti.  

Näyttelykuvia 881: Terveisiä Lappeenrannasta

Tai itse asiassa junasta jossain Kouvolan takana. Olen nimittäin jo palaamassa Helsinkiin käytyäni päiväseltään Etelä-Karjalan taidemuseossa pitämässä Lappeenrannan museoiden museoklubille Leena Luostarisen (1949–2013) näyttelyyn (17.9.–8.12.) liittyen jonkinsortin esitelmän ja näyttelyesittelyn.
Porukkaa riitti, tunnelma oli hyvä ja yleisökin osasi kysellä, joten saimme me melkein pari tuntia kulumaan:

Luostarisen näyttelykierros päättyy Lappeenrantaan, mikä on oikeastaan aika kaunis kaari, sillä juuri Lappeenrannan taiteenystävien piirustuskoulussa hän aloitti taiteilijanuransa. Tätäkin oli hauska korostaa.
Lappeenrannassa näyttelyllä oli vähän eri koostumus kuin Helsingin Taidehallissa ja Joensuun taidemuseossa, ja mukaan oli lisätty myös muutama duuni museon omista kokoelmista, kuten tämä:

Nefertitin sormukset, 1998.

Kaunis oli näyttely. Tuli kuitenkin vähän haikea olo.

Julkaistua 481: Se tärkeä liikahdus

Kun yleistoimittajat alkavat kirjoittaa hiljalleen enemmän myös kuvataiteesta, täytyy meidän taidekirjoittajien vastaavasti lipsahtaa toisinaan yleistoimittajien alueelle – jotta tiliä tulisi tarpeeksi. Mutta vakavasti ottaen: on oikeasti ihan hauska välillä ylittää raja-aitoja, ja niinpä minäkin olen tehnyt tänä vuonna kahden muusikon haastattelut. Kari Peitsamo -juttua seurasi Vesa-Matti Loiri tämän viikon (44/2013) Kirkko ja kaupunki -lehdessä:

Valehtelisin jos väittäisin, ettei kansikuvajutun kirjoittaminen tunnu vähän hienolta.

Se tärkeä liikahdus

Kansansuosikin ja väliin inhokin rooliin tottunut Vesa-Matti Loiri on jälleen iskussa.

Näyttelijä, laulaja ja muusikko Vesa-Matti Loiri on antanut pitkällä urallaan useita haastatteluita, ja viime vuosina hän on myös kertonut avoimesti yksityiselämästään – muun muassa sairauksistaan ja suhteestaan lapsiinsa. Mies tekee kuitenkin edelleen työtä täysillä, ja tuore albumi Tuomittuna kulkemaan myi kultaa – yli 10 000 kappaletta – heti ilmestymisviikollaan.

– Sopii helvetin hyvin, hän toteaa, kun sanon että en halua puhua hänen yksityiselämästään. Kysyn sen sijaan sitä, mistä hän itse haluaisi puhua jos puhuisi vain taiteestaan. 

– Tärkeintä on se, että omassa esityksessäni ja nimenomaan julkisesti esiintyessäni koen saavani aikaan liikahduksen kuulijassa. Se on minulle kaikkein tärkein asia. Nyt kun terveyteni on jalkoja lukuun ottamatta vihdoinkin taas hyvä, olen taas täynnä voimaa ja kovaa intoa ja haluan jatkaa tuon tunteen kokemista. 

Mutta mikä on tuo liikahdus? Onko kyse vain tunnetason vaikuttamisesta? 

– Taiteilijan vastuuta liioitellaan toisinaan liian helposti. Niin kuin esimerkiksi 1960–70-luvuilla, jolloin puhuttiin taiteilijan yhteiskunnallisesta vastuusta. Se ei tietenkään ole huono asia, mutta näillä keinovarannoilla olisi syytä olla vähän varovaisempi. Mutta vastuuta minäkin haluan kantaa ja olen tietyssä mielessä jopa poliittinen. Jos jotain agendaa pitäisi miettiä, niin mielestäni taiteilijan vastuu on siinä, että saisi ihmisen hetkeksi miettimään arvomaailmaansa… että siinä tapahtuisi edes joku harkitseminen… että sitä voisi ehkä jopa muuttaa jollakin tavalla… 

Loiri viime viikolla Hietalahden Hemarissa, missä haastattelin häntä. Näkyy siinä haastattelijan käsikin vasemmassa reunassa. Kuva: Sirpa Päivinen.

Mihin suuntaan ihmistä pitäisi pystyä muuttamaan?

– Parhaimmillaan taide voi puhdistaa ihmistä, saada hänet pyrkimään kohti hyvää ja pois väkivallasta. Saatan minäkin kokea voimakkaasti saman liikahduksen, kun olen kosketuksessa yleisön kanssa. Tunne voi olla vahva, mutta silloin on myös oltava tarkkana, ettei anna sen läikehtiä yli. Tilanne voi karata käsistä ja samalla yleisö hyppysistä. Taiteilijan on myös muistettava kontrolli, tasapainoiltava tunteen ja järjen kanssa. 

Taiteilijan ja yleisön välissä on kuitenkin aina ramppi – todellinen tai kuvitteellinen. Sen psykologinen ylittäminen on askarruttanut esimerkiksi teattereita jo pitkään ja on alettu puhua muun muassa ”yleisötyöstä”. Loiri ei yleisötyöstä puhu mutta on jo pitkään tottunut tekemään omaa yleisötyötään käytännössä. 

– Valomiehet eivät aina tykkää siitä, mutta pyydän yleensä saamaan yleisöä esiin edes jonkinlaisilla valoilla. Pelkät aplodit pimeästä salista eivät minulle riitä, vaan haluan myös katsekontaktin. Toisinaan poimin yleisöstä yksittäisiä vastaanottavia kasvoja ja saatan laulaa hetken aikaa kuin yhdelle kuulijalle ja katsojalle. 

– Jännitän esiintymistä edelleenkin joka kerta, mutta vähän samalla tavalla kuin nyrkkeilyssä, jota nuorempana harrastin, ensimmäinen otettu tai annettu isku käynnistää kaiken, ja jännitys häviää. Pystyn parin ensimmäisen biisin aikana luomaan kuvan yleisöstä ja sen kulloisestakin vastaanottokyvystä tai -halusta. Minulla on esimerkiksi kitaristi Peter Lerchen kanssa kahdestaan esiintyessämme niin paljon varastossa biisejä, vähintäänkin 150, että pystymme ottamaan yleisön ja tilanteen huomioon ja reagoimaan nopeasti.

Loiria on pidetty aina vahvana tulkitsijana. Tälläkin on jo yli 30 vuoden historia, sillä hänen toiseksi myydyin levynsä – liki 120 000 kappaletta – on vieläkin vuonna 1978 ilmestynyt Eino Leino, jonka yhteydessä alettiin puhua Loirista nimenomaan tulkitsijana. Tällainenhan vaatii aina tiettyä tuttuutta ja perinnettä, jotta voidaan ryhtyä vertailemaan erilaisia tulkintoja. 

– Tapasin aikoinani Ella Erosen, joka tunnettiin myös Leino-tulkkina, ja hän sanoi, että ”älä sitten unohda kokonaan minua”. Hän kuitenkin piti minunkin tulkinnoistani. Tulkinta on henkilökohtainen näkemys, ja niitähän on hyvä olla erilaisia, myös aikojen saatossa. 

Varsin tuttuja ovat myös joululaulut, joita Loiri lähtee jälleen kerran 29.11. alkavalla kiertueellaan esittämään. Tuttuus näkyy myös levymyynnissä – Loirin myydyin levy liki 170 000 kappaleella on Sydämeeni joulun teen (1988). 

– On mukana muitakin lauluja, mutta muistan kuinka parikin pappia kielsi minua esittämästä kirkossa Matti Jurvan ja Tatu Pekkarisen Väliaikaista. Kyse ei kuitenkaan ole joutavanpäiväisestä rallista, vaan uskon sen tempon olleen alun perinkin rubato, mikä antaa tekstille ja tulkinnalle enemmän tilaa, ja olen myös keskustellut erään nuoren papin kanssa sen teologissävyisestä sanomasta ja kestävyydestä. Aionkin taas esittää sitä. 

Loirin tavoin minullekin tapahtui sama: ystäväni, pastori Ville Vauhkonen kuiskasi korvaani, että ”tämä pitäisi saada virsikirjaan”, kun kuuntelimme Loirin tulkintaa Väliaikaisesta viime kesänä Kerimäen kirkossa. Näin muuttuu maailma.

Julkaistua 480: Onko banaanilla valo?

Helsingin kirjamessuilla julkistettiin Parvs Publishingin tuorein taidekirja, joka esittelee hienon akvarellistin Senja Vellosen (s. 1954) tuotantoa. Kirjoitin siihen lyhyen esseen – ja tunsin pikkuisen poikamaista iloa ilkikurisesta otsikostani, joka on kuitenkin pohjimmiltaan vakava:

Onko banaanilla valo?

Taitelijoita on tapana luokitella erilaisten ulottuvuuksien mukaan. Yksi tällainen ulottuvuus on taiteilijan suhde havainnointiin ja havaintomaailmaan. Usein puhutaan taiteilijoista, jotka maalavat havainnosta, kun taas toisten sanotaan maalaavan työhuoneellaan ”omasta päästään”, käyttäen mielikuvitustaan, muistikuviaan ja niiden sekoitusta. 

Yleisöllä on myös usein voimakkaita taiteilijoiden tekniikoihin ja välineisiin liittyviä mielikuvia. Akvarellimaalari saattaa piirtyä mieleen rantakivikossa olkihattu päässään maalaavana onnellisena taiteilijana, joka yrittää esimerkiksi pysäyttää heinän ohikiitävän heilunnan tuulessa ja auringon valon sen varressa tai veden pinnassa. 

Senja Vellonen (s. 1954) on yksi Suomen hienoimmista akvarellisteista, mutta ei hän tahdo oikein asettua luokituksiin ja mielikuviin. Akvarelli mielletään usein herkäksi luonnonhavainnon ja impressioiden välittämisen välineeksi, mutta Vellonen saattaa keskittyä maalaamaan työhuoneensa pöydällä olevia banaaneja, jotka hän sitten myöhemmin täysin arkisesti syö. Eikä häntä useinkaan näe rantaheinikossa. Itse asiassa hän maalasi ulkona ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010 työskennellessään Söderlångvikin kartanon jättimäisessä omenapuutarhassa maalaamalla sekä kukkivia että hedelmiä kantavia omenapuita.
 

Omenankukka, 2007.

Ja miksiköhän Vellonen maalaa banaaneja tai vaikkapa maissintähkiä – tai mitä tahansa keittiövihanneksia? Ehkä siksi, että on oikeastaan ihan sama, mitä maalaa, jos on kiinnostunut lähinnä valosta, varjosta ja väreistä – taidemaalarin perusasioita kaikki tyynni. Teoksiin rakentuva merkityssisältö – mielenmaisemat, tunne-elämä, aistillisuus ja symbolien ladattu maailma – paljastuu ehkä vasta myöhemmin, kun katsojat antavat teoksille omia merkityksiään. Myös taidemaalari saattaa löytää omien töidensä laajemmat merkityssisällöt vasta myöhemmin. Taidemaalari voi myös luoda uusien näkökulmien mukanaan tuomia merkityksiä – tai vahvistaa vanhoja. Vellosen valtaviksi installaatioiksi kasvaneet ruusuakvarellit ovat kuin Gertude Steinin tunnettu runosäe ”Ruusu on ruusu on ruusu”… Asiat ovat sitä, mitä ne ovat, mutta samalla toisto herättää nimeensä liittyvien mielikuvien ja tunteiden loputtoman kulttuurihistoriallisen kirjon. Mutta entä sitten banaani, johon kulttuurisesti ei ole ollut tapana liittää juurikaan mitään – paitsi ehkä banaanien puutteen muinaisessa sosialistisessa maailmassa? ”Banaanissa on aistillisuuden valo”, totesi Vellonen, kun istuin hänen keittiönpöytänsä ääressä. Eikä hymyillyt yhtään ilkikurisesti. Ja kun myöhemmin mietin tarkemmin asiaa, tajusin etten ollut koskaan elämässäni kuullut moista lausetta. Enkä varmaankaan enää katso banaania ihan totutulla tavalla.

Sarjasta Banaani.

Vellonen valitsee aiheensa todellisuudessa melko satunnaisesti. Aihe on lähinnä metodisesti tarpeellinen tekosyy maalaamiselle. Onhan esimerkiksi jokaisella asialla oma valonsa – oli sitten kyse banaaneista tai viinirypäleistä. Matkakohde ja sen mukanaan tuomat aiheet voivat nekin olla aika satunnaisia. Vellonen on tullut tunnetuksi muun muassa Islannin kuvaajana – vesiputousten ja geysirien loputtoman liikkeen sekä niiden vaihtuvien valojen ja varjojen tallentajana. Ja mikä olisikaan parempi aihe akvarellille kuin liikkuvan veden yhtäaikainen massiivinen paine, joka saattaa kuitenkin tuottaa vaikeasti ilmaistavissa olevan harsomaisen keveyden. Itse Vellonen kuitenkin kertoi, että ei ollut alkuun lainkaan kiinnostunut Islannista vaan haaveili pikemminkin matkasta Japaniin, jonka kieltäkin hän on opiskellut. Sattuma vei kuitenkin Islantiin, ja nyt hän on viettänyt siellä pitkiä aikoja jo viidellä matkalla. 
Vellonen tunnustaa, että parhaat maalauksetkin saattavat syntyä sattumalta. Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi Vellonen maalaa usein sarjallisesti – oli sitten kyse omenoista, ruusuista, varjoista, viinirypäleistä tai kekäleen hehkusta, mistä Vellonen on viime aikoina ollut kiinnostunut. Sarjallisuudella on myös havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö, kuten filosofi Markus Lammenranta totesi siteeratessaan filosofi Nelson Goodmania, jonka mukaan ”analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden ’tiheys’: niissä on ääretön määrä erityyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja.” Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. 

Loputtomien toistojen kautta katsoja saa kuvista runsaampaa ja tarkempaa informaatiota kuin kognitiiviset mekanismit pystyvät edes hyödyntämään. Katsoja ikään kuin uppoaa maalaukseen, jota hän ei pysty käsitteellisesti sisäistämään – eikä sitä ehkä tarvitse yrittääkään. Oikein harmittaa, ettei Vellonen koskaan toteuttanut ideaansa kokonaisen gallerian seinien täydellisestä täyttämisestä ruusumaalauksillaan, jotka kasvoivat ja kasvoivat kokoa. Silloin katsoja olisi todella ollut maalauksen sisällä siten, että havaintoon kytkeytyvät aistimukset ja uskomukset olisivat kietoutuneet erottamattomasti yhteen. 

Tällainen kietoutuminen voi tapahtua myös kirjan kanssa. Vellonen on koko uransa ajan tehnyt taiteilijakirjoja. Hän aloitti niiden tekemisen jo 1980-luvun alkupuolella ennen kuin omien sanojensa mukaan edes tiesi, mikä ylipäänsä oli taiteilijakirja – siis yleensä jollain tavoin kirjaa muistuttava uniikki taide-esine, joka saattaa esimerkiksi pohtia käsitteellisesti sitä, mikä on kirja.
 

Koivut syysyössä, 1990.

Taiteilijakirjassa on vastaanottajan kannalta tietty upottava ja sisäänsä imaiseva vaikutus, jonka kautta voi myös päästä ikään kuin taideteoksen sisään – se voi olla vaikkapa matka, kuten Vellosen kirjaksi asti kävelemä Via Appia Antica, yksi hänen tuoreimmista taiteilijakirjoistaan. Kirjan muotoon tehdyssä kuvassa tapahtuu outo transformaatio. Taidekriitikko Pessi Rautio pohti aikoinaan Vellosen taiteilijakirjoja ja totesi, että ”merkityksen sijaintipaikka muuttuu taiteilijakirjassa pois kuvasta, kuvan sijaintipaikkaan, kirjaan”. Myös kirjan luonteessa tapahtuu omanlainen transformaatio – kirja on ollut kevyt käyttöliittymä, jossa on raskasta asiaa, mutta taiteilijakirjassa asia onkin toisinpäin: ”Näiden kirjojen kantama asia on usein mahdollisimman aineetonta, epäpainavaa: varjoja, läpi-imeytynyttä väriä, kaupungin valoa, kukan terälehteä”, kuten Rautio toteaa. Vellonen itse kommentoi: ”Taiteilijakirjoissa toivon katsojan pääsevän lähemmäksi maalausta, syvemmälle maalaukseen: valon ja varjon runouteen, mutta samalla myös omaan sielunmaisemaani.” Vellonen kokee taiteilijakirjan ”värien runoudeksi kirjan muodossa”. Hän on tehnyt vuosien saatossa useita kymmeniä taiteilijakirjoja, jotka ovat myös kiertäneet näyttelyissä ympäri maailmaa. 

Vaikka väri ja valo muodostavat Vellosen työskentelyssä taiteeksi tulemisen riittävät ja välttämättömät ehdot ja vaikka hän ei ikään kuin yrittäisikään sanoa mitään muuta, on hän toisinaan äärimmilleen viritetyn aistillinen maalari – avoimeen eroottisuuteen asti: ”Ei se haittaa, jos töitäni kutsutaan eroottisiksi… jos niihin tuntuu tulevan sellainen tunnelma.” 

Rypäleitä, 2009.

Guggenheim Helsinki 43: Pannaanpa veikaten

Olen aina ollut vähän totomiehiä, mutta kiireisenä miehenä en ole viime aikoina ehtinyt paljoa hevosia jännittää. Veri vetää kuitenkin. Niinpä ajattelin esittää oman veikkaukseni Talvivaaran tulevaisuudesta.
Tässä se: kun on menty tarpeeksi pitkälle ahdingossa, kaivoksen saa nimellisellä hinnalla – niin kuin Pekka Peräkin sen aikoinaan yhdellä eurolla osti. Kehiin omalla eurollaan astuu Vladimir Potanin (s. 1961), Venäjän 4. rikkain mies ja maailman 58. rikkain mies Forbesin listoilla vuonna 2013. Hänen arvokseen on arvioitu 14,3 miljardia dollaria. 
Kiinnostavaksi Potaninin Suomen kannalta tekee se, että hän on Norilski nikelin (engl. Norilsk Nickel) – maailman suurin nikkelin ja palladiumin tuottaja – pääomistaja. Firma omistaa muun muassa Harjavallan nikkelitehtaan ja on jo nyt Talvivaaran nikkelin merkittävin ostaja.
Vielä kiinnostavammaksi Potaninin Suomen kannalta tekee se, että hän istuu Solomon R. Guggenheimin säätiön hallituksessa – ja toimii myös Eremitaašin hallituksen puheenjohtajana. Guggenheimin ja Eremitaasin yhteistyöhän on ollut kuopattuna jonkin aikaa, mutta heidän yhteinen säätiönsä New Yorkissa on edelleen olemassa ja tarvittaessa naftaliinista kaivettavissa.
Olisiko siis tässä miehessä Talvivaaran lisäksi myös hieman vastatuulessa kangertelevan Guggenheim Helsingin tulevaisuus:

Vastoin pelimiesten tapaa olen kuitenkin vain huojentunut, jos veikkaukseni menee täysin pöpelikköön.

Näyttelykuvia 880: Hulluuden rajoilla

Eilen kävin varsin kiinnostavassa näyttelyssä. Hyvinkään taidemuseossa avattiin Sjählö 9 -näyttely (15.11.–12.1.2014) – lähtökohta on Seilissä sijainnut leprahospitaali, joka muuttui irtolaisten ja mielisairaitten eristyspaikaksi. Sairaala lakkautettiin vasta vuonna 1962.

Tässä tiedotteesta: "Työryhmän jäsenet ovat vierailleet saarella useita kertoja ja perehtyneet Seilin historiasta tehtyihin tutkimuksiin. Seilin potilaiden kohtaloista kerätty dokumentaatio on antanut ryhmän jäsenille mahdollisuuden tutkia mielikuvia hulluudesta ja erilaisuudesta. Näyttelyssä on mukana installaatioita, videoita ja maalauksia, jotka eri tavoin pohtivat sellaisia käsitepareja kuin normaali–epänormaali, kulttuuri–luonto, normatiivinen–poikkeava naisellisuus tai terveys–sairaus. Ryhmän taiteilijat ja tieteentekijät työskentelevät yhdessä ja luotaavat näin yleismaailmallisia ulkopuolisuuden, toiseuden, poikkeavuuden ja eristämisen ilmiöitä."

Ryhmä on aika iso: kuvataiteilija Christine Candolin (s. 1953); fil.tri, kirjailija JuhaniIhanus; taidemaalari Antero Kahila (s. 1954); keramiikkataiteilija Catharina Kajander (s. 1945); performanssi- ja videotaiteilija, ohjaaja Tellervo Kalleinen (s. 1975); taidemaalari Tuija Lampinen (s. 1955); taidegraafikko Solveig Lehtonen (s. 1955); dokumenttiohjaaja Kirsi Mattila; keramiikkataiteilija Leena Mäki-Patola (s. ?); runoilija, muusikko Kirsi Poutanen; lääk.lis. JuhaPyykkönen ; fil.tri, graafikko Elina Waris (s. ?); teatteriohjaaja Paavo Westerberg.

Catharina Kajander, Kynnysmatto, 2013. Aika rajua kamaa.   

Pidin näyttelyn avajaispuheenvuoron, jossa käsittelin taiteen mahdollisuutta tutkia toiseutta, ulkopuolisuutta ja eristämistä.

Siteerasin ehkä jopa turhankin odotetusti Michel Foucault'n kirjaa Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) ja sen keskeisiä ajatuksia siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa. Tässä taide toimii mielestäni hyvänä avaajana. 

Sitten siteerasin myös yhtä nurkkajumalaani ja esikuvaani Raymond Williamsia. Kirjassa Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus (1977, suom. 1988) hän muun muassa käsittelee kulttuurin jäänteenomaisia (residual) piirteitä: ”Jäänteenomainen on muodostunut menneisyydessä, mutta se vaikuttaa yhä kulttuurisessa prosessissa, ei vain eikä usein lainkaan menneisyyden elementtinä, vaan nykyisyyden aktiivisena elementtinä. Niinpä tiettyjä kokemuksia, merkityksiä ja arvoja, joita vallitsevassa kulttuurissa ei voi ilmentää tai osoittaa todellisiksi, koetaan ja harjoitetaan jonkin aikaisemman sosiaalisen ja kulttuuri-instituution tai muodostuman kulttuurisiin ja sosiaalisiin jäänteisiin nojautuen.”

Hyvä pari, ja ns. näillä mentiin. Oli muuten ihana sanoa pitkästä aikaa taidemuseossa ääneen sana 'marxismi'.  

 Christine Candolin, Nimetön, "mutta jos huutaisin", 2012–13.