Julkaistua 509 & Näyttelykuvia 904: Anarkistinen vapaus ja taide

Taas oli oikien kunnon journalistinen kiire. Jean Tinguelyn (1925–1991) näyttely (28.2.–26.5.) Amos Andersonin taidemuseossa juhlistaa avajaisiaan tänään, mutta minun piti kirjoittaa jo eiliseen Kirkko & Kaupunkiin (8/14) siitä juttu – hyvissä ajoissa, joten kävin näyttelyssä jo maanantaina, kun ripustus oli vielä kesken. Onneksi näin ison osan Tinguelyn vempeleistä toiminnassa, kun niitä viriteltiin käyntiin ihan minua varten:

Kyllä tästä näyttelystä tulee varmaankin yksi taidekeväämme suurtapahtumista, vaikka äidyinkin jutussani myös vähän kriittiseksi. Turha näitä kundeja on liikaa heroisoida:

Anarkistinen vapaus ja taide

Sveitsiläistaiteilija Jean Tinguely kysyy anarkisti Mihail Bakuninia mukaillen: Ovatko räjähteet tarpeellisia taiteen uudistumisessa?

Jos Jean Tinguely’tä (1925–1991) pitäisi asetella lokeroihin, olisi häntä kai nimitettävä uuteen realismiin kuluvaksi. Uuden realismin edustajat olivat 1960-luvulla kuin angloamerikkalaisen pop-taiteen keskieurooppalaisia hengenheimolaisia. Arkisia esineitä teoksissaan käyttäneet taiteilijat pyrkivät saattamaan taiteen ja elämän lähemmäs toisiaan. Suurimman maineen heistä saavutti varmaankin Yves Klein, mutta 1900-luvun taiteen perusnimiä mukana oli monta, muun muassa César, Arman, Christo ja Daniel Spoerri, joka oli Kleinin tavoin Tinguelyn lähipiiriä.

Tinguely tuli tunnetuksi karnevalistista romurautaa ja elektroniikkaa hyödyntävistä veistoksistaan, jotka eivät esittäneet mitään muuta kuin omaa absurdia elämäänsä. Osa veistoksista liikkui vailla erityistä funktiota, osa piirsi taideteoksia, osa jopa tuhosi itsensä. Väliin tämä tapahtui yleisön turvallisuutta uhaten, koska Tinguely ei aina itsekään tiennyt, mitä veistos tulisi tekemään. Hän osasi panna veistoksensa käyntiin mutta ei välttämättä sammuttaa niitä. 

Amos Andersonin taidemuseo on nyt koonnut ensimmäistä kertaa laajan Tinguely-näyttelyn suomalaisyleisölle. Lainat tulevat pääosin Baselin Museum Tinguelystä, mutta mukana on myös aineistoa Tukholman Moderna Museetista, jolla on ollut johtajansa Pontus Hulténin kautta pitkä ja hedelmällinen suhde Tinguelyn ja hänen ranskalaisen taiteilijavaimonsa Niki de Saint Phallen (1930–2002) kanssa. Tätä kautta pariskunnalla oli vaikutuksensa suomalaisenkin 1960-luvun taidehistorian kehitykseen. On siis jo aikakin nähdä itse Tinguely kunnon kattauksella Suomessa. 

Aika tekee tietenkin tehtävänsä, eikä Tinguelyn museoitu taide toimi enää samanlaisena anarkistisena generaattorina tai voimakkaana provokaationa niin kuin 50 vuotta sitten. Hänen perusajatuksensa ei kuitenkaan museoidu, vaan jatkaa elämäänsä monin tavoin nykytaiteessa: Taideteos voidaan nähdä pikemminkin dynaamisena esineenä eikä pelkkänä staattisena objektina.
Tinguelyn taidetta on nimitetty metamekaniikaksi, mutta filosofointiin ei ole paineita. Tinguelyn taide on materiaalisuutensa ja mekaniikkansa kautta helposti lähestyttävää. Se tekee katsojaan välittömän vaikutuksen, jonka metaforisia tasoja ei tarvitse arvailla. Tinguely käyttää esineitä, jotka ovat menettäneet merkityksensä, eikä mitään erityisiä uusia merkitystasoja synny. Ei tarvitse kysyä, että mitä ne esittävät, vaan pikemminkin, että mitä ne tekevät. Tietenkin voi kysyä miksi, ja sen pohtimisessa voivat yöunet kärsiä ja suuret kysymykset vyöryä päälle. Mitä tämän hyödyttömän romun kiihtyvä käyttöiän väheneminen kertoo meistä ja maailmastamme? 

Tinguely on varsin miehinen taiteilija. Tässäkin suhteessa aika on tehnyt tehtävänsä, eivätkä nykyihmiset varmaankaan halua rakentaa herooista kuvaa miehestä, joka taiteellisten kysymysten pohtimisen lisäksi rakasti lähinnä vain kilpa-autoja ja lukuisia kauniita naisia. Mutta ehkä tähänkin voi suhtautua samalla rehevällä huumorilla, jolla Tinguely maailmaa tarkasteli.

Julkaistua 508: Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Viime maanantaina oli Galleria Ortonin väellä taas vipinää. Taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) oli päättänyt deponoida Ortonin sairaalan remontoituihin tiloihin ison joukon maalauksiaan. Esittelin Tammisen tilaisuudessa ja kirjoitin sitten oheisen tekstin tiedotteeksi ja gallerian verkkosivuilla julkaistavaksi:

Tapani Tammisen maalauksia Ortonille

Ortoniin talletetut huomattavat taidekokoelmat saivat 24.2.2014 merkittävän lisän, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Sairaala Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012. Orton Oyn toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 

Remontti on valmis, kun taide löytää seinältä paikkansa. Kuva: Sirpa Viljanen.

Vihdissä nykyään asuva Tapani Tamminen on harvinaislaatuinen taiteilija, jolla on sekä muusikon että kuvataiteilijan koulutus: hän on sekä Sibelius-Akatemian että Vapaan Taidekoulun kasvatti. Tammisen soitin oli kontrabasso, jota hän sekä soitti että jolle hän sävelsi. Vaikka Tamminen tekikin monenlaista keikkaa – nuorena hänet tunnettiin lempinimellä ”Tango” – jazzista aina tanssimusiikkiin, oli hänen varsinainen pääpainonsa taidemusiikin puolella. Tuli hänestä kuitenkin yksi suomalaisen jazzin legendoja, jonka bassoa moni harrastaja edelleenkin kaipaa. 

1960-luvulla, jolloin Tammisen kuvataideurakin varsinaisesti alkoi, hän yritti keskittyä kahteen rinnakkaiseen taidemuotoon, mutta lopulta musiikki vei voiton, ja koko 1970-luvun hän omistautui musiikille toimien muun muassa vuosikymmenen KOM-teatterin yhtyeen basistina ja tehden myös sävellyksiä erilaisille teatteri- ja tv-produktioille. 

Uusi vuosikymmen muutti taas tilanteen, ja Tamminen palasi maalaustaiteen pariin – nyt musiikki sai vuorostaan jäädä kokonaan. Tamminen, joka oli nuoruudessaan ollut Unto Pusan ja Sam Vannin perinteeseen ankkuroitunut melko ankara konstruktivisti, löysi myös maalarina uuden ismeistä riippumattoman vapauden. 

Tapani Tamminen viime maanantaina. Kuva: Sirpa Viljanen.

Tammisen töissä yhtyvät konstruktivistinen muotokieli ja orgaanisempi, vapaampi muoto avaruudellisiin tuntemuksiin ja kiehtovaan värimaailmaan, joka ei kaihda lihallisia ja eroottisiakaan sävyjä. Tammisen abstrakteissa maalauksissa voi olla viittauksia ulkomaisiin kuvakulttuureihin ja yhtälailla vaikkapa arkisiin lehtikuviin, mutta oleellista on se alitajunnassa muhinut kuvakeitos, joka saa muotoaan vasta värien ehdoilla. Eikä tuo maailma kaipaa mitään erityisiä selityksiä. Kuvat ja värit toimivat omilla ehdoillaan. Taiteilijan tehtävä on virittää elementit kohti sitä virvatulta, jota taiteilijat aina turhaan yrittävät: kohti täydellistä kuvaa. 

Tammisen yhteydessä viitataan ymmärrettävästi usein musiikkiin, kuten kriitikko Jonni Roos, joka kommentoi Tammisen pyrkimystä kohti ”toimivaa kuvaa”:  "Tämä toimiminen liittyy muotoon ja väriin, jotka on viritettävä kohdalleen." Kun viritys on kohdillaan, syntyy hienoa kamarimusiikkia. Juuri kamarimusiikiksi Tammisen tuotantoa nimitti kirjailija ja kuvataiteilija Leo Lindsten. Nyt siitä saavat nauttia sekä Ortonin henkilökunta että asiakkaat.

Helsingin taidemuseon johtokunta 12: Kluuvin galleria, osa 4

Keskustelu Kluuvin gallerian kohtalosta jatkuu. Päätös gallerian tulevaisuudesta tehdään Helsingin taidemuseon johtokunnassa 19.3.
Eilen nettiin perustettiin adressi puolustamaan galleriaa. Tästä linkistä pääset allekirjoitamaan tuon Heikki Kastemaan viisaan hillitysti laatiman adressin.

Helsingin taidemuseon johtokunta 11: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 3

Näkyy olevan varsinaista pöhinää tuolla somessa Kluuvin gallerian tulevasta kohtalosta. Gallerian puolesta taistoon lähtenyt taideaktivistiporukka on perustanut fb-ryhmän Kluuvin gallerian puolesta: tästä linkistä sisään. Näkyy olevan tykkääjiä jo 817!  

Näyttelykuvia 902 & 903 & Virossa 109: Mies vanhenee

Viime torstaina täytin 57 vuotta. Koska en ole tottunut erityisesti viettämään syntymäpäiviäni, päätin vain kevyesti juhlistaa ikääntymistäni sellaisella päivällä, joita kaipaan ja jollaisia haluaisin useammin viettää. Ensin taideosuus.
Galleria Sculptorissa oli Jouna Karsin (s. 1980) näyttely (12.2.–2.3.). Karsi tekee miniatyyrikokoisia kulttuurimaisemia ilman ihmisfiguureja. Ne ovat kuin pienoiskokosia dioraamoja, mikä on tietenkin taiteen kannalta hieman ongelmallista – ne kun vievät mielenliikkeet samoihin dioraamoihin, joita pienoisrautatien harrastajat tuppaavat tekemään. Ne näyttävät siis tämän takia ehkä vähemmän taiteelta ja enemmän poikamaiselta harrastukselta. Niinpä ensimmäinen tehtäväni olikin soittaa taiteilijaystävälleni (s. 1958), että hänen olisi syytä tuoda kuusivuotias Pyrynsä katsomaan viikonloppuna näyttelyä. Tiedä mitä hulluja ideoita isä ja lapsi saavat Märklin-juniensa kanssa näistä vähän surreaalisista maisemista.

No, leikkiähän minä laskin. Karsin maailmat ovat ilman ihmisiäkin nimenomaan oivaltavia sosiaalisia ja kulttuurisia kommentteja, jotka luovat omituisia ja vähän painostaviakin tunnelmia. Myös installointi oli hieno mukana olevine maamassoineen. Mutta on se silti pakko myöntää, että itsessäkin heräsi poikamainen halu tehdä taas joskus jotain tällaista. Muistelin sitä aikaa, kun tein oman poikani kanssa dioraaman hänen ollessaan alta kymmenen. Eikä meillä ollut edes junaa. Siis oikein nasta näyttely.

***

Sitten siirryin Kluuvin galleriaan, mistä onkin viime päivinä puhetta riittänyt. Milja Viidan (s. 1974) näyttelyssä Sirius Passet (14.2.–2.3.) oli paria astetta vakavampi tunnelma – ja varsin outo sekin. Lasten kanssa nytkin oltiin. Näin Viidan tiedotteesta: 
"Tyynenmeren jätepyörteessä liikkuu muovin molekyylejä noin kuusi kertaa enemmän kuin planktonia. Merilintujen, kilpikonnien ja kalojen lisäksi myös eläinplankton harhautuu käyttämään sitä ravintonaan. Muovin synteettinen kauneus viettelee ihmistä ja pettää eläimen vaiston.
Pyörre palautui mieleeni poistaessani puolivuotiaan lapseni nielusta esineitä, joita aloin kerätä kokoelmaksi. Kärsin syyllisyyttä siitä, että kotini läpi virtaa vastaava jätevuo johon hän on tukehtua."
Kahdesta videosta, valokuvista ja meren jätteistä – Viita on kerännyt näitä Afrikasta että Itämereltä – tehdyistä nukenkaltaisista figuureista koostuva näyttely on sekä aiheeltaan masentava että toteutukseltaan kiehtova. Vanhalle löytöfilmille kuvattu ja "roskaäänellä" varustettu filmi oli tunnelmaltaan kummituismainen. On kuitenkin mainittava, että se olisi voinut olla installoinniltaan vähän vieläkin dramaattisempi – ehkä Kluuvin galleria ei ollut sille se paras mahdollinen paikka. Enkä minä ainakaan olisi kaivannut valokuvia, jotka eivät tuoneet aiheeseen enää mitään erityistä lisää. Tavaraa oli vähän liian paljon. Kiinnostava ja vaikuttava näyttely kuitenkin.   

***

Sitten terveysosuus. Kävin Yrjönkadun uimahallissa uimassa kilometrin rintauintia ja vaa'assa tarkistamassa, että olen laihtunut vuodenvaihteesta 7,2 kiloa.
Tätä seurasi herrasmiesosuus, kun kävin kahvilla kaupungin parhaalla talviterassilla lukemassa Hufvudstadsbladetin, Helsingin Sanomat ja Kansan Uutisten Viikkolehden.
Sitten musiikkiosuus. Ajattelin palkita itseäni lahjalla ja menin levykauppaani. Mutta kun löysin kiinnostavan levyn Lutsuvad kivid (2013), Erkka antoi sen minulle lahjaksi, kun kerroin etsiväni itselleni synttärilahjaa. Laulavien kirjailijoiden levyn idean takana on myös kuvataiteilijana tunnettu Aapo Ilves (s. 1970). Tästä linkistä synttärin kunniaksi Ilveksen vanhempi biisi Sünnipäev (2005).

Ja illalla vielä jätkäosuus, kun kävin baarissa ja paljastin vahingossa syntymäpäiväni. Pöydän nurkalle ilmestyi normaalin viinilasini viereen yhtäkkiä epämääräinen rykelmä Koskenkorvaa, Russki Standartia ja Jaloviinaa:   

Kovaa työtä tämä kriitikon elämä! [Kovaa myös siinä mielessä, että tänäkään torstaina en tienannut senttiäkään.]

Julkaistua 507: "Kun hakeutuu väliin..."

Taideyliopiston IssueX-lehden tämän vuoden ensimmäinen numero (Helmikuu 04) tuli eilen postilaatikosta. Minulta oli tilattu teatteriohjaaja Aune Kallisen (s. 1975) haastattelu. Itse haastattelu tapahtui jo joulukuussa. Tässä juttu:

”Kun hakeutuu väliin...”

Ohjaaja Aune Kallinen haluaa löytää niitä alueita, joita ei vielä ole nimetty.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun nykyteatterin lehtori Aune Kallinen (s. 1975) on tullut tunnetuksi siitä, että hän on töissään problematisoinut eturyhmäpolitiikaksi typistyvää yhteiskunnallista taidetta ja valtaa. Hänen tavoitteenaan on jo vuosia ollut pyrkiä luomaan toimintaympäristöjä, joissa monet eri näkökulmat saisivat olla yhtä aikaa esillä.

Hegemonian rajat ja raot

 

Kallinen muistelee hyvällä Atro Kahiluodolta saamiaan oppeja liminaalista. Kulttuuriantropologi Victor Turnerin mukaan liminaalitila kuvaa epäjärjestyksen tilaa sosiaalisten rakenteiden välissä, erityistä luovaa välitilaa, joka voidaan havaita muun muassa taiteen kontekstissa. Siirtymäriiteissä liminaalivaihe merkitsee sosiaalisen ajan katkosta, pysähtymistä, mutta myös sosiaalisen tilan ulkopuolelle sijoittuvaa vaihetta. Siinä astutaan normaalin tilan, ajan ja sosiaalisuuden ulkopuolelle. 

Aune Kallinen Ylioppilasteatterin haastattelussa. Tästä linkistä voitte kuunnella tuon kiinnostavan haastattelun. 

”Ymmärsin liminaalin aluksi tilana, johon taiteilija hakeutuu nähdäkseen kirkkaammin.  En enää puhuisi kirkkaammin näkemisestä, enkä ajattele että liminaali olisi yksinomaan taiteilijan paikka. Tässä ajassa liminaali kutsuu tekemisiin käsittämättömän kanssa, ja se kutsu koskee kaikkia”, toteaa Kallinen, joka on ollut mukana Teatterikorkeakoulun taiteidenvälisessä Art in Between -pilottihankkeessa. Jo toista vuotta jatkuneesta opiskelijavetoisesta projektista on löytynyt uusia käsitteitä. ”Väliin meneminen: rakenteiden väliin meneminen, taiteiden väliin meneminen, taiteen ja yhteiskunnan väliin meneminen. Sellaisille alueille hakeutuminen, joita ei vielä ole nimetty ja suljettu kaappeihin.” 

Kallinen muistuttaa italialaisen filosofi Giorgio Agambenin (Tuleva yhteisö, Gaudeamus 1995) ajatuksista siitä, miten kielen rajat paljastavat maailman olemassa olevana. Siksikin Kallinen pyrkii kohti kielen rajoja, niiden yli. Agambenin mukaan juuri kielen rajoilla aistimellisuus voidaan saavuttaa, ja siksi kielen ja sen rajojen tutkiminen mahdollistaa uuden aistimellisuuden. 

Itse asiassa tunnen olevani Kallisen kanssa nopeasti aidossa dialogissa – juuri sellaisessa, mistä hän puhuu –, kun muistan ja tuon esiin puolestani marxilaisen kriitikon Raymond Williamsin (Marxismi, kulttuuri ja kirjallisuus, Vastapaino 1988) ajatuksia hegemoniasta: ”On perusteltua väittää, että kaikki tai melkein kaikki aloitteet ja vaikutukset ovat sidoksissa hegemoniaan jopa saadessaan julkilausutun vaihtoehtoisia tai vastakohtaisia muotoja ja että hallitseva kulttuuri niin sanotusti tuottaa että rajoittaa oman vastakulttuurinsa muotoja.” 

Onko kritiikki siis väistämättä sidottu kohteeseensa? Voiko sen vapauttaa tästä sidoksesta? Kallisen mukaan ”keskeistä on luoda ympäristöjä, joita kukaan ei ylhäältä tai ulkopuolelta käsin määrittele. Kritiikissä ei pitäisi olla kyse vastaan olemisesta. Kriittinen asenne joka on pelkkää vastustamista tai yhden asian ajamista on tynkä ja kohteensa vanki.” 

Kallista ei kiinnosta työssään niinkään minkään oman näkemyksen tai kirkkaan ajatuksen esillepano, väitteen perustelu tai esittäminen. Kallisen ainoa väite on se, että ”moniäänisyys, monilajisuus ja monenlaisuus voi olla mahdollista tai että sen tulisi olla mahdollista. Meidän tulisi löytää malleja yhteisöllisesti kohdata se, että maailma on sekä ratkeamaton että monikollisesti totta.”

Teatteri yhteiskuntakritiikkinä

Kallinen muistuttaa myös kritiikin käsitteen etymologiasta. Kreikan verbi krinein tarkoittaa ’erottamista’. ”Eron tekemisen ele on välttämätön dialogille. Emme voi keskustella jos meillä on vain yksi ääni. Se miten kohtaamme keskustellessamme Toisen paljastaa koko maailmankuvamme.” Feministinen eetos on Kallisen ajattelussa keskeistä: näkökulman määrittely ja tiedostaminen on jokaisen tehdyn havainnon ja esitetyn kritiikin ensimmäinen vaihe. Kallinen muistuttaa, että ”ero on olemassa myös suhteessa itseen. Meissä kaikissa on tuntemattomia alueita ja ratkeamatonta – eliöitä ja yhdyskuntia joista emme tiedä mitään. Kukaan meistä ei ole vain jokin Yksi.”

”On tärkeää kuitenkin olla jatkuvasti tietoinen siitä, että jokaisen henkilökohtaiset valinnat vaikuttavat muiden olemiseen”, Kallinen jatkaa. ”Radikaalimaantieteilijä Doreen Masseyn mukaan tila mahdollistaa moninaisuuden ja syntyy siitä. Tämä on erinomaisen näyttämöllistä ajattelua. Tila rakentuu aina poliittisesti ja poliittiseksi, koska olemme tekemisissä toistemme kautta ja luomme sen joka hetki yhdessä.” 

Kalliselle teatterilla on iso ja painava merkitys. Hän totesi taannoin Ylioppilasteatterin haastattelussa: ”Ruumiillisuutensa ja yhteiskunnallisuutensa – tai yhteisöllisyytensä – kautta sillä pääsee pidemmälle kuin pelkän ajattelun, pelkän liikkeen,  pelkän ilmaisun reittejä. Teatteri yhdistää näitä kaikkia. Teatteri luo näin monimuotoisempaa maailmaa. Joskus ajattelin, että ei ole järkeä tehdä esityksiä aiheista, joista voisi pitää poliittisen puheen. Enää en osaa ajatella niin. Poliittisen puheen vieminen näyttämölle on ehdottoman mielekästä tässä ajassa. --- Se tekee siitä monitulkintaista, ja sellaisena se on minun maailmankuvassani tärkeää. Meidän on opittava sietämään monitulkintaisuutta.” 

Opetustilanteessa pätee kaikki sama kuin esityksiä rakentaessakin, vaikka varsinaista taiteellista lopputulemaa ei tarvitsekaan saada aikaiseksi. Kyseessä on kuitenkin yhdessä luotu tila. ”Kun lähdemme neuvottelemaan, synnytämme helposti yhteisiä totuuksia ja liian helposti yhtä totuutta. Kriittinen asenne työskentelyn sisällä auttaa siihen, että saamme repäistyä itsemme taas irti, tehtyä eron. Näin teemme jatkuvasti tilan Toiselle ja Toisille. Ei pidä unohtaa sitä, että hegemoniset mekanismit syntyvät pohjimmiltaan samuuden vaatimuksista.” 

Muistan jälleen Williamsin ja hegemonian: ”Siten hegemonia luo useimmille ihmisille todellisuuden tunteen, tunteen jostakin absoluuttisesta, jolla on perustansa eletyssä todellisuudessa ja jonka tuolle puolen yhteiskunnan useimpien jäsenten on hyvin vaikea useimmilla elämänsä alueilla mennä.” Olen usein miettinyt, että juuri tätä varten meillä on taide. Taiteilijat menevät puolestamme noille alueille. Mutta miten välttää se, että siten syntyvä kritiikki latistetaan ”vain taiteeksi”, joksikin jonka ei tarvitse olla totta? ”Minä olen usein harkinnut taiteen tekemisen lopettamista, koska en osaa ratkaista tätä ongelmaa”, tunnustaa Kallinen avoimesti. ”Sellaisina hetkinä otan joko taukoa tai hakeudun Teemu Mäen kanssa tekemisiin. Hänhän on fanaattisesti ja perustellusti sitä mieltä, että filosofialla ja politiikalla päästään johonkin asti, ja siitä eteenpäin vain taiteen avulla. Taiteella on keskeinen rooli jos haluaa seurustella ratkeamattoman ja monitulkintaisen kanssa. Timo Heinosen lukeminen auttaa minua muistamaan keskeisen kysymyksen: ”Miten välttää merkityssulkeuma?” 

Eikä taide kai mitään lopullisia vastauksia pyrikään antamaan. Kallisellekin oleellista taiteen tekemisessä on sen tunnustaminen, että ”ihmisten välillä on aina kitkaa, että juuri sen hankauksen saisi tuntumaan. Eivät esitykset pyri siihen, että olisi kiva istuskella siellä kun kaikki ovat samaa mieltä… Pikemmin näen että kyse on tilan luomisesta jossa voin hyväksyä Toisen olemassaolon vaikka en sitä ymmärtäisikään. Jos joku asia tuntuu liian ristiriitaiselta tai mahdottomalta tai suurelta, niin hirveän helposti valitsemme silmien sulkemisen. Sen sijaan että me elettäisiin se ristiriita ja mahdoton. Tätä tulee minun mielestäni harjoittaa näyttämöllä, mutta ei vain siellä.”

Helsingin taidemuseon johtokunta 10: Kluuvin gallerian kohtalo, osa 2

Helsingin taidemuseon johtokunta käsitteli eilen illalla kokouksessaan museonjohtajan esityksestä Kluuvin gallerian siirtämistä Tennispalatsiin. Tästä linkistä tuo varsinainen esitys. Olin varautunut pitämään tunnin puheenvuoron, jossa olisin siteerannut minulle tulleita sähköposteja ja Facebookissa käytyä keskustelua – esimerkiksi Paula Holmilan sivujen ryöppyävää sananvaihtoa. Onneksi näin ei lopulta tarvinnut tehdä, koska johtokunta päätyi yksissä tuumin ja hyvässä hengessä jättämään asian pöydälle. Lupasin tehdä johtokunnalle tiivistelmän käydyistä keskusteluista ja saamistani viesteistä. Seuraava kokous on 19.3., ja silloin asia menee äänestykseen. Tekemieni havaintojen perusteella tilanne on tällä hetkellä nykäsmäisesti ilmaistuna fifty-sixty. 

Yleiskuva Milja Viidan näyttelystä Kluuvin galleriassa. Kuva: Tarja Nurmi, jonka blogissa Arkkivahti on ansiokasta keskustelua aiheesta.

Johtokunta päätyi siihen, että se järjestää yhdessä museon kanssa julkisen keskustelutilaisuuden ennen seuraavaa kokousta. Näin kaikki ne näkökannat, jotka vielä ovat kuulematta, saavat tilaisuuden tulla esiin. Olkaa siis valppaita. Kokouksen tarkkaa päivämäärää ei vielä päätetty, mutta varmaankin se asettuu osapuilleen maaliskuun 10. päivän tietämille. Infoan siitä myöhemmin tarkemmin. Vetoan nyt siihen, että nyt on aikaa lähettää lisää kommentteja. Jos ette pääse paikalle itse, otan kommentteja mieluusti vastaan s-postilla (otso.kantokorpi@hotmail.com) ja lupaan esitellä niitä ko. keskustelutilaisuudessa. 
Huomisen Stradassa on myös muutaman minuutin pätkä aiheesta. Haastateltavina ovat museonjohtaja Maija Tanninen-Mattila sekä taiteilijat Antti Tanttu (s. 1963) ja Milja Viita (s. 1974), jolla parhaillaan on galleriassa näyttely (14.2.–2.3.). Siis tv:n ääreen huomenna! Ja galleriaan viikonloppuna! Yksi tapa näyttää gallerian tarpeellisuus on käydä siellä.

Stilli Milja Viidan videoteoksesta Sirius Passet.

Materiaalia kerätessäni törmäsin myös taidehistorian professori emerita Riitta Nikulan kolumniin Yliopisto-lehdessä (5/06). Tuolloin kahdeksan vuotta sitten galleriaa yritettiin siirtää linja-autoaseman tiloihin. Nikulan kolumni oli mielestäni niin vaikuttava ja myös edelleen täysin kurantti, että päätin tänä aamuna soittaa hänelle ja pyytää lupaa julkaista se uudelleen tässä blogissani. Nikula suhtautui asiaan myönteisesti, joten tässä tuo aikoinaan hänen itsensä vähän surumieliseksi mieltämänsä sangen viisas kolumni uudelleen virinneen keskustelun pohjaksi:

Taiteen tilat

Kun Pohjois-Esplanadin kulmakorttelissa nousee Unioninkadulta sinisen portin takaa aukeavat kapeat portaat, pääsee historiallisten talojen takapihalle. Harmaassa betonimaisemassa on joskus komeita veistoksia. Siniseen rautakehykseen sommiteltu lasiovi johtaa vaaleaan aulaan, josta tumma tiikkipintainen hissi vie vihreän ja punaisen kerroksen läpi neljänteen, vaaleaan kerrokseen, Kluuvin galleriaan.
Vasemmalla aukeaa suurempi marmorinvaalea tila, jossa pehmeästi kaartuva kangaskatto tasoittaa valon. Oikealla ulkovalo tulvii isoista ikkunoista pienempään, korkeaan saliin. Näissä kauniissa huoneissa on saanut kohdata uusinta taidetta jo 38 vuotta. 
Kluuvin virastotalokorttelin 1968 valmistuneen saneerauksen suunnitteli Aarno Ruusuvuori (1925–1992), 1960-luvun suomalaisen arkkitehtuurin tiukan modernismin väkevin runoilija. Historiallista arkkitehtuuria hän kunnioitti julkisivuissa sekä Lars Sonckin ja Valter Jungin vanhassa Privatbankenin pankkisalissa säilyttämällä, mutta korttelin sisäosissa suunnittelemalla uudet tilat tiukkamittaisesti vanhan vastakohdaksi. Korttelista tuli monen aikakauden jännitteinen sommitelma.
Viime vuosina Kluuvin galleria on ollut erityisesti nuorten taiteilijoiden suosiossa. Gallerian tilat ovat olleet suopeat yllättävillekin yrityksille, sekä valoa hohtaen että pimennettyinä. En keksi toista yhtä herkästi kuvataiteelle viritettyä tilaa. Kluuvin galleriaa voi verrata hyvin soivaan kamarimusiikkisaliin. 
Nyt kaupunki haluaa siirtää Kluuvin gallerian toiminnan vanhan linja-autoaseman tiloihin. Huhun mukaan suunnitelmaa perustellaan sillä, että Kampissa liikkuu enemmän ihmisiä. Ihmisten ja rahojen virrat johtavat kaupungin kehittämistä. Toisinkin päin tämän voisi ajatella.
Tärkeimmät taidekokemukset ovat usein äärettömän yksityisiä. Taidenäyttelyn merkitystä ei voi mitata kävijämäärällä. Sitä paitsi Kampissa on jo Tennispalatsissa erinomainen monitoimimuseo. On vaikea kuvitella, että bussiin kiitävien espoolaisten työmatkareitti olisi kokeilevan taiteen paras ympäristö. 
Ohikulkijoiden määrillä mitaten parasta taiteen tilaa ovat teiden risteyksiin Suomessa viime vuosina rakennetut kiertoliittymät. Ymmärrän nyt, että niihin on sen vuoksi survottu mitä huvittavimpia virityksiä autoilijoiden iloksi.
Ruusuvuoren suunnittelema galleria Katariina, joka avattiin Katariinankadulla 1970, sai toimia vain vähän aikaa Kaupungintalokorttelissa. Viime aikojen puheet Senaatintorin ja Kauppatorin välisten kortteleiden elävöittämisestä herättivät lapsellisessa mielessäni haaveen siitä, että Ruusuvuoren suunnittelema paikka saisi niiden ansiosta uuden julkisen tehtävän. Nyt halutaan sen sijaan sulkea toinenkin 1960-luvun arkkitehtuurin erityinen ihanuus. 
Kulttuurihallinnon arkkitehtuurin ymmärrys tuntuu hankalasti laahaavan. Nuoret arkkitehdit ovat jo monta vuotta tehneet kilpailuihin huikeita versioita 60-luvun teemoista ja vanhan tavaran kauppa pyörittää kiivaasti ajan viimeisiäkin muovikippoja. Jos Kluuvin galleria nyt hävitetään, joudutaan kymmenen vuoden päästä turhan hankalasti rakentamaan sen uutta tulemista kaupungin hienoimpana paikkana kohdata intensiivisesti ja intiimisti uutta taidetta. 

***

PS. Nyt tämä jätkä lähtee katsomaan Milja Viidan näyttelyä ja sieltä suoraan toiseen vaikeasti löydettävään ja huonosti merkittyyn sisäpihamestaan eli Yrjönkadulle uimaan. Sinnekin mennään kaikkien näiden löytöesteiden yli ihan sitä itseään substanssia varten – ja vähän samalla tavalla nautiskellen ja kuitenkin hartaana kuin taiteenkin äärelle. 

Helsingin taidemuseon johtokunta 9: Kluuvin gallerian kohtalo

Helsingin taidemuseon johtokunnassa on ensi viikon keskiviikon kokouksen esityslistassa kohta, jossa museonjohtaja esittää Kluuvin gallerian toimintojen siirtämistä Tennispalatsiin syksystä 2015 alkaen. Esitykseen voi perehtyä tästä linkistä.
Olen sitä mieltä, että esitys tulee johtokuntaan vähän liian nopeasti, eikä asiasta ole keskusteltu tarpeeksi. Tiedän jo etukäteen, että esitys tulee herättämään johtokunnassa eriäviä mielipiteitä. Puheenjohtaja Thomas Wallgren on ottanut tänä aamuna asiassa jo varovaisesti puoltavan kannan: tästä linkistä hänen tuoreeseen blogikirjoitukseensa.
Jo pelkästä aikataulusta johtuen aion ehdottaa asian jättämistä pöydälle. Olen sen verran historiatietoinen ihminen, että todellisuudessa karsastan koko ajatusta. Kyse on sekä arkkitehtuuri- että taidehistoriasta – tai itse asiassa laajemminkin kulttuurihistoriasta. Kluuvin gallerian tila on Aarno Ruusuvuoren modernismin helmiä vuodelta 1967. Se on myös Suomen ensimmäinen galleriaksi suunniteltu tila.  Se on tavattoman kaunis taidetila, ja muun muassa sen valaistus on poikkeuksellisen hieno.

Kaija Mäenpää (s. 1960) Kluuvin galleriassa vuonna 1993.

Kluuvin gallerian vaikutushistoria Suomen taiteeseen on ollut mittava. Siitä on tullut tietyssä mielessä pyhä paikka. En ole kovin uskovainen, mutta tällaiseen pyhyyteen minun on helppo samastua. 
Kluuvin gallerian linja on ollut tukea nuorta ja kokeellista taidetta, enkä ole lainkaan vakuuttunut siitä, että linja jatkuminen taattaisiin uuden ratkaisun myötä. Näinhän esityksessä luvataan, mutta kaikki se, mille annetaan periksi, yleensä rapauttaa tai liudentaa – siis helpottaa – tilannetta tulevien huonojen ratkaisujen suuntaan. 
On totta, että Kluuvin galleriassa on käynyt aivan liian vähän ihmisiä, mutta koen, että näin on vain annettu tapahtua. Kluuvin galleriaan ei ole satsattu tarpeeksi, jolloin noidankehä ja itseään toteuttava profetia ovat varmistuneet. Mielestäni pitäisi tutkia ja hahmotella sitäkin ratkaisua, että Kluuvin gallerian potentiaali pantaisiin koetukselle nimenomaan kehittämällä sitä nykyisessä paikassaan. Kun substanssi on tarpeeksi kova, kyllä yleisö löytää oudonkin paikan. Sijaitsivathan Artek ja Forsblom aikoinaan kerroksissa samalla alueella, eikä yleisöstä ollut pulaa.
Olen myös sitä mieltä, että gallerian siirron tuottama imagotappio olisi museolle liian raskas. Kuinka moni taiteilija, jolle paikka on ollut rakas, alkaisi inhota brutaaleja päätöksiä tekevää museota? Ja nyt puhun taiteilijoista, jotka ovat syntyneet aina 1940–luvusta 1980-luvulle, enkä pelkästään sentimentaalisten muistojen vanhasta polvesta. Taideinstituutiot tarvitsevat sitoutumista taiteilijoihin ja heidän mielipiteisiinsä. 
Olen tässä vähän soitellut puhelimella, ja olen tietoinen joistain mielipiteistä, mutta haluaisin tietää vielä enemmän. Syy tähän kirjoitukseen onkin se, että ennen mitään päätöksiä haluaisin kunnon keskustelua. Pyydän siis kommentteja tähän blogiin, jotta voin referoida niitä ensi viikon kokouksessa. Voitte myös kommentoida suoraan johtokunnan puheenjohtajalle Thomas Wallgrenille (thomas.wallgren@iki.fi) tai minun sähköpostiini (otso.kantokorpi@hotmail.com). Sen voin taata, että viestit menevät ensi viikolla perille.

Pieni avunpyyntö

Blogger on käyttäytynyt omituisesti. Blogini linkit ovat muuttuneet itsekseen alleviivatuiksi ja omituisen värisiksi. En ole siis muuttanut mitään asetuksia. Esimerkiksi oikean reunan palkki, jossa on jättimäinen taiteilijahakemistoni, on muuttunut siniseksi ja sellaisena miltei lukukelvottomaksi. Osaisiko joku neuvoa, miten tästä pääsisi eroon. Kun esimerkiksi tuoreimman postauksen klikkaa otsikosta omaksi sivukseen, nämä alleviivaukset ja siniset häviävät. Perusasetuksissa ei ongelma siis ole (ja osaan kyllä muuttaa linkin värit Bloggerin lisäasetuksista). Mitä mahdollisesti on tapahtunut ja miten pääsen siitä eroon?

Julkaistua 506 & Luettua 127: Vaakaa ja vitsaa

Eilen ilmestyi Taiteen tuorein numero (1/14). Olin kirjoittanut arvostelun kirjasta, joka on ehtinyt innoittamaan – kaikkine puutteineenkin – minua jo yhteen radiokolumniinkin:  

Vaakaa ja vitsaa

  

Virpi Harju (toim.): Oikeuden näyttämöt. Kuvallisuus lainkäytössä.

Valtion taidemuseo / Suomen Lakimiesliitto 2013.

Kaikki tuntevat varmaan yhden oikeuden keskeisistä symboleista, vaa’an. Mutta kuka tuntee liktorin vitsakimpun – tai tietää ylipäänsä, mikä on liktori? Tai entä sitten, kun luovumme normaalista eurosentrisyydestämme ja otamme mukaan vaikka indonesialaisen banianpuun?

Näihin ja moniin muihin kummallisuuksiin antaa vastauksen Lapin yliopiston oikeuslingvistiikan emeritusprofessori Heikki E.S. Mattila, joka on kirjoittanut tuoreeseen Suomen oikeuslaitoksen kuvallista ja esineellistä kulttuuria kartoittavaan kirjaan Oikeuden näyttämöt kiehtovan esseen ’Tuomarinviitasta banianpuun lehviin’. 

Tämä kirja ei ole ensimmäinen aiheestaan. Valtion taidemuseo ja eduskunta julkaisivat yhdessä näyttelyyn liittyvän kirjan Oikeuden kuva (2000) – silloinkin mukana oli tämän kirjan toimittaja, taidehistorioitsija Virpi Harju. Harju on tehnyt hienoa pioneerityötä, ja niinpä taiteenharrastajalle ja -tutkijalle onkin nyt tarjolla tuhti peruskattaus oikeuden kuvallisuutta. 

Oikeuden näyttämöt on kattava, mutta vastenmielisen pönäkkä kirja turhassa arvokkuudessaan: mukana on tietysti julkaisijatahojen johtajien alkulöpinät ja kokosivun kuva hankkeen suojelijasta, presidentti Sauli Niinistöstä. Mutta kun ne on saanut sivuutettua, pääsee itse asiaan Mattilan hienon esseen myötä. Emeritusprofessori on seurannut aikaa. Hän ulottaa aiheensa monenlaiseen oikeuden kuvallisuuteen, myös kuvan ja uusien teknologioiden merkitykseen ja rooliin esimerkiksi todistelussa. 

Kirjan varsinainen pääluku on Harjun käsialaa. Hän on käynyt pedanttisesti läpi kaikki Suomen oikeustalot ja niiden taideaarteet. Teksti jää valitettavasti jonnekin inventaarion ja esseen välimaastoon, ja Harjulle on selvästi käynyt niin kuin tutkijalle usein. Hän on perin juurin ja naiivisti rakastunut lähdeaineistoonsa. Adjektiivivarastokin on jäänyt päivittämättä: tuntuu siltä, että miltei jokainen keskinkertainen muotokuva ja jopa kökkö arkkitehdin harrastuksenaan tekemä ”taideteos” – tarkoitan siis Jorma Salmenkiven viherveistosta Seinäjoen oikeustalossa – on korvaamaton, hienostunut, merkittävä ja arvokas. 

Harju on onneksi ryydittänyt tekstiään kahdella nykytaiteeseen liittyvällä erityistapauksella haastatteluineen. Mukana ovat Miina Äkkijyrkkä, joka teki Iisalmen oikeustaloon railakkaan reliefin, ja vähän yllättäen Kuutti Lavonen, jonka käsialaa ovat Tyrvään Pyhän Olavin kirkon viimeistä tuomiota kuvaavat vaikuttavat seinämaalaukset.
 

Kuutti Lavonen, Viimeinen tuomio, Tyrvään Pyhän Olavin kirkko, 2005–09.

Kirjassa on myös kattava ja kiinnostava Tuukka Talvion artikkeli oikeusaiheisista mitaleista – kuvitusta olisi tosin saanut olla paljon enemmän. 

Käytetään sitten sitä vaakaa. Metaforaa hyödyntäen toisessa vaakakupissa painavat kirjan pedanttinen paneutuminen aiheeseensa, jotkut varsin tuoreet näkökulmat ja nykytaiteen sitominen mukaan aiheeseen. Toisessa kupissa painavat puolestaan kuvatoimitukseen liittyvät puutteet, Harjun auktoriteettiuskoinen naiivius ja kirjan kaikinpuolinen pönäkkyys. Sitten käytännön vaakatesti: hyllyyn kirja jää, koska pelkästään sen käsikirjastoluonne takaa sen, että tulen epäilemättä avaamaan sen joskus myöhemminkin.

PS. Liktori oli muinaisessa Roomassa virkamiestä suojeleva henkilö, jonka tehtävä oli myös panna täytäntöön virkamiehen määräyksiä.

Julkaistua 505 & Näyttelykuvia 901: Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Laitoin aamulla kellon kuudeksi soimaan, koska illalla minulla ei ollut vielä aavistustakaan, mistä kirjoittaisin. Sitten viime päivien tapahtumat alkoivat vain punoutua yhdeksi kokonaisuudeksi. Olen viikon verran lukenut Neil Youngin (s. 1945) muistelmia, käynyt ystäväni Jorma Hautalan (s. 1941) hienon näyttelyn avajaisissa, puhunut ystäväni Timo Setälän (s. 1958) kuusivuotiaan pojan Pyryn harrastuksista ja viettänyt kolme varsin intensiivistä päivää Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelman opiskeljoiden kanssa kritiikkipäivien merkeissä – mukanani professori Päivikki Kallio (s. 1952) ja lehtori Tatu Tuominen (s. 1975) sekä kymmenisen inspiroivaa opiskelijaa. 

Grafiikan laitoksen vanhoja litografiakiviä, jotka perinteellisyydessään luovat turvallisen historiallisen ilmapiirin, vaikka kaikki muka muuttuukin.

Kaikki nämä asiat rupesivat elämään mielessäni yhteiseloa, ja päätin kirjoittaa kolumnin, joka kiteytyisi Pyryn maailmaan. Olen kuitenkin siinä mielessä varsin huono kirjoittaja, että olen totaalisen epäsuunnitelmallinen, ja kun saan tekstin alkuun, sitä vain tulee ja tulee, ja se menee mihin tahansa suuntaan – joskus varsin hallitsemattoman tuntuisesti. Yhtäkkiä sallitut 4700 merkkiä olivat täynnä, enkä ollut ehtinyt mainita Pyryä lainkaan. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen, että päädyin ainakin yhteen pointtiin: voisimmeko yrittää hyvän taiteen lisäksi rakastaa taiteilijaa myös kanssaihmisenä – sen sijaan, että poimisimme vain rusinat pullasta etsiessämme huippukokemuksia? Palaan Pyryyn vielä kolumnin jälkeen:

Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Olen jo viikon ajan lukenut rockmuusikko Neil Youngin toissavuonna ilmestyneitä muistelmia Waging Heavy Peace (Blue Rider Press 2012). Kirja on ollut menestys: sitä on sekä myyty että kehuttu. Se oli alkuun aika tuskallista luettavaa, koska se on kirjallisilta avuiltaan luokattoman huono. Tuntuu siltä kuin kukaan ei olisi uskaltanut kustannustoimittaa liki 70-vuotiaan tähden lauseita: hän poukkoilee aiheesta toiseen, toistelee itseään, jutustelee löysästi – väliin höpöttelee joutavanpäiväisiä. Olin jo aikeissa lopettaa kirjan kesken, mutta sitten se alkoi hiljalleen viekoitella minua maailmaansa, ja nyt on jo sellainen tilanne, että tuon 500-sivuisen järkäleen viimeiset sata sivua tuntuvat tulevan vastaan liian nopeasti.

Olen viihtynyt Neil Youngin kanssa. Väliin on tuntunut siltä, että on kuin hän jutustelisi minulle, kertoisi minulle niistä ulkopuolisesta jopa idioottimaisilta tuntuvista arkisista ja satunnaisista asioista, joista ystävien kanssa tulee toisinaan jutelleeksi. Niistä hetkistä, jolloin vain viihtyy, jolloin ei tarvitse miettiä keskustelun älyllisyyttä, maailman tärkeimpiä asioita tai taiteellisia huippukokemuksia.

Olen samalla tietenkin kuunnellut Neil Youngin tuotantoa. Hän kuuluu niihin rockmuusikoihin, jotka ovat oman kehitykseni kannalta ns. ”tärkeitä”. Olen rakastanut hänen musiikkiaan – tai osaa hänen musiikistaan. Kun ryhdyin miettimään tuota tärkeyttä, tajusin että on aika ongelmallista asettaa jonkun taiteilijan tuotantoa mihinkään objektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Minulle Neil Young on 1970-luvun alkua. On oikeastaan vain viiden vuoden aikana ilmestyneet kolme albumia, johon rakkauteni perustuu: After the Gold Rush (1970), Harvest (1972) ja On the Beach (1974). 

Olin 13-vuotias, kun After the Gold Rush ilmestyi. Annoin vähän aikaa sitten yhden haastattelun, jossa haastattelija halusi kiusallisen tuntuisesti palata koko ajan lapsuuteeni. Nyt kun olen lukenut haastattelun, huomaan että aika moni elämääni vaikuttava asia on tapahtunut tai alkanut kehkeytyä juuri silloin, kun olin 13-vuotias. 

Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että edellä mainitsemani kolme Youngin albumia edustavat taiteilijan huippukautta. Jos olisin musiikkikriitikko tai musiikin tutkija, löytäisin todennäköisesti uskottavat sanat sille, että saisin muutkin vakuuttumaan tästä. Todennäköisesti yrittäisin sitä. Kokemustani on vahvistanut se, että nyt kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, ei se ole sytyttänyt minua samalla tavalla. Samalla on kuitenkin herännyt epäilys. Onko kyse vain siitä, että olen kuullut noita biisejä oikeaan aikaan, sellaisessa kehitysvaiheessa, että ne ovat vahvistaneet, liikuttaneet ja heijastelleet toiveitani, unelmiani ja pelkojani juuri sellaisessa vaiheessa kun sielussa myllertää tavalla, jota ei koskaan elämässään unohda? Olisiko niin, että kun elämä saa jonkun merkittävän suunnan, tällaiset taidekokemukset saavat voimakkaan symbolisen lisämerkityksen, jonka olen vain ominut itselleni – täysin riippumatta taiteilijan urakehityksestä tai intentioista?

Sama ilmiö tuntuu liittyvän kaikkiin taiteenlajeihin, oli sitten kyse kirjallisuudesta tai kuvataiteista. Ikäännyttyäni olen kuitenkin onnekseni huomannut, että kehittymistä voi tapahtua senkin jälkeen, kun on täyttänyt 13 vuotta. Mutta jonkin kriisin se tuntuu aina vaativan. 

Taidegrafiikan opiskelijoita.

Olen ollut viime vuosina aika paljon tekemisissä kuvataideopiskelijoiden kanssa – viimeksi koko tämän alkuviikon. Se on ollut sekä antoisaa että myös vähän ahdistavaa: onko minulla enää mitään annettavaa? Onneksi tätäkin on kestänyt jo jonkin aikaa, niin että se on jo ehtinyt tuottamaan muistoja. Olen saanut seurata melko läheltä joidenkin taiteilijoiden uran alkutaivalta. Nyt huomaan, että jotkut teokset ovat jääneet elämään melkein samoin kuin jotkut Neil Youngin biisit. Saatan nähdä jonkun tekijän viidennen näyttelyn ja muistella samalla niitä keskeneräisiä töitä, joita näin joskus hänen työhuoneellaan ja joita ei välttämättä ole enää olemassakaan. Minulle ne saattavat kuitenkin edustaa tietyllä tavalla taiteilijan huippukautta. Mutta ehkä vain minulle, koska olen ominut ne oman kehitykseni symboleiksi. Mutta eiköhän taidetta saa lähestyä näinkin? Tai ehkä jopa pitäisikin, sillä se on armollista myös taiteilijalle, jonka urasta myöhempi taidehistoria pyrkii aina etsimään joitain ulkopuolelta määriteltyjä huippukausia. 

Tähän liittyy olennaisesti myös se maksiimi, jonka Neil Young esitti biisissään My My, Hey Hey (Out of the Blue) (1978): ”On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois.” 

Onneksi hän oli väärässä, ja onneksi jaksoin lukea hänen tuoreen korjaavan ajatuksensa sivulta 331: ”Elämässä on muutakin kuin sen latautunut huippu, koska muutkin asiat jatkavat kasvamistaan ja kehittymistään pitkälle jälkeenpäin, rikastuttaen ja kasvattaen henkeä ja sielua.” 

***

Siinä se. Mutta sitten takaisin Pyryyn. Tapasin Pyryn Jorma Hautalan näyttelyn avajaisissa. Olimme molemmat ilmeisen innostuneita, ja myöhemin kuulin, että Pyry oli seuraavana päivänä matkalla takaisin sinne – itse asiassa hän oli kysynyt, että voisiko isä viedä hänet sinne joka päivä. Pyry oli myös heti maalannut ensimmäisen oman jormahautalansa, jossa hän oli teipillä ja vesiväreillä pyrkinyt Hautalan uuteen ilmeeseen.

Jorma Hautala, sarjasta Lauluja, sekatekniikka, 2012.

Avajaisten jatkoilla oli hauska seurata, miten jännittynyt itse vanha konkari oli näyttelynsä vastaanotosta. Hän vaati rehellistä kritiikkiä. Syynä oli varmaan se, että hän oli aivan selkeästi eksynyt itselleen uusille poluille epähautalaimaisine aaltoviivoineen ja uusine värimaailmoineen. Minä koin näyttelyn hienona, jopa vapautuneena suunnanmuutoksena, mutta illalla, kun yritin miettiä sitä suhteessa muuhun Hautalaan, tajusin että olen menettänyt kriittisen otteeni hänen tuotantoonsa kokonaan. Olen tuntenut hänet hyvin nyt viitisentoista vuotta ja seurannut läheltä hänen työskentelyään. Hän on muuttunut kritiikin kohteesta kanssaihmiseksi, johon suhtaudun samalla uteliaisuudella ja rakkaudella, jolla hän tuntuu suhtautuvan koko ympäröivään maailmaansa. Olen kiinnostunut ja innostunutkin kaikesta, mitä hän tekee. Olen kuitenkin varma siitä, että jotkut taideihmiset oudoksuvat hänen uutta näyttelyään, koska se ei ole tarpeeksi tuttua ja taattua ja turvallista jormahautalaa. 

Mutta takaisin Pyryyn. Hänelle tämä näyttely tulee olemaan mahdollisesti samanalainen huippuhetki kuin minulle oli aikoinaan Neil Youngin After the Gold Rush – ihan riippumatta siitä, miten se asettuu Hautalan oeuvreen tai myöhempien taidehistorioitsijoiden tulkintaan siitä. Siiten ryhdyin jo miettimään sitä, mitä muistan taidekokemuksistani kuusivuotiaana – olen kahden taiteilijan lapsi, joten niitä täytyy olla. En saanut mieleeni mitään. Mutta ei kai ole mahdollista, että minusta tuli minä vasta 13-vuotiaana. Taustalla täytyy olla jotain merkittävää, jota en vain muista.

Muistin kuitenkin junaratani. Ja taas Pyry loksautti palasia yhteen. Neil Young paljastuu muistelmissaan valtaisaksi pienoisjunaratafriikiksi. Hänelle se oli Lionel:

Pyrylle puolestaan Märklin:

Minä en edes muista omaani. Mutta kaikki tyynni tässä taidetaan olla ikuisia pikkupoikia – Pyrystä Jorma Hautalaan.

Kirjoitan tätä kuunnellen kuulokkeista Neil Youngin On the Beachia. 

I went to the radio interview,

but I ended up alone

at the microphone.

Now I'm livin'

out here on the beach,

but those seagulls are

still out of reach.

En mennyt rannalle, vaan uimahalliin. Seinään oli kirjoitettu:

Julkaistua 504 & Guggenheim Helsinki 54: Guggenheim, elitismi ja taide

Eilen ilmestyi pääkaupunkiseudun Vasen-lehti, johon minulta oli pyydetty Guggenheim-aiheinen kolumni. Olen ollut vuodesta 2011 saakka aktiivinen Guggenheimin vastustaja – ensimmäinen kolumnini aiheesta ilmestyi Ilkassa 26.1.2011. Turismin, arkkitehtuurin ja kävijämäärien sijaan olisi ehkä jo aika puhua muun muassa siitä, minkälaista taidemaailmaa Suomeen haluamme – siitä miten tietty rahavetoinen elitisimi on koko 2000-luvun ajan lisääntynyt taiteen kyljessä. Guggenheim on ollut voimakas osa tätä trendiä, ja se on toinen niistä keskeisistä syistä, joiden takia Guggenheimia vastustan. Toinen painava syy on se, että Guggenheimin rahoittaminen suomalaisilla verorahoilla olisi taide-elämällämme kestämätöntä tilantessa, jossa sekä Valtion taidemuseo että Helsingin taidemuseo ovat resurssiensa kanssa suurissa ongelmissa. Niiden resurssien kehittäminen on mielestäni verorahoilla kustannetun taidepolitiikan ensisijainen tehtävä. Kolmas syy on se, että Guggenheim ei lainkaan edusta niitä kehityskulkuja, jotka tukevat sisällöllisesti kiinnostavimman, tulevaan kurkottavan taiteen edistämistä.

Tässä yhteydessä muistan myös kaikki ne nettijuttujen keskusteluketjut, joissa vastustajien motiiveja on arvailtu – tai siis ikään kuin tiedetty. On puhuttu muun muassa sisäänpäin käpertymisestä, nationalismista ja impivaaralaisuudesta. Minä esimerkiksi olen aina ollut kansainväliseti orientoitunut. Olen kirjoittanut taidejuttuja Tallinnasta, Pietarista, Berliinistä ja Lontoosta. Olisin kirjoittanut enemmänkin, mutta ei free lancerille oikein kukaan tahdo maksaa ulkomaanmatkoja eikä hänellä itsellään ole välttämättä freelanceriudesta johtuen niihin varaa. Olen aina ollut innostunut siitä, kun Suomessa on näytetty hyvää ulkomaista taidetta – ja siis sellaista, joka ei välttämättä ole silkkaa hypetystä ja bonanzaa, viimeksi esimerkiksi Ellen Gallagherin (s. 1965) näyttely (28.9.2013–26.1.2014) Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella. Itse asiassa jaan kollegani Heikki Kastemaan useampaankin kertaan esittämän nostalgisen huolen siitä, että ulkomaisen taiteen esittely oli Suomessa paljon aktiivisempaa 1980-luvulla kuin nykyään.

Sitten vastustajia on syytetty siitä, että varsinkin vasemmistolaisten mielestä kaikki Yhdysvalloista tuleva on pahasta. Minä olen koko ikäni ollut yhdysvaltalalisen kulttuurin indoktrinoima: varsinkin nuoruuteni on vahvasti muotoutunut yhdysvaltalaisen rockmusiikin, elokuvan ja kirjallisuuden avulla. Myöhemmin mukaan tuli vielä kuvataide. Olen siis aina rakastanut osaa yhdysvaltalaista kulttuuria, eikä se mihinkään tule häviämään. En siis vastusta Guggenheimia siksi, että se tulee Yhdysvalloista. Vastustan sitä voimakkaimmin juuri sen vastenmielisen elitistisyyden takia, ja siksi kirjoitin näin:

Guggenheim, elitismi ja taide

Guggenheimin yhteydessä on puhuttu lähinnä turismista ja arkkitehtuurista – ja kunnallispoliittista lehmänkaupoista. Taiteesta ja kulttuuripolitiikasta ei ole puhuttu, vaikka kyse on taidemuseosta.

New Yorkin Guggenheim kuuluu taidemuseoiden kermaan. Siellä järjestetään merkittäviä ja laadukkaita näyttelyitä. Ihan huippu se ei ole: viime vuoden kävijämäärissä se oli 1,18 miljoonalla kävijällä maailman museoista sijalla 47. 

Suomalaisen kulttuurielämän kannalta oleellisempaa on kuitenkin se, minkälaista henkeä me kaipaamme, mitä viestejä tulevaisuuden toiveista haluamme antaa. Juuri Guggenheim edustaa sellaista elitismiä taide-elämässä, jota minun on mahdoton kaivata. 

Ei tarvitse kuin katsoa Solomon R. Guggenheimin säätiön hallitusta: joukko miljonäärejä, joiden lahjoitusvaroin toiminta mahdollistuu. Osa valinnoista on ollut varsin kyseenalaisia, ja ne ovat johtaneet hiljaiseen eroon: esimerkkeinä Venäjän mafiakuvioihin sotkeutunut kiinteistömoguli Janna Bullock ja FBI:n kanssa hakauksissa ollut, konkurssin tehnyt hedgerahastosijoittaja David Ganek. 

Hallitustyypit tuppaavat olemaan taiteenkeräilijöitä. Kiitos lahjoituksista on iso näyttely, joka mogulin kokoelmista järjestetään. Näin kävi esimerkiksi kreikkalaiselle bisnesmiljonääri Dimitri Daskalopoulosille, joka istuu Guggenheimin säätiön hallituksessa ja jonka kokoelmista järjestettiin laaja näyttely Bilbaossa vuonna 2011. Ihan varmasti sielläkin oli hyvää taidetta, mutta en haluaisi nähdä näyttelyitä sillä perusteella, että teokset omistaa joku henkilö. Mieluummin haluaisin nähdä ammattitaidolla kuratoituja näyttelyitä haastavista ja innovatiivisista teemoista. 

On tätä menoa Suomessakin nähty – tai pateettisia yrityksiä sellaiseen suuntaan. Mitä muuta edusti Kiasman entisen johtajan Berndt Arellin aikaansaannos, vuoden ”päänäyttely” Cream, jossa vuonna 2010 esiteltiin jälkijättöisesti 1990-luvulla rikkaiden keräilijöiden suosioon noussutta nuorta brittitaidetta niistä etelähelsinkiläisten rikkaiden kokoelmista, jotka olivat tästä hypestä joitain rippeitä hankkineet? Näyttely ei jättänyt mitään jälkiä Suomen taide-elämään. 

Damien Hirst (s. 1965) Kiasman Cream-näyttelyssä. 

Rahan valta taiteessa on lisääntynyt koko 2000-luvun ajan. Juuri tämän takia Art Reviewin viime vuoden Power 100 -listan ykkössijaa pitää Qatarin kuningashuoneen taidehankinnoista vastaava Shaykha Al-Mayassa Al-Thani. Juuri tämän takia Guggenheim rakentaa museota Abu Dhabiin – siis sen takia, että Dubai ja Qatar käyvät epätoivoista kilpajuoksua siitä, kumpi ostaa itsensä maailmankartalle taiteen avulla, urheilulla kun se ei oikein ole onnistunut. 

Kun ollaan turvallisesti Yhdysvaltain ulkopuolella, meno on myös aika kyynistä: The Guardian raportoi viimeksi joulukuussa Abu Dhabin rakennustyömaiden ongelmista: pakkotyöstä, riistosta ja kelvottomista oloista. 

Tämän takia Guggenheim haluaa Helsinkiin. He tajuavat, että samalla kun osa suomalaista haluaa oman palansa elitismin kakusta, ovat he sen verran naiiveja, että ovat myös valmiita maksamaan, tai sen verran ovelia, että se voi onnistua jopa veronmaksajien rahoilla. 

Venäjälle Guggenheim ei uskalla mennä – pelkästään lainsäädännöllisten ongelmien takia. Lähelle he pääsevät Helsingin kautta. Lähelle oligarkkien rahoja, joita he hamuavat. Muiltakin kuin Vladimir Potaninilta (arvo 14,3 miljardia dollaria), joka jo istuu Guggenheimin hallituksessa – ja omistaa muuten Harjavallan nikkelitehtaan. On meillä tarjota myös Gennadi Timtšenko (arvo 14,1 miljardia), jolla on Suomen passi ja kulttuuriharrastuksia. 

Tämänkaltaista kulttuuripoliittista tulevaisuuttako me haluamme? Sitä, että meidän pikkurikkaille tarjotaan hallituspaikkoja, verkostoitumiskeinoja gaalailtoineen ja kivoine Venetsian matkoineen ja näyttelyitä kivoista pikku kokoelmista, jotka muistuttavat etäisesti oikein rikkaiden keskenään identtisiä isoja kokoelmia? 

Josko kuitenkin satsaisimme resurssimme laadukkaaseen taiteeseen ilman rahan, vallan ja turhamaisuuden kuorrutusta – siihen että taide kuuluu kaikille, myös sille 99 prosentille muutenkin kuin vain höynäytetyn veronmaksajan roolissa?