torstai 13. helmikuuta 2014

Julkaistua 505 & Näyttelykuvia 901: Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Laitoin aamulla kellon kuudeksi soimaan, koska illalla minulla ei ollut vielä aavistustakaan, mistä kirjoittaisin. Sitten viime päivien tapahtumat alkoivat vain punoutua yhdeksi kokonaisuudeksi. Olen viikon verran lukenut Neil Youngin (s. 1945) muistelmia, käynyt ystäväni Jorma Hautalan (s. 1941) hienon näyttelyn avajaisissa, puhunut ystäväni Timo Setälän (s. 1958) kuusivuotiaan pojan Pyryn harrastuksista ja viettänyt kolme varsin intensiivistä päivää Kuvataideakatemian taidegrafiikan koulutusohjelman opiskeljoiden kanssa kritiikkipäivien merkeissä – mukanani professori Päivikki Kallio (s. 1952) ja lehtori Tatu Tuominen (s. 1975) sekä kymmenisen inspiroivaa opiskelijaa. 

Grafiikan laitoksen vanhoja litografiakiviä, jotka perinteellisyydessään luovat turvallisen historiallisen ilmapiirin, vaikka kaikki muka muuttuukin.

Kaikki nämä asiat rupesivat elämään mielessäni yhteiseloa, ja päätin kirjoittaa kolumnin, joka kiteytyisi Pyryn maailmaan. Olen kuitenkin siinä mielessä varsin huono kirjoittaja, että olen totaalisen epäsuunnitelmallinen, ja kun saan tekstin alkuun, sitä vain tulee ja tulee, ja se menee mihin tahansa suuntaan – joskus varsin hallitsemattoman tuntuisesti. Yhtäkkiä sallitut 4700 merkkiä olivat täynnä, enkä ollut ehtinyt mainita Pyryä lainkaan. Olin kuitenkin siinä mielessä tyytyväinen, että päädyin ainakin yhteen pointtiin: voisimmeko yrittää hyvän taiteen lisäksi rakastaa taiteilijaa myös kanssaihmisenä – sen sijaan, että poimisimme vain rusinat pullasta etsiessämme huippukokemuksia? Palaan Pyryyn vielä kolumnin jälkeen:

Taiteilija huippukautensa ulkopuolella

Olen jo viikon ajan lukenut rockmuusikko Neil Youngin toissavuonna ilmestyneitä muistelmia Waging Heavy Peace (Blue Rider Press 2012). Kirja on ollut menestys: sitä on sekä myyty että kehuttu. Se oli alkuun aika tuskallista luettavaa, koska se on kirjallisilta avuiltaan luokattoman huono. Tuntuu siltä kuin kukaan ei olisi uskaltanut kustannustoimittaa liki 70-vuotiaan tähden lauseita: hän poukkoilee aiheesta toiseen, toistelee itseään, jutustelee löysästi – väliin höpöttelee joutavanpäiväisiä. Olin jo aikeissa lopettaa kirjan kesken, mutta sitten se alkoi hiljalleen viekoitella minua maailmaansa, ja nyt on jo sellainen tilanne, että tuon 500-sivuisen järkäleen viimeiset sata sivua tuntuvat tulevan vastaan liian nopeasti.


Olen viihtynyt Neil Youngin kanssa. Väliin on tuntunut siltä, että on kuin hän jutustelisi minulle, kertoisi minulle niistä ulkopuolisesta jopa idioottimaisilta tuntuvista arkisista ja satunnaisista asioista, joista ystävien kanssa tulee toisinaan jutelleeksi. Niistä hetkistä, jolloin vain viihtyy, jolloin ei tarvitse miettiä keskustelun älyllisyyttä, maailman tärkeimpiä asioita tai taiteellisia huippukokemuksia.
Olen samalla tietenkin kuunnellut Neil Youngin tuotantoa. Hän kuuluu niihin rockmuusikoihin, jotka ovat oman kehitykseni kannalta ns. ”tärkeitä”. Olen rakastanut hänen musiikkiaan – tai osaa hänen musiikistaan. Kun ryhdyin miettimään tuota tärkeyttä, tajusin että on aika ongelmallista asettaa jonkun taiteilijan tuotantoa mihinkään objektiiviseen tärkeysjärjestykseen. Minulle Neil Young on 1970-luvun alkua. On oikeastaan vain viiden vuoden aikana ilmestyneet kolme albumia, johon rakkauteni perustuu: After the Gold Rush (1970), Harvest (1972) ja On the Beach (1974). 
Olin 13-vuotias, kun After the Gold Rush ilmestyi. Annoin vähän aikaa sitten yhden haastattelun, jossa haastattelija halusi kiusallisen tuntuisesti palata koko ajan lapsuuteeni. Nyt kun olen lukenut haastattelun, huomaan että aika moni elämääni vaikuttava asia on tapahtunut tai alkanut kehkeytyä juuri silloin, kun olin 13-vuotias. 
Olen kuitenkin aika vakuuttunut siitä, että edellä mainitsemani kolme Youngin albumia edustavat taiteilijan huippukautta. Jos olisin musiikkikriitikko tai musiikin tutkija, löytäisin todennäköisesti uskottavat sanat sille, että saisin muutkin vakuuttumaan tästä. Todennäköisesti yrittäisin sitä. Kokemustani on vahvistanut se, että nyt kun olen kuunnellut hänen myöhempää tuotantoaan, ei se ole sytyttänyt minua samalla tavalla. Samalla on kuitenkin herännyt epäilys. Onko kyse vain siitä, että olen kuullut noita biisejä oikeaan aikaan, sellaisessa kehitysvaiheessa, että ne ovat vahvistaneet, liikuttaneet ja heijastelleet toiveitani, unelmiani ja pelkojani juuri sellaisessa vaiheessa kun sielussa myllertää tavalla, jota ei koskaan elämässään unohda? Olisiko niin, että kun elämä saa jonkun merkittävän suunnan, tällaiset taidekokemukset saavat voimakkaan symbolisen lisämerkityksen, jonka olen vain ominut itselleni – täysin riippumatta taiteilijan urakehityksestä tai intentioista?
Sama ilmiö tuntuu liittyvän kaikkiin taiteenlajeihin, oli sitten kyse kirjallisuudesta tai kuvataiteista. Ikäännyttyäni olen kuitenkin onnekseni huomannut, että kehittymistä voi tapahtua senkin jälkeen, kun on täyttänyt 13 vuotta. Mutta jonkin kriisin se tuntuu aina vaativan. 

Taidegrafiikan opiskelijoita.

Olen ollut viime vuosina aika paljon tekemisissä kuvataideopiskelijoiden kanssa – viimeksi koko tämän alkuviikon. Se on ollut sekä antoisaa että myös vähän ahdistavaa: onko minulla enää mitään annettavaa? Onneksi tätäkin on kestänyt jo jonkin aikaa, niin että se on jo ehtinyt tuottamaan muistoja. Olen saanut seurata melko läheltä joidenkin taiteilijoiden uran alkutaivalta. Nyt huomaan, että jotkut teokset ovat jääneet elämään melkein samoin kuin jotkut Neil Youngin biisit. Saatan nähdä jonkun tekijän viidennen näyttelyn ja muistella samalla niitä keskeneräisiä töitä, joita näin joskus hänen työhuoneellaan ja joita ei välttämättä ole enää olemassakaan. Minulle ne saattavat kuitenkin edustaa tietyllä tavalla taiteilijan huippukautta. Mutta ehkä vain minulle, koska olen ominut ne oman kehitykseni symboleiksi. Mutta eiköhän taidetta saa lähestyä näinkin? Tai ehkä jopa pitäisikin, sillä se on armollista myös taiteilijalle, jonka urasta myöhempi taidehistoria pyrkii aina etsimään joitain ulkopuolelta määriteltyjä huippukausia. 
Tähän liittyy olennaisesti myös se maksiimi, jonka Neil Young esitti biisissään My My, Hey Hey (Out of the Blue) (1978): ”On parempi palaa loppuun kuin hiipua pois.” 
Onneksi hän oli väärässä, ja onneksi jaksoin lukea hänen tuoreen korjaavan ajatuksensa sivulta 331: ”Elämässä on muutakin kuin sen latautunut huippu, koska muutkin asiat jatkavat kasvamistaan ja kehittymistään pitkälle jälkeenpäin, rikastuttaen ja kasvattaen henkeä ja sielua.” 

***

Siinä se. Mutta sitten takaisin Pyryyn. Tapasin Pyryn Jorma Hautalan näyttelyn avajaisissa. Olimme molemmat ilmeisen innostuneita, ja myöhemin kuulin, että Pyry oli seuraavana päivänä matkalla takaisin sinne – itse asiassa hän oli kysynyt, että voisiko isä viedä hänet sinne joka päivä. Pyry oli myös heti maalannut ensimmäisen oman jormahautalansa, jossa hän oli teipillä ja vesiväreillä pyrkinyt Hautalan uuteen ilmeeseen.

Jorma Hautala, sarjasta Lauluja, sekatekniikka, 2012.

Avajaisten jatkoilla oli hauska seurata, miten jännittynyt itse vanha konkari oli näyttelynsä vastaanotosta. Hän vaati rehellistä kritiikkiä. Syynä oli varmaan se, että hän oli aivan selkeästi eksynyt itselleen uusille poluille epähautalaimaisine aaltoviivoineen ja uusine värimaailmoineen. Minä koin näyttelyn hienona, jopa vapautuneena suunnanmuutoksena, mutta illalla, kun yritin miettiä sitä suhteessa muuhun Hautalaan, tajusin että olen menettänyt kriittisen otteeni hänen tuotantoonsa kokonaan. Olen tuntenut hänet hyvin nyt viitisentoista vuotta ja seurannut läheltä hänen työskentelyään. Hän on muuttunut kritiikin kohteesta kanssaihmiseksi, johon suhtaudun samalla uteliaisuudella ja rakkaudella, jolla hän tuntuu suhtautuvan koko ympäröivään maailmaansa. Olen kiinnostunut ja innostunutkin kaikesta, mitä hän tekee. Olen kuitenkin varma siitä, että jotkut taideihmiset oudoksuvat hänen uutta näyttelyään, koska se ei ole tarpeeksi tuttua ja taattua ja turvallista jormahautalaa. 
Mutta takaisin Pyryyn. Hänelle tämä näyttely tulee olemaan mahdollisesti samanalainen huippuhetki kuin minulle oli aikoinaan Neil Youngin After the Gold Rush – ihan riippumatta siitä, miten se asettuu Hautalan oeuvreen tai myöhempien taidehistorioitsijoiden tulkintaan siitä. Siiten ryhdyin jo miettimään sitä, mitä muistan taidekokemuksistani kuusivuotiaana – olen kahden taiteilijan lapsi, joten niitä täytyy olla. En saanut mieleeni mitään. Mutta ei kai ole mahdollista, että minusta tuli minä vasta 13-vuotiaana. Taustalla täytyy olla jotain merkittävää, jota en vain muista.
Muistin kuitenkin junaratani. Ja taas Pyry loksautti palasia yhteen. Neil Young paljastuu muistelmissaan valtaisaksi pienoisjunaratafriikiksi. Hänelle se oli Lionel:


Pyrylle puolestaan Märklin:


Minä en edes muista omaani. Mutta kaikki tyynni tässä taidetaan olla ikuisia pikkupoikia – Pyrystä Jorma Hautalaan.
Kirjoitan tätä kuunnellen kuulokkeista Neil Youngin On the Beachia. 

I went to the radio interview,
but I ended up alone
at the microphone.
Now I'm livin'
out here on the beach,
but those seagulls are
still out of reach.

En mennyt rannalle, vaan uimahalliin. Seinään oli kirjoitettu:

1 kommentti:

  1. Minä myös rakastan syvästi Youngin musaa. Muistan kun pitkän henkisen painin jälkeen annoin itselleni luvan tykätä Hey hey, my my biisistä jota aika usein 1980 rockradio soitti. Olin fundamenttalisti hevimies ja siitä tämä sisäinen taistelu. Pian ostin rust never sleeps albumin c.kasettina ja kuuntelin sitä koko kevään ja vielä nytkin kun kuuntelen akustista a-puolta palaan siihen aikaan ja paikkaan ja ajatuksiin joita mulla silloin oli. Niin syvältä se Niilo leikkasi. Trasher on aivan uuber alles. Se on tosi kuin laulu voi olla. Omassa listassani Everybody Knows This Is Nowhere On the Rannalla albumin vaikka ok sekin on.

    VastaaPoista