Näyttelykuvia 275 & 276 & 277 & 278 & 279 & 280 & Luettua 66 & 67: Taas liikaa samalle päivälle...

Perjantaina vähän liian ahkera näyttelyiden kiertäminen vain jatkui.

Valokuvagalleria Hippolytessä oli Jaakko Ruuskan (s. 1981) On Strange Grounds (7.–30.1.). Melkein pitää pyytää anteeksi adjektiivia, mutta minusta näyttely oli jotenkin viehättävä:

Antropologissävyisesti Ruuska esittää japanilaiseen kulttuurin liittyen erittäin perustavan kysymyksen: "Mihin katseeni tarttuu, kun en ymmärrä näkemieni asioiden kulttuurisia merkityksiä?" Tähän hän yrittää vastaa pienillä digikuvillaan ja yhdellä – tosin ehkä vähän perusteettoman kömpelöllä – kaitafilmillä, jossa puolestaan tutkitaan ruumiin ja tilan suhdetta vieraassa kulttuurissa. 

Ruuska esittää varsin vaikuttavasti kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi kysyä iseltämme aina, kun olemme vieraassa kulttuurissa.

Perusasioiden äärellä siis ollaan – ja niitähän meitä on käsketty oppimaan.

***

Hippolyten studiossa oli Hollannissa vaikuttavan tutkijan ja taiteilijan Kaisu Kosken (s. 1975) Pharmakon (7.–30.1.), joka käsitteli lääkejäämien kiertokulkua vesistössä. Vähän sellaiseksi pienenpuoleiseksi eleeksi näyttely jäi, mutta video oli hienosti toteutettu: 

***

Jos joku ihmettelee, että eikö tällaisen blogin miltei päivittäinen kirjoittaminen ole toisinaan aika puuduttavaa, niin oikeassa hän on. Onneksi siihen on lääkkeitä. 

Siis mainoskatko: tätäkin kirjoittaessani kuuntelen koko ajan levyä, jolla esiintyy minulle aiemmin tuntematon soul-laulaja. James Carrin (1942–2001) kaikki vuosien 1964–70 aikana julkaistut singlet kokoava CD The Complete Goldwax Singles (Kent 2001) on aivan fantastinen:

Ihan syyttä suotta en nosta tätä esimerkkkiä esiin, sillä esimerkiksi Vladimir Kopteffin näyttely herätti omalla tavallaan aivan samanlaisia kokemuksia kuin Carrin levy. Jonkun täytyy aina koota yhteen ja esitellä yleisölle näitä vähemmän tunnettuja mestareita. Ja toisinaan ne tuottavat pienen satorin taikka rock-kielellä kolahduksen, siis vaikeasti määriteltävän voimakkaan taide-elämyksen. Näin kävi Carrin kanssa ja näin kävi Kopteffinkin kanssa. Onneksi perikunta on julkaissut muistonäyttelyn yhteydessä myös Kopteffin tuotantoa esittelevän kirjan:

 

Kirja ei ole ihan viimeisen päälle toimitettu ja esipuhekin jää turhan vaatimattomaksi, mutta on siihen kuitenkin kuvattu kattavasti Kopteffin tuotantoa, joten se tulee kirjahylllyssä elämään niin, että aina silloin tällöin on mahdollista palata Kopteffiin, kun haluaa pohtia suomalaisen konstruktivismin vaiheita. Sis kaikessa vaatimattomuudessaan ihan tärkeä kirja.

***

Galleria Katariinassa oli yhdysvaltalaissyntyisen, Vapaasta Taidekoulusta pari vuotta sitten valmistuneen Enoch Bergstenin (s. 1979) piirroksia nimellä New Day Rising (12.–30.1.). Vähän sellaista vaistonvaraista ja entisaikaista puhelinpiirtämistä (silloin kun pöytäpuhelimia vielä oli) muistuttavaa jälkeä, jossa pisteet ja viivat leviävät omaa tahtiaan:

Välillä jyvä löytyy ja välillä vähän niin kuin ei. Kiinnostavan tuntuinen taiteilija kuitenkin.

***

Galleria Duetossa oli Heta Kanasen (s. 1953) näyttely Hiljainen vesi (13.1.–6.2.):

Luonnosta ja vuodenkierrosta ponnistava kuvasto oli ihan kelpoa ja osaavaa, mutta värit menivät toisinaan vähän makean puolelle. Vähän liian sieväksi kokonaisuus jäi ainakin minun makuuni. 

***

Galleria Brondassa ei ole paljoa viime vuosina tarvinnut käydä – niin sieväksi ja pikkuporvarilliseksi tuon aikoinaan niin tärkeän ja jopa vähän avantgardistisenkin gallerian linja on vuosien saatossa latistunut. Mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä oli yllättäen Alpo Jaakolan (1929–1997) näyttely, jota vähän koomisen suurellisesti nimitettiin Retrospektiiviksi (12.1.–6.2.). Oikeastihan kyseessä on vain sekalainen kokoelma myyntiin laitettua jäämistöä eikä millään erityisellä näkökulmalla varustettu harkittu kokonaisuus, mitä retrospektiiviltä voisi vaatia. Mukana oli kuitenkin ihan kiinnostavia maalauksia ja pari hyvää veistosta – mutta kyllä on todettava, että aika epätasainen Jaakola oli: väliin itsekriitikin puute on antanut tulla läpi ihan silkkaa roskaa, josta nytkin oli näytillä pari esimerkkiä.

Nimetön ja ajoittamaton hirsiveistos ja ajoittamaton maalaus Aurinko.

***

Ja aivan niin kuin torstainakin perjantain taidepäivä huipentui avajaisiin. Galleria Heinossa avattiin Antti Tantun (s. 1963) näyttely (15.1.–6.2.). Tanttu jatkaa aikaisemmilla linjoillaan, mutta tuntuupa tuo lähestymistapa kestävän. Tantun teosten intensiteetti on tosi voimakas, ja niitä voi surutta lähestyä erilaisista alitajunnan ja eksistentiaalisetn tuntemusten näkökulmista. Varsinaisia symbolisia avaimia ei ehkä kannatakaan etsiä, mutta voi sitä muistella vaikka lapsuuden satuja ja niiden herättämiä tunnetiloja ja visuaalisia mielleyhtymiä.  

Yhden tulokulman Tantun teoksiin tarjoaa taidehistorioitsija Hanna Johansson näyttelyn yhteydessä julkaistussa luettelossa:

 

Aika voimakkaasti hän näkee Tantun työt "traagisen elämäntunnon synnyttäminä". Niissä on epäilemättä runsaastikin sellaisia elementtiejä, mutta Johanssonin tekstissä se taitaa vähän korkeafilosofisesti ylikorostua – samoin kuin se, että Tanttu olisi jotenkin erityisen leimallisesti "modernin jälkeinen taiteilija". Minulla on puolestani sellainen tunne, että juuri Tantun tuotannon kaltaiset työt tekevät tuon lineaarisen erottelun pikkuhiljaa tarpeettomaksi. 

Mutta hieno näyttely Tantulta jälleen kerran.

***

Ja nyt lopetan tältä päivältä kuvataiteen harrastamisen kokonaan. Kuuntelen keskittyneesti James Carrin toisen albumin A Man Needs a Woman (1968) – tai siis sen bonusraidoilla varustetun uusintajulkaisun CD:nä (Kent 2003):

Ja jos haluatte kuulla miltä soul kuulostaa kun se tosi deep, tässä on tarjolla YouTubesta Carrin kuuluisin klassikko The Dark End of the Street (1967). Ja jos oikein innostutte, tässä albumin nimiraita A Man Needs a Woman (1968). Ja jos ei riitä, niin sitten vain levykauppaan.

Näyttelykuvia 270 & 271 & 272 & 273 & 274: Peruskierroksella jälleen

Torstaina kiertelin useammassakin näyttelyssä ennen illan avajaisia ja jatkoja.

Galleria Uusitalossa oli perniöläisen Sampsa Sarparannan (s. 1973) näyttely What's more important than days like today? (7.1.–6.2.). Sarparanta tekee sellaista valokuvarealismia lähentelevää kuvaa, joka ei ole oikein minun lajiani, mutta jotain hyvin sympaattista näyttelyssä oli. Vähän arjen politiikkaa ja vähän rockhenkeä – Sarparantahan on myös tuttu No Shame -yhtyeestä – sopivana sekoituksena:

Asenne oli jotenkin raikas ja huumori – joka kuvataiteessa on aika vaikea laji – onnistunutta. Sitä minä en kuollakseni kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi mukana oli puhtaita lintumaalauksia. Oliko siinä rinnastettu ihmisten ja lintujen lajikäyttäytymistä? Vähän turhalta se tuntui.

***

Taidesalongissa oli Vladimir Kopteffin (1932–2007) muistonäyttely (8.2.–16.2.). Kopteff oli uskollinen Dimensio-ryhmän jäsen ja esiintyi säännöllisesti ryhmän näyttelyissä, mutta vähän sivuun hän on suomalaisessa taide-elämässä jäänyt – mitä on varmaan osaltaan paikannut Kopteffin kansainvälinen toiminta, muun muassa Venäjällä, jossa Viipurissa syntyneen taiteilijan juuret ovat.

Minäkin muistan nähneeni Kopteffilta pelkästään yksittäisiä töitä ryhmänäyttelyissä, ja hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä olikin niin kauan aikaa sitten kuin 1986 Kluuvin galleriassa. 

Oli siis suorastaan juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa tämän konstruktivistin töitä täyttämässä galleriaa:

Vaikka Kopteff edustaakin konstruktivisimin matemaattisluontoista systemaattista suuntausta, on hänen töissään hienoa herkkyyttä ja keveyttä. On myös pakko todeta, että vähän nuhjuisten ja kolhiintunneiden töiden tuottama ajan patina on aika metka. Näin varmaan pitää hyvässä muistonäyttelyssä ollakin. Patina on ikään kuin rehellinen. Näyttelystä jäi oiken hyvä fiilis, ja palaan siihen vielä myöhemmin, kun kirjoitan siitä kritiikin Taiteeseen.

***

Galleri G18:ssa oli kahden vähän amatöörimäisemmän maalarin yhteisnäyttely Förevigade – Jälkipolville (11.–28.1.). Ulla Finnilä ja Mikael Furu (s. ?) olivat laittaneet töitään – Finnilä perhealbumista maalattuja kuvia ja Furu ihmistekoista maisemaa – suloiseen sekamelskaan, jossa ei mielestäni ollut minkäänlaista vuoropuhelua:

Furun maisemat eivät kovin erikoisia olleet, mutta mainosvalokuvaajana toimineen Finnilän valokuvapohjaisissa maalauksissa oli aika hauskaa nostalgiaa:

Tuli jotenkin mieleen, että olisikohan Finnilän kannattanut järjestää vähän terävämmin koostettu ja tiukasti ripustettu ihan oikea yksityisnäyttely.

***

Galleria BE'19:ssä oli taidemaalari Hannu Gebhardin (1954–2004) muistonäyttely (5.–23.1.). Gebhard oli intohimoinen maalarimaalari, joka ei julkisuudessa kovin kauheasti koskaan ollut. Siksi jäikin vähän sellainen olo, että olisi hän vähän laajemmankin muistonäyttelyn ansainnut. Näyttelyssä on vain kahdeksan maalausta 1980–90-luvuilta. Mutta hyvä näinkin.  

Nimetön, 1989.

Palaan Gebhardiinkin myöhemmin kritiikin muodossa.

***

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli norjalainen vaihtoyhteisnäyttely Blackout (8.–23.1.).

Löysää mukapoliittista nykytaiteen näköistä nykytaidetta, josta en nyt edes jaksa yrittää keksiä mitään sen kummempaa sanottavaa. Eikä näyttelykään kovin paljoa sanonut.

Näyttelykuvia 269 & Luettua 65 & Julkaistua 112: Valöörin suhteen on tarpeen

Kävin eilen aika monessa näyttelyssä, mutta aloitetaan purkaminen illan kohokohdasta. Piakkoin 70 vuotta täyttävä Jorma Hautala (s. 1941) avasi näyttelynsä (13.1.–6.2.) Galerie Anhavassa. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös luettelo, johon sain tilaisuuden tutustua jo etukäteen:

Luettelossa on arkkitehti Juhani Pallasmaan oivaltava johdantoteksti, joka avaa selkeästi mutta kiinnostavasti Hautalan metodeja ja myös joitain yksittäisten kuvien syntyhistorioita. Shakkivertausta käyttäessään hän toteaa hauskasti: "Hautalan pelivälineiden joukossa on aina shakkipelin hevonen, joka tekee odottamattoman liikkeen ja tuo siten kuvalliseen tapahtumaan jännitteen ja ennakoimattomuuden tunteen".

Ja juuri näin se on. Hautala ei myöskään koskaan rakenna näyttelyä tuotteistaen ja monistaen jotain tiettyä abstraktia teemaa vaan rakentaa aina myös arkkitehtonisen jäntevän kokonaisuuden, joka pitää koko tilassa yllä tiettyä virettä. Näin oli taas. On itse asiassa aika huikeaa seurata seitsemänkymppistä taiteilijaa, jonka jokainen näyttely tuntuu olevan se paras. Oli myös hauska nähdä galleria aivan tupaten täytenä:

Jorma Hautala avajaisyleisön seassa.

Avajaisten jatkot pidettiin Salvessa, jossa aloin istua Jorman kanssa samassa kantapöydässä vuonna 1998. Pidin pienen puheen, jossa muun muassa korostin sitä kuinka jatkuvan innostunut ja utelias taiteilija voi opettaa kanssakulkijoitaan havainnoimaan ympäristöään ja näkemään hyvinkin outoja asioita.

Sitten oli pienen huumorihetken aika. Olen tehnyt aina silloin tällöin tilapäälyriikkaa. Nyt olin sanoittanut uusiksi Roberta Flackin (ja sittemmin Päivi Paunun) tunnetuksi tekemän biisin Killing Me Softly, jonka Kulttuurikotkat (vaihtelevassa kokoonpanossa tällä kertaa Sirpa Viljanen ja Mervi Lehmusoksa) antaumuksella esittivät:

Valöörin suhteen on tarpeen

(Charles Fox – Otso Kantokorpi)

Valöörin suhteen on tarpeen

vierekkäin nähdä ne näin.

Valöörin suhteen on tarpeen

tummuutta lisää

ja rosaa sekoittaa pintaan,

ja rosaa – koskettaa rintaan –

rakastin.

Sä pystyit tilaa luomaan

ja sävyn antamaan.

Sä pystyit pintaan tuomaan,

mä uskoin figuuriin.

Nyt eron vasta huomaan:

Sä maalaat syvempää.

Valöörin suhteen…

Sä värit tahdoit näyttää

ja niitä sekoittaa.

Nyt pinnat rosa täyttää,

sinisestä unelmoit.

Voi keltaistakin käyttää

ja sitten jättää noin.

Valöörin suhteen…

Et voi kai kunnioittaa

sä kuvaa milloinkaan.

Et ees nyt jaksa koittaa

ja piirtää näköistä.

Näin konstruktio voittaa,

niin tahdoit varmaan sen.

Valöörin suhteen…

Valöörin suhteen…

La la la la la laa laa…

Valöörin suhteen…

Ja sitten oli vielä Hautalan shakkihevossiirron vuoro. Hän oli tilannut yllätysesiintyjäksi Marjo Leinosen, joka esitti muun muassa iki-ihanan version Tamara Lundin aikoinaan esittämästä Sinun omasi -biisistä:

Ilta oli siis likipitäen täydellinen.

Näyttelykuvia 268 & Julkaistua 111: Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu: 

Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

 Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.

Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.

Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.

Epätasainen kokoelma

Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.

Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.

 Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.

Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.

On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio. 

 Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).

Näyttelykuvia 267 & Julkaistua 110: Lempeä shamaani

Sunnuntaina 9.1. palasin kolmen viikon Tallinnan reissulta, ja kotimainen taidearki alkoi heti maanantaina Pekka Pitkäsen (s. 1950) hienolla näyttelyllä Galleria Ortonissa. Niin että yhtä juhlaa se on tämä arkikin. Avajaisissa oli jälleen tupa täynnä. Pidin siellä pienen puheen ja unohdin jopa käyttää sen ainoan valitsemani korkeafilosofisen sitaatin, jonka sitten unohdin myös sisällyttää kirjoittamaani Pitkäsen taiteilijaesittelyyn Ortonin verkkosivuille:

 Etualalla Pitkänen ja taustalla tyytyväistä yleisöä.

Lempeä shamaani

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin outoja ja osin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina.

Patina kertoo kuitenkin omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä.

Pitkäsen veistokset ovat tietyssä yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – myös äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy niin paljon kulttuurisesti keskeistä ja olennaista. Tässä mielessä Pitkänen on kuin herooisen menneisyyden Sammon takoja. Eri teorioista huolimatta ei meistä kukaan tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea merkityksiä kovin täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt hetkeksi jonnekin selittämättömän etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta.

Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.

Mutta samalla kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin kaikki tämä juhlavuus on myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti myös lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.

***

PS. Laitetaan nyt tähän se sitaattikin, jota oli tarkoitus käyttää. Se on kotoisin romanialaiselta uskontotieteilijä Mircea Eliadelta (1907–1986) (Ikuisen paluun myytti, Loki 1993): "Autenttinen ihminen on se, joka kykenee elämään vailla ajan ja paikan kahletta, osana ikuisen paluun syklisyyttä."

Virossa 42: Arkkitehtuuria 17: Brutaalia nykyviroa

Vuoden ensimmäinen päivä kului jouten ollen ja kaupungilla haahuillen. Rauhaisan olon rikkoi – kuten aina tekee – kuitenkin se, kun näin taas tämän Viru-aukion ja Mere puiesteen nurkan hirviön nimeltään Metro Plaza:

Kyseessä on vanhan talon (entinen Rotermannin tavaratalo ja sittemmin Aleksand Nevskin poikakoulu) suojeltu fasadi, josta jätettiin vain kummituslinnamaiset kuoret ja sisään rakennettiin lasihökötys. Sitten tämä tyly lasihökötys on vielä öisin juhlavalaistu niin, että seiniä pitkin kulkee ikäänkuin revontulet. Hirveän brutaalia rakentamista, ja sitä nyky-Tallinnassa on ollut aivan liikaa. Vanha talo olisi ihan hyvin voitu purkaa, koska ei se ehkä ihan erityisen kiinnostava kuitenkaan ollut, ja rakentaa tilalle ihan oikeaa nykyarkkitehtuuria.

Arkkitehdit Raivo Kotov ja Kaur Stöör ja firma KOKO arhitektid (2007–09), hävetkää!!!

Virossa 41: Silkka mainoskatko

Sitten pannaan häpeämättömästi mainostaen. Uusi vuosi otettiin parin ystävän kanssa vastaan Jens Moustgaardin uudessa ukranalaistyyppisessä Ravintola Odessasssa Narva maantee 36:ssa sijaitsevassa vähän hassun näköisessä talossa:

Loistava ravintola. Eivätkä hinnatkaan hirvittäneet: ihanan kermaisen pehmeää metsäsienikeittoa 3,60 ja rapeaa metsäjänistä 7,30! (Eikä ole muuten yläkerran lähiruokaan keskittynyt Kompott yhtään hullumpi ravintola sekään. Sieltä saa muun muassa kokonaisen ahvenen.)

En ole muuten koskaan aiemmin syönyt ravintolassa jäniksenkoipea.

Näyttelykuvia 263 & 264 & 265 & 266 & Virossa 40: Uutta ja vanhaa

Torstaina 30.12. joulukuuta Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio piipahti päiväseltään Tallinnassa tutustumassa taidetarjontaan. Lähdimme yhdessä aamulla Kumuun, jonka tuoreista näyttelyistä olin pari jo nähnytkin aiemmin marraskuussa, mutta esimerkiksi kansainvälinen videonäyttely Kõik saab korda (29.10.2010–2.1.2011) jäi tuolloin silkan läpijuoksun varaan. Läpi me nytkin meinasimme sen juosta, koska alakerrassa odotti kaksi näyttelyä, joihin oli tarkoitus varta vasten paneutua. Vaan olipa näyttely sen verran lumovoimainen, että se tulikin katsottua vähän paremmin.  Esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) 14-minuuttnen Talo (2002) tuli katsottua kokonaan:

Olen ehkä vähän jälkijunassa Ahtilan suhteen, sillä olen vasta aivan viime aikoina alkanut tajuta sen, miten hienosti ja harkituilla lähestymistavoilla hän ihmisen sielunliikkeitä installaatioissaan kuvaa. Hänen visuaaliseen kerrontaan tuomansa uudet näkökulmat taitavat oikeasti olla aika innovatiivisia. 

Välillä taidetta voi katsoa vähän arkisesti pilaillenkin. Kyllä se sen kestää. Rautio tajusi yhtäkkiä, että suomalainen jäämurtaja on ollut mukana monessa taideteoksessa, kuten hollantilaisen Guido van der Werven (s. 1977) hauskassa videossa:

Niinpä hän jättikin vapaasti käytettäväksi idean teemanäyttelystä Suomalainen jäänmurtaja kansainvälisessä taiteessa.

***

Ja sitten hyppäsimme ihan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen. Victoria and Albert Museumista Lontoosta oli saatu lainaksi tavattoman kiinnostava John Constable (1776–1837) -näyttely (24.9.2010–23.1.2011), joka keskittyi tämän romantikkomaalarin maisemaluonnoksiin. Totesimme kuin yhteen ääneen sen, miten kiinnostava oli valmiiden ja ehkä vähän sliipattuidenkin töiden sijaan nähdä osia siitä prosessista, jolla pigmentti ja sidosaine muuttuvat ihmeellisen tenhovoimaiseksi ja tunnepitoiseksi maisemaksi:

   

Branch Hill Pond, 1819.

Itse asiassa en ole näin voimakkaasti vaikuttanutta – näin täytyy sanoa, vaikka se voima oli tavallaan jotain pientä ja arkista – näyttelyä vähään aikaan nähnyt. 

Sitten katsoimme alakerran suuressa salissa suuren ulkovirolaisen näyttelyn, josta olen jo marraskuussa kertionutkin.

***

Kumusta lähdimme Tallinna Kunstihoonelle, jonka Cobra-näyttelystä olen samoin jo kertonut aiemmin. Kunstihoone pitää yllä myös nurkan takana olevaa Linnagaleriita Harju-kadulla. Siellä oli unkarilaista urbaania aikalaisarkeologiaa ja postsovjeettisen arjen dokumnetointia yhdistävä näyttely Ungari utoopia (17.12.2010–16.1.2011), jota kohtaan tunsin omien valokuvausharrastusteni johdosta voimakasta sukulaisuutta:

Miklós Erhardt (s. 1966), Havanna, 2006. [Havanna on siis lähiö Budapestissa.]  

Maailma on kummallinen paikka. Yhtäaikaa tosi ja selaisena kauhean epätoden, suorastaan absurdin tuntuinen. No, johan oli filosofiaa. Mutta näyttely oli hyvä.

***

Sitten saatoin Raution takaisin kohti satamaa. Kävimme viellä Eesti Arhitektuurimuuseumissa katsomassa kummallista maalausteemanäyttelyä 2011! Konverteeri! (29.12.2010–20.2.2010), jonka piti jotenkin käsitellä siirtymistä euroon tai jotain sellaista. Varsinainen teema! Jotkut työt vähän käsittelivät rahaa ja jotkut eivät lainkaan. Kummallinen epätasainen läjä maalauksia, joista minä en ainakaan löytänyt oikein mitään punaista lankaa. Mutta olihan sitä toisaalta katsottu taidetta – ja aika hyvääkin – jo ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Tosin sielläkin iski sukulaisuussieluisuus aika hauskasti. Olen jo vuosia kuvannut sekä Helsingin että Tallinnan kaivonkansia, ja samaa on näköjään tehnyt näyttelyn nestoritar Mari Roosvalt (s. 1945):

En minä toisaalta nyt ihan varma ole, että kestääkö moinen valokuvien päällemaalaaminen ikään kuin maalaustaiteellisesti kovinkaan hyvin.

Näyttelykuvia 262 & Virossa 39 & Katutaidetta 34: Stand up -tragediaa

Keskiviikkona 29.12. jatkoin varovaisesti taiteen katsomista ja kävin taas yhdessä galleriassa. Draakoni galeriissa oli Sandra Jõgevan (s. 1976) näyttely Meeleparandus (14.–31.12.). Ihan en saanut otetta, mutta jonkinlaisesta anarkistisella asenteella varustetusta postfeminismistä lienee kyse:

Kiinnostavan tuntuinen taiteilija, ja harmittaakin, että en ehtinyt nähdä yhtään näyttelyn yhteydessä pidetyistä stand up -tragediailloista. Tuntuu hauskalta uudelta lajityypiltä.

***

Sitten kävelin vähän taas kaduillakin:

Evestus on virolainen bändi, joka soittaa lajia nimeltä dramacore. Oppia ikä kaikki!

Päästä minut!

Maailman kamalin perhonen.

Näyttelykuvia 261 & Virossa 38:

Sairaalasta päästyäni aloitin päivärutiinit varovaisesti yhdellä näyttelyllä. Tiistaina 28. 12. kävin katsomassa Vabaduse galeriissa Eva Jäneksen näyttelyn Homo Ludus (23.12.2010–12.1.2011). Jänes on Viron johtavia kristillisiä taiteilijoita, joka on toteutanut useita seinä- ja lasimaalauksia kirkkoihin. Ja juuri sellaista kristillisen kliseistä kuin odottaa saattaakin Jäneksen jälki oli:

Ilmeistä symboliikkaa ja pliisua värimaailmaa. Oikein tylsä näyttely. Jotain tuttua teoksissa oli, ja sitten tajusinkin, että olen moittinut häntä aiemminkin kirjassani Sankarimatkailija Tallinan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa (Like 2008). Jänes on maalannut liturgista maalausta myös uskonnottomalle taholle, sillä ratikkalinjojen 3 ja 4 varrella olevan Tallinan maistraatin (eli siis entisen avioliittopalatsin, Pärnu maantee 67) freskot 1980-luvulta ovat hänen käsialaansa. Nyt pitäisikin mennä katsomaan, onko hän saanut niihin ujutettua jotain kristillistä, sillä sehän olisi kuitenkin varsin jännittävä juttu.

Näyttelykuvia 260 & Virossa 37: Taas kirjakaupassa

Viru-keskuksen kirjakaupan Rahva Raaamatin aulatilat ovat yksi Tallinnan keskeisistä paikoista, joissa erilaiset harrastajat ja marginaaliryhmät voivat esitellä luovia kädentaitojaan. Kun kävin jouluaatonaattona kirjaostoksilla, oli siellä näyttely taas vaihtunut. Sally Stuudio Kunstikool on lasten ja nuorten kuvataidekoulu, joka perustettiin vuona 1991. Koulu oli järjestänyt näyttely Loe mind (Lue minut) (18.1. saakka):

Kirja-aiheiset työt olivat varsin innovatiivisia ja raikkaita. Suoraan sanoen suurin osa niistä olisi ns. mennyt täydestä aikuisen ammattitaiteilijan tekeminä. Koulu on ilmeisen hyvä, muta on siellä hyviä opettajiakin, kuten esimerkisi Mall Nukke (s. 1964) – yksi tämän hetken virolaisista eturivin taiteilijoista. 

Paasaan taas siis sormi pystyssä: Kiinnittäkää aina huomiota tällaisiin näyttelyihin, jotka vain sattuvat eteenne "väärissä paikoissa"! Niiissä on useimmiten jotain kiinnostavaa katsottavaa.

Arkkitehtuuria 16 & Katutaidetta 33 & Virossa 36: Õismäessä uimassa

Olen viikon verran ollut vielä vähän toipilas jouluisen sairaalakäyntini jälkeen, mutta tänään päätin olla jo terve ja lähdin Väike-Õismäen uimahalliin uimaan ja saunomaan. Kyseessä on toinen Tallinnan kunnallisesta uimahallista. Se on puhdas, valoisa ja yleensä aika tyhjä, ja sen saunassa on oikein hyvät löylyt.

Reissullani kävelin koko pitkän Õimäe teen katsellen paikkoja ja havainnoiden lähiössä tapahtuneita mahdollisia muutoksia sitten kesän. Minulla on jo jonkin aikaa ollut myös omituinen harrastus. Huomasin jokunen vuosi sitten, että Lasnamäen jättilähiön rumiin elementtitaloihin oli tehty outoja ja suorastaan vähän kiehtoviakin koristeita. Talojen remontti alkaa usein siitä, että päädyt laitetaan kokonaan uusiksi, rapataan tai levytetään, ja niihin on aika usein maalattu hieman konstruktivistisilta maalauksilta näyttäviä koristekuvioita (tätä muuten tehtiin jo jonkin verran neukkuaikana), kuten tässä Lasnamäen Paekaare 32:ssa viime kesältä:

Yleensä päätykoristeet ovat varsin hillittyjä, ja ylläolevakin on itse asiassa jo vähän rajumman puoleinen. Tänään näin kuitenkin jotain ihan villiä. Ilmeisesti juuri maalattu talo Kullerkupun trollikkapysäkilä näytti tältä:

Kullerkupun ostarilla oli myös uusia graffiteja, joita en vielä alkusyksyllää ollut nähnyt. Tässä koko sarja:

Ja olipa Kullerkupun torille tullut uusi piirakkakojukin, jossa sai lämpiminä ties kuinka montaa eri lajia piirakkaa. Minä söin yhden maksapiirakan, ja hyvää oli.

Huomenna yritän aloittaa viikon aikana näkemieni näyttelyiden kanssa syntyneen viiveen umpeen kuromisen.

Julkaistua 109: Asiaa ja tanakasti

Vuoden viimeisenä päivänä, perjantaina 31.12. ilmestyi sopivasti vuoden viimeisin juttuni. Kyseessä oli tiivistetty ja vähän muunneltu versio SARVin 60-vuotisjuhlapuheesta, jonka ilokseni halusi julkaista Kansan Uutiset. Aatteen miehiähän minä olen aina ollut – vaikkakin hävettävän laiska viime vuosina. Tuntui kuitenkin hyvältä julkaista jotain Kusarissakin. Tässä siis juttu:  

Asiaa ja tanakasti

Suomalainen kritiikki elää parhaillaan ahdingossa, jonka sanomalehtien – tai laajemminkin median – sisällöllinen murros on tuottanut.
Kritiikinkin on varmaan syytä muuttua – mutta ehkä odotetusta päinvastaiseen. Poispäin viihteestä. Ehkä nyt ei ole edes Immanuel Kantin ja intressivapaalle estetiikalle perustuvan kritiikin aika. Ehkä nyt on pikemminkin Karl Marxin ja yhteiskunnalliset kytköksensä ymmärtävän kritiikin aika.

Marx on todennut: ”Ihmiset tekevät historiansa itse mutta eivät mielensä mukaisista palasista, eivät itse valitsemissaan vaan käsillä olevissa, heille annetuissa, perintönä kulkeutuneissa oloissa. Kaikkien edesmenneiden sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Ja juuri kun he näyttävät olevan suistamassa kumoon itsensä ja olosuhteensa ja luomassa jotakin siihen asti tuntematonta, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin aikoina he manaavat levottomina menneisyyden haamuja avukseen, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja vaatetusta aloittaakseen tämän vanhan kunnianarvoisan valepuvun suojassa ja lainatun kielen avulla maailmanhistorian uuden näytöksen.” (Der Achtzehnte Brumaire de Louis Napoleon, 1852) 

Siinähän ei ole mitään kovin radikaalia, että ajatellaan Marxin tavoin sukupolvien rakentavan yhteiskuntaa aikaisempien sukupolvien työn pohjalle. Radikaalia on ehkä se, että Marx kritisoi juuri tätä traditiosidonnaisuutta. Marxia voi tässä tulkita niin, että menneet sukupolvet ovat nimenomaan luoneet rajoitteita vapautumisellemme.

Siteeraan vielä venäläistä kirjailijaa Jevgeni Zamjatinia, joka kirjoitti vuonna 1921 artikkelissaan ’Pelkään’: ”Pelkään, ette emme saa todella uutta kirjallisuutta ennen kuin olemme parantuneet tästä uudesta katolisuudesta, joka pelkää jokaista kerettiläistä sanaa yhtä paljon kuin vanhakin. Ja jos tauti on parantumatonta laatua, pelkään pahoin, että venäläisellä kirjallisuudella on edessään vain yksi tulevaisuus: sen menneisyys.” Idea on tietenkin se, että vaihdamme sitaatin ’venäläisen kirjallisuuden’ ’suomalaiseksi kritiikiksi’.

Mallioppimisen kauttahan kriitikot ovat kriitikoiksi tulleet. Sorvanneet juuri sellaisia lauseita kuin ovat olettaneet kunkin lehden, jolle varhaisia juttujamme ovat tarjonneet, nimenomaisesti haluavan. Ja idolit ne on kriitikollakin. Minä olen esimerkiksi joskus nuorempana haaveillut siitä, että minusta tulee uusi taisteleva vasemmistolainen kriitikko niin kuin Raoul Palmgren, tai sitten joskus vähän runollisemmalla päällä olen ajatellut, että voisikohan minusta tulla uusi Jarno Pennanen, jolle taisteleva kritiikkikin oli vahvasti kaunokirjallisuutta.

Kulttuurisen vaihtoehdottomuuden logiikkaa

Kyllä Marx oli oikeassa. Elämme juuri nyt ”vallankumouksellisen kriisin” aikoja. Mutta sen sijaan, että olisimme itse sellaisen käynnistäneet, olemme joutuneet sen uhreiksi. Kaikki median viimeaikaiset murrokset sekä ahneen monopolikapitalismin kyyniset menettelytavat ovat ajaneet kulttuurijournalismin – ja kritiikin osana sitä – perinpohjaiseen ahdinkoon. Ja miten me olemme vastanneet siihen? Lähinnä kauhistelemalla ja kaivamalla esiin argumentteja erilaisista sivistysideaaleista, joiden uskomme olevan uhattuina.

Monopolikapitalismi on jyräämässä meidät vaihtoehdottomuuden logiikalla: ”Kyllä minun on mentävä Facebookiin, koska kaikki muutkin ovat siellä.” Esimerkiksi Facebookista kieltäytyminen on oman sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vähentämistä. Monelle Facebook on ns. ”sosiaalinen media” tai ”yhteisöpalvelu”, mutta samalla moni unohtaa, että se on myös yli 10 miljardin euron arvoinen yritys, jonka yksi tehtävä on syödä vaihtoehdot eli kilpailijansa.

Kaikki yhteiskunnallinen kehitys on tällä hetkellä syvässä ristiriidassa taiteen kanssa – mikäli siis olemme sitä mieltä, että taiteen monista mahdollisista tehtävistä on tarjota meille nimenomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia ja toimia eräänlaisena intressivapaana laboratoriovyöhykkeenä, jossa elämää voidaan monin erilaisin tavoin ja ennalta määrittämättömästi yrittää tehdä paremmaksi. Näin siis joudun kuitenkin palaamaan Kantiin (Kritik der Urteilskraft, 1790), jonka mukaan kauneus on sitä intressitöntä ja välitöntä mielihyvää, jota mielikuvituksemme ja kykyjemme vapaa leikki synnyttää. Kant myös toteaa, että ”tilan, jossa nämä tiedonkyvyt leikkivät vapaasti kohteen välittävällä mielteellä, täytyy olla yleisesti jaettavissa”.

Kaikki yleisesti jaettavissa olevat tilat ja immateriaaliset taajuudet on kuitenkin nykyään alistettu kaupankäynnin kohteeksi. Tiedonkykyjemme vapaan leikin aluetta supistetaan koko ajan. Samalla taidetta on hieman paradoksaalisestikin kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän. Voisiko olla niin, että iso osa taidettakin on vain ns. esitystaloutta? Minulle on usein tullut mieleeni toisinaan jopa hävettävän kerettiläiseltä tuntuva ajatus, että esimerkiksi nykyään niin yhteiskunnallisen nykytaiteen tärkein tehtävä on esittää yhteiskunnallista taidetta.

Kritiikkiä arkikielellä?

Kritiikkikin tuntuu nykyään olevan usein vain osa esitystaloutta. Kritiikin tulee täyttää sille asetetut tietyt sisällölliset odotukset ja sen tulee asettua tiettyyn mittaan, joka nykyään on aika tarkoin määritelty. Sen on siis näytettävä kritiikiltä ja täytettävä joustavasti sille annettu palstatila.

Taiteen tehtävistä keskustellaan aika usein, mutta kritiikin tehtävistä keskusteleminen ei ole koskaan ollut kovinkaan muodikasta.

Itse olen motivoitumistani parantaakseni päätynyt useimmiten siihen, että kriitikon tehtävä on saattaa tuo intressitön leikki osaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia intressejä. Usein kyse on siitä, että arvioitu teos kyetään kontekstualisoimaan mielekkäällä tavalla ja avustamaan sitä kehityskulkua, jolla teos tulee osaksi yleisempää kulttuurikeskustelua. Tämä riittäisi minulle vallan mainiosti.

Koen kuitenkin, että nykyiset kehityskulut vähentävät toimintani mielekkyyttä koko ajan. Joudun enenevässä määrin kirjoittamaan juttuja, joiden maksimipituus on yksi liuska.

Esitystalous laittaa meidät lisääntyvässä määrin kirjoittamaan niin kuin meidän oletetaan kirjoittavan, että olisimme hyviä. Otan historiasta toisenlaisen esimerkin. Arto Kytöhonka kirjoitti aikoinaan (Kritiikin Uutiset 6/70) kritiikin kielestä: ”Arvostelijat karttavat arkikielen luontevia kuvaamisen, selittämisen ja arvottamisen malleja. Miksemme voisi kertoa Moorenkin patsaista samoin kääntein kuin me ajattelemme rakastettuamme, hänen kättään joka kovertuu maljaksi suullesi, sirkkoja ja tuulta luodoilta, aurinkoa ja iltaa, joka lämpiää pimeydestä ja pimeyden likeisyydestä? Miksemme ylistäisi Kandinskyä samoilla sanoilla kuin lehtipihviä tai oluen maltaista raikkautta?”

Luulin tällaisen puheen alkaneen suomalaiseen kuvataiteeseen liittyen vasta 1990-luvulla, jolloin modernismin sääntöjärjestelmät ja asiantunteva erityiskieli alkoivat lopullisesti murtua ja arkeakin alettiin vihdoin korostamaan arvokkaana asiana.

Välillä on siis syytä Marxin ja Zamjatinin varoituksista huolimatta palata historiaan. Olin pitkään Zamjatinin kanssa samaa mieltä, siitä menneisyyteen katsominen on pelottavaa, mutta nyt alkaa taas tuntua siltä, että on historiassa opittavaakin. On helppo olla Kytöhongan kanssa samaa mieltä siitä, että ”arjen tanakoilla sanoilla ja lauserakenteilla ajattelee pitkään ja tarkasti”. Mutta luulenpa, että Marxinkin kanssa kannattaa olla edelleen ainakin joissain asioissa samaa mieltä: ”Aiemmin sanahelinä kävi sisällön edellä, nyt sisältö on fraaseja tärkeämpi.”

Uskallan siis vastoin Marxia manata Marxiakin apuun. Ja sitten puhutaan asiaa ja tanakasti.