Julkaistua 93: Minä en pelkää

Tänään meni koko päivä Suomen arvostelijain liiton 60-vuotispäiviin. Minulta oli tilattu juhlapuhe, jota valmistelin heräämisestäni asti ja jota tein koko päivän ja jonka pidin sitten illalla Bottalla. Tässä puheeni (varsinainen siteeraaja!):

Minä en pelkää

Kun eräs ystäväni ja kollegani kuuli tästä kunniatehtävästäni, hän kysyi nauraen, että kai minä aloitan puheeni siteeraamalla Immanuel Kantia. Ajattelin sitten vitsin vuoksi tehdäkin näin, mutta peruin kuitenkin lopulta ajatukseni. Mieleeni tuli ’Saarnaajan kirja’ Raamatusta: ”Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.” Tätä hieman soveltaen: Ehkä nyt ei ole Kantin ja intressivapaalle estetiikalle perustuvan kritiikin aika, ehkä nyt on pikemminkin Karl Marxin ja yhteiskunnalliset kytköksensä ymmärtävän kritiikin aika.

John Mayall: Karl Marx, 1875.

Olemme täällä tänään yhteisen historiamme ja perinteidemme takia. Liittomme täyttää kunniakkaat 60 vuotta. Mutta nyt ei taida oikein olla hymistelynkään aika. Marx totesi: ”Ihmiset tekevät historiansa itse mutta eivät mielensä mukaisista palasista, eivät itse valitsemissaan vaan käsillä olevissa, heille annetuissa, perintönä kulkeutuneissa oloissa. Kaikkien edesmenneiden sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Ja juuri kun he näyttävät olevan suistamassa kumoon itsensä ja olosuhteensa ja luomassa jotakin siihen asti tuntematonta, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin aikoina he manaavat levottomina menneisyyden haamuja avukseen, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja vaatetusta aloittaakseen tämän vanhan kunnianarvoisan valepuvun suojassa ja lainatun kielen avulla maailmanhistorian uuden näytöksen.”

Siinähän ei ole mitään kovin radikaalia, että ajatellaan Marxin tavoin sukupolvien rakentavan yhteiskuntaa aikaisempien sukupolvien työn pohjalle. Radikaalia on ehkä se, että Marx kritisoi juuri tätä traditiosidonnaisuutta – sitä mitä minäkin yritän tässä tehdä: Manata Marxin haamua esiin sen sijaan, että yrittäisin löytää jotain ihan uutta. Marxiahan voi tässä tulkita niin, että menneet sukupolvet ovat nimenomaan luoneet rajoitteita vapautumisellemme.

Siteeraan vielä venäläistä kirjailijaa Jevgeni Zamjatinia, joka kirjoitti vuonna 1921 artikkelissaan ’Pelkään’: ”Pelkään, ette emme saa todella uutta kirjallisuutta ennen kuin olemme parantuneet tästä uudesta katolisuudesta, joka pelkää jokaista kerettiläistä sanaa yhtä paljon kuin vanhakin. Ja jos tauti on parantumatonta laatua, pelkään pahoin, että venäläisellä kirjallisuudella on edessään vain yksi tulevaisuus: sen menneisyys.” Idea on tietenkin se, että vaihdamme sitaatin ’venäläisen kirjallisuuden’ ’suomalaiseksi kritiikiksi’.

Boris Kustodijev, Jevgeni Zamjatin, 1923.

Historia on siis vähän pelottavaa. Mutta historian ja mallioppimisen kauttahan me kaikki olemme kuitenkin kriitikoiksi tulleet. Sorvanneet juuri sellaisia lauseita kuin olemme olettaneet kunkin lehden, jolle varhaisia juttujamme olemme tarjonneet, nimenomaisesti haluavan. Muistan esimerkiksi jopa sellaisen yksityiskohdan, että 1970–80-lukujen vaihteen Parnassossa julkaistuissa jutuissa oli usein adjektiiviketjuja, joista viimeistä ei erotettu konjunktiolla mutta siihen lisättiin -kin-pääte: ”Kirja on rankka ja rohkea, kauniskin.” Niinpä sainkin Parnassossa yhden kirja-arvostelun julkaistuksi. Alisuoriutujalle se oli jo ison juhlan aihe.

Muistan myös vielä myöhemmiltä ajoilta, kun olin jo Taiteen päätoimittaja, erään avustajan, joka oli pilannut hyvän jutun änkeämällä sen aivan täyteen sivistyssanoja. Kun moitin häntä asiasta, hän sanoi olettaneensa, että ”juuri niin Taiteeseen piti kirjoittaa”. Hän jopa tunnusti, että oli kirjoittanut ensin normaalin jutun ja muuntanut sen sitten Taiteen kielelle.

Ja idolit ne on kriitikollakin. Minä olen esimerkiksi joskus nuorempana haaveillut siitä, että minusta tulee uusi taisteleva vasemmistolainen kriitikko niin kuin Raoul Palmgren, tai sitten joskus vähän runollisemmalla päällä olen ajatellut, että voisikohan minusta tulla uusi Jarno Pennanen, jolle taisteleva kritiikkikin oli vahvasti kirjallisuutta.

***

Kyllä Marx oli ainakin osittain oikeassa. Juuri nyt elämme ”vallankumouksellisen kriisin” aikoja. Mutta sen sijaan, että olisimme itse sellaisen käynnistäneet, olemme joutuneet sen uhreiksi. Kaikki median viimeaikaiset murrokset sekä ahneen monopolikapitalismin kyyniset menettelytavat ovat ajaneet kulttuurijournalismin – ja kritiikin osana sitä – perinpohjaiseen ahdinkoon. Ja miten me olemme vastanneet siihen? Lähinnä kauhistelemalla ja kaivamalla esiin argumentteja erilaisista sivistysideaaleista, joiden uskomme olevan uhattuina. Haemme usein rohkaisevia esimerkkejä kunniakkaasta historiastamme, muistelemme legendaarisia kriitikoita ja myös vanhoja hyviä aikoja, jolloin Ilta-Sanomissakin saattoi ilmestyä 8 000 merkin taidejuttu. Ja samalla mukaudumme likipitäen kaikkiin asemaamme heikentäviin muutoksiin, koska mitään varsinaisia vaihtoehtoja ei tunnu olevan.

Juuri vaihtoehdottomuuden logiikka on se, jolla monopolikapitalismi on meidät jyräämässä: ”Kyllä minun on mentävä Facebookiin, koska kaikki muutkin ovat siellä.” Esimerkiksi Facebookista kieltäytyminen on oman sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vähentämistä. Monelle Facebook on ns. ”sosiaalinen media” tai ”yhteisöpalvelu”, mutta samalla moni unohtaa, että se on myös yli 10 miljardin euron arvoinen yritys, jonka yksi tehtävä on syödä vaihtoehdot eli kilpailijansa.

Kaikki yhteiskunnallinen kehitys on tällä hetkellä syvässä ristiriidassa taiteen kanssa – mikäli siis olemme sitä mieltä, että yksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä on tarjota meille nimenomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia ja toimia eräänlaisena intressivapaana laboratoriovyöhykkeenä, jossa elämää voidaan monin erilaisin tavoin ja ennalta määrittämättömästi yrittää tehdä paremmaksi. Näin siis joudun kuitenkin palaamaan Kantiin, jonka mukaan kauneus on sitä intressitöntä ja välitöntä mielihyvää, jota mielikuvituksemme ja kykyjemme vapaa leikki synnyttää. Kant myös toteaa, että ”tilan, jossa nämä tiedonkyvyt leikkivät vapaasti kohteen välittävällä mielteellä, täytyy olla yleisesti jaettavissa”. 

Kaikki yleisesti jaettavissa olevat tilat ja immateriaaliset taajuudet on kuitenkin nykyään alistettu kaupankäynnin kohteeksi. Tiedonkykyjemme vapaan leikin aluetta supistetaan koko ajan. Samalla taidetta on hieman paradoksaalisestikin kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän. Voisiko olla niin, että iso osa taidettakin on vain ns. esitystaloutta? Minulle on usein tullut mieleeni toisinaan jopa hävettävän kerettiläiseltä tuntuva ajatus, että esimerkiksi nykyään niin yhteiskunnallisen nykytaiteen tärkein tehtävä on esittää yhteiskunnallista taidetta. Ja jos mennään oikein pahoille alueille, olen myös enenevässä määrin miettinyt, että onkohan minunkin tarkoitukseni – muun muassa tällaisissa tilaisuuksissa – esittää vähän kärttyistä ja ärhäkkää, mutta samalla aivan liian helppoa ja turvallista Otso Kantokorpea ja lunastaa siten jotain osaa siitä sosiaalisesta hyvästä, jota tarjolla on.

***

Kritiikkikin tuntuu nykyään olevan usein vain osa esitystaloutta. Kritiikin tulee täyttää sille asetetut tietyt sisällölliset odotukset – näitä muuten omalla tavallaan konkreettisesti valvoo myös Suomen Arvostelijain Liiton hallitus hyväksymällä uusia jäseniä työnäytteiden perusteella – ja sen tulee asettua tiettyyn mittaan, joka nykyään on aika tarkoin määritelty.

Taiteen tehtävistä keskustellaan aika usein, mutta kritiikin tehtävistä keskusteleminen ei ole koskaan ollut kovinkaan muodikasta.

Itse olen motivoitumistani parantaakseni päätynyt useimmiten siihen, että kriitikon tehtävä on saattaa tuo intressitön leikki osaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia intressejä. Usein kyse on siitä, että arvioitu teos kyetään kontekstualisoimaan mielekkäällä tavalla ja avustamaan sitä kehityskulkua, jolla teos tulee osaksi yleisempää kulttuurikeskustelua. Tämä riittäisi minulle vallan mainiosti. Olen myös mieluusti samaa mieltä Charles Baudelairen kanssa, jonka mukaan ”kritiikki täytyy tehdä rajatusta näkökulmasta – mutta näkökulmasta, joka avaa eniten näkymiä”.

Félix Nadar (1820–1910), Charles Baudelaire.

Koen kuitenkin, että nykyiset kehityskulut vähentävät toimintani mielekkyyttä koko ajan. Joudun enenevässä määrin kirjoittamaan juttuja, joiden maksimipituus on yksi liuska, jolloin puhtaan deskriptiivisen informaation lisäksi sille mielekkäälle kontekstualisoinnille jää täysin mitätön tila. Joku kollegoistani on todennut naureskellen, että turha tätä on itkeä. Pitää vain kirjoittaa parempia juttuja siihen lyhentyneeseen tilaan. Kyseessä olisi siis ikään kuin taitolaji – ja myös väistämätön kehityskulku.

Mitä tässä pitäisi sitten tehdä? Eiväthän kriitikot voi mennä lakkoon. Kuka meitä oikeasti kaipaisi?

Nyt pitää ”manata levottomina menneisyyden haamuja avuksi”. Koska olemme juhlimassa liittomme pitkää historiaa, pitää puhujan kaivaa tuosta historiasta ainakin yksi asia esille. Harva tietää tai muistaa, että Helsingin Sanomissa ei julkaistu kuvataidetta koskevia arvosteluja 28.10.1963–3.2.1964. Syynä oli se, että Suomen Arvostelijain Liitto laittoi lehden boikottiin, koska se oli epäreilusti antanut potkut taidekriitikolleen Olli Valkoselle ja tämän apulaiselle Seppo Niinivaaralle. Lehdessä ilmestyi tuona aikana vain yksi taideaiheinen artikkeli ja sekin liiton hallituksen myöntämällä erityisluvalla. Vasta kun liiton puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja olivat tulleen vakuuttuneiksi siitä, että Helsingin Sanomissa tulee vallitsemaan arvostelunvapaus, saatiin tilanne purettua.

Siis kriitikot voivat sittenkin mennä lakkoon! Tai ainakin saattoivat tehdä sen neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt käsi sydämelle: kuinka moni uskoo, että juuri nyt voisi tehdä jotain samanlaista. En minä ainakaan hevin uskoisi, mutta kun nyt näen, että liittomme on sen historiansa aikana todistettavasti ainakin kerran tehnyt, alankin jo epäröidä. Voisiko historia siis sittenkin olla opettavaista? Voisivatko nuo ”sukupolvien perinteet” olla ”vuorenraskauden” sijaan myös aidosti esikuvallisia?

Toisinaan surraan sitä, että kritiikit ovat muuttuneet vain tuoteselosteiksi. Otetaan toinen historiallinen esimerkki Kritiikin Uutisista (6/1970), jossa Elina Halttunen-Salosaari kirjoittaa: ”Kuluttajayhteiskunnan terminologian mukaan kirja on pakkaus, kustantaja pakkaaja ja lukija pakkauksen kuluttaja. Arvostelija on tässä kulussa tavaraselosteen laatija. Luontaistaloudessa ei tavaraselosteita tarvittu, mutta kun kulttuuri on vieraantumista, kasvaa myös tiedon tarve. Kriitikko on tiedottaja, ei tosin ainoa.”

Ei siis mitään uutta auringon alla. Minä kun luulin, että kritiikit alkoivat muuttua tuoteselosteiksi vasta 1990-luvulla! Jos ei historia niin hirvittävästi opettaisikaan, tuottaa se ainakin niitä apuvälineitä, joilla asioita saadaan suhteellistettua. Opimme paremmin ymmärtämään niitä kehityskulkuja, joiden kautta olemme kuhunkin tilanteeseen joutuneet. Tällainen parempi ymmärrys on aina myös ehto sille, että kykenemme vaikkapa purkamaan diskursiivisia rakenteita. Jo pelkästään tämän takia jokaisen kriitikon on syytä paneutua oman lajinsa historiaan mahdollisimman hyvin. Kukaan meistä ei käytä sanoja viattomasti ja vain hyvin harva meistä keksii ihan omia uusia sanoja, joita muut ymmärtäisivät.

Esitystalous laittaa meidät lisääntyvässä määrin kirjoittamaan niin kuin meidän oletetaan kirjoittavan, että olisimme hyviä. Otan historiasta vielä kolmannen esimerkin. Kritiikin Uutisten päätoimittaja Arto Kytöhonka kirjoitti (6/1970) kritiikin kielestä: ”Arvostelijat karttavat arkikielen luontevia kuvaamisen, selittämisen ja arvottamisen malleja. Miksemme voisi kertoa Moorenkin patsaista samoin kääntein kuin me ajattelemme rakastettuamme, hänen kättään joka kovertuu maljaksi suullesi, sirkkoja ja tuulta luodoilta, aurinkoa ja iltaa, joka lämpiää pimeydestä ja pimeyden likeisyydestä? Miksemme ylistäisi Kandinskyä samoilla sanoilla kuin lehtipihviä tai oluen maltaista raikkautta?”

Ei taaskaan mitään uutta auringon alla. Paitsi, että minä luulin tällaisen puheen alkaneen suomalaiseen kuvataiteeseen liittyen vasta 1990-luvulla, jolloin modernismin sääntöjärjestelmät ja asiantunteva erityiskieli alkoivat lopullisesti murtua ja arkeakin alettiin vihdoin korostamaan arvokkaana asiana.

Siis jälleen on syytä palata historiaan. Olin pitkään Zamjatinin kanssa samaa mieltä, siitä menneisyyteen katsominen on pelottavaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että jos suomalaisen kritiikin tulevaisuus on yhtä kuin sen menneisyys, ei minulla ole mitään pelättävää.

Lupaan tulla mukaan lakkovahdiksi koska tahansa ja lupaan olla Arto Kytöhongan kanssa samaa mieltä siitä, että ”arjen tanakoilla sanoilla ja lauserakenteilla ajattelee pitkään ja tarkasti”.

Mutta Marxinkin kanssa aion olla edelleen ainakin joissain asioissa samaa mieltä: ”Aiemmin sanahelinä kävi sisällön edellä, nyt sisältö on fraaseja tärkeämpi.”