Tänään tuli ulos eilen studiossa lukemani YLE1:n Kultakuumeen radiokolumni. Yritin itse asiassa kirjoittaa jutun, jossa olisin päätynyt siihen häkellyttävään seikkaan, että Pietarissa pitämäni tunnin esitelmän jälkeen käytiin yleisön kanssa 45 minuuttia keskustelua, mutta olin vähän ammattitaidoton: kun olin olin päässyt kirjoittamisessani siihen pisteeseen, että olisin voinut aloitaa loppuhuipentuman, huomasin ylittäneeni mitan jo aika reippaasti. Niinpä en sitten edes päätynyt aikomaani loppuun. Mutta menee se kai näinkin. Joskus tämä kirjoittaminen on outoa.
Missä sitä keskustelua oikein käydään?
Aika usein kuuluu valitettavan sitä, että ”Suomessa ei keskustella tarpeeksi”. Tai sitten on se vielä alemmuuskompleksisempi versio: ”Suomessa ei osata keskustella.” Kulttuuriväki saattaa myös spesifioida: ”Meiltä puuttuu kulttuurikeskustelun perinne.”
Kirjoittajana olen itsekin syyllistynyt tällaiseen valitteluun aina silloin tällöin. Joskus sitä kirjoittaa saadakseen aikaan keskustelua, jota ei sitten kuitenkaan pääse koskaan kuulemaan, vaikka sellaista mahdollisesti syntyisikin. Itse asiassa kunnon keskustelun aloittaminen on kirjoittajalle meriitti. Joskus sitä oikein pysähtyy miettimään, että missä sitä keskustelua oikein käydään. Miten siihen pääsisi mukaan?
Lehdissähän keskustelua ei todellisuudessa edes voi käydä, koska niissä julkaistavien puheenvuorojen määrä on niin vähäinen. Eikä lehdissä voi huudahdella väliin – tai pyytää kesken lauseen täsmennystä. Keskustelun vauhti estää keskustelun olemasta aitoa keskustelua. Ja muutenkin pitäisi vielä istuskella kirjaston lehtisalissa kaiket päivät, sillä mistä minä muuten tietäisin, mitä kiinnostavaa Etelä-Savon yleisöosastossa kulloinkin muhii. Ja nyt mikkeliläinen kuulee heti, että tämä vuodatus on silkkaa retoriikkaa, sillä eihän sellaista lehteä olekaan kuin Etelä-Savo. Etelä-Savossa ilmestyvän lehden nimi on jostain kumman syystä Länsi-Savo, ja sitä olen lukenut mikkeliläisessä kebab-paikassa kai tasan kaksi kertaa – kummallakin kerralla lehti loppui ennen kuin ruoka. Enkä minä oikeasti ole koskaan käynyt kirjastossa lukemassa Länsi-Savoa.
Internet on tarjonnut pitkään erään potentiaalisen keskustelualustan, mutta sen mahdollisuudet alkavat olla jo syöty. Uutuudenviehätys meni jo, eikä kukaan taida enää jaksaa lukea vaikkapa Helsingin Sanomien jutun perään syntynyttä 137:n kommentoijan ketjua, joka päätyy siihen, että joku on kommari tai joku toinen homo tai että joku tykkää Halla-ahosta. Minäkin seurailin aikoinaan näitä keskusteluhäntiä ja muutaman kerran jopa kopioin niitä tietokoneelleni, jos aihe oli minusta tärkeä ja keskeinen ja ennen kaikkea omaan ammattiini liittyvä. Pari kertaa jopa kirjoitin itsekin jonkun kommentin ja ihan omalla nimellänikin. Nyt olen jo aikoja sitten poistanut keskustelumateriaalin koneeltani, enkä minä koskaan käyttänyt niistä mitään mihinkään. Joskus elättelin toiveita, että olisin voinut kirjoittaa artikkelin verkossa käytävästä taidekeskustelusta, mutta ei materiaalista – siis loputtomasta roskasta – yksinkertaisesti ollut siihen.
Olen kuluneen kuukauden sisällä osallistunut tilattuna esiintyjänä kolmeen paneelikeskusteluun ja kuulijana vielä kahteen. Kaikista on jäänyt käteen pettymys – näin on tapahtunut todellisuudessa jo vuosia. Jokainen puhuja on niin ennustettava – myös minä itse. Nytkin kävi kerran niin, että muutaman ”turvallisen” tyypin kanssa tuli paneelin jälkeen keskusteltua siitä, mistä olisi pitänyt keskustella, jos vain olisi voinut tai kehdannut. No, olihan se tietysti keskustelua, mutta kyllä se tuntui aika epärehelliseltä.
Sitten puhutaan aika paljon ”kapakkakeskusteluista”. Yleensä niistä puhutaan vähän pahaa – ikään kuin kapakoissa käytävä keskustelu olisi jotenkin vähäarvoisempaa tai muuten vain suttuista. Istun säännöllisesti eräässä sellaisessa pöytäseurueessa, jossa puhutaan ihan oikeasti taiteesta ja muusta kulttuurielämästä koko ajan. Se on todellisuudessa aika stimuloivaa, mutta myös sisäänlämpiävää ja pientä. Eikä siihen pöytään ulkopuolisilla oikein ole asiaa.
Turvallisessa kapakkaseurueessakin voi tapahtua outoja asioita. Jokunen viikko sitten keskustelu kävi niin kuumana, että huomasin kiihtyväni oikein kunnolla ja korottavani ääntänikin. Silloin lopetin yhtäkkiä puhumisen ja ilmoitin niiltä sijoiltani lähteväni kotiin, etten innostuisi vaahtoamaan. Nyt oikein hävettää tämä omituinen hillityn käytöksen sisäistetty herruus. Olin jo niin lähellä kunnon keskustelua, joka olisi jopa voinut jatkua useampanakin päivänä. Tällainen pelko ja pidätteleminen sai minut jopa hetkeksi ajattelemaan, että voisiko keskustelu olla parempaa kuin seksi. Sain jo päiväuniini fantasian kaupungista, jossa olisi keskustelulle varattuja kaupunginosia tai katuja. Niissä voisi keskustella joko kahdestaan tai ihan vaikka ryhmissäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti