Julkaistua 95: Oudosti kiehtovan yökötyksen tenhovoima päätyy uniin asti

Eilen 24.11. ilmestyi Kauppalehdessä arvioni Kari Vehosalon oudosta näyttelystä (10.–28.11.) Hirtettyjen tanssiaiset tm-galleriassa. Se oli taas näitä 1500 merkin juttuja, joihin ei paljoakaan sanottavaa mahdu, varsinkin kun pitää näköjään olla vielä jotenkin kauppalehtimäisen letkeä – mitä se sitten onkaan (otsikon oli kyllä toimitus vaihtanut raflaavammaksi, minun alkuperäinen oli 'Yökötyksen tenhovoimaa'):

Oudosti kiehtovan yökötyksen tenhovoima päätyy uniin asti 

Hygienia sarjasta Väkivaltaisen kuoleman pelko, 2010, öljy kankaalle.

Kuvataiteenkin yhteydessä on toisinaan tapana puhua ”rankkuudesta”, varsinkin jos kyse on ekspressiivisestä jäljestä, jossa väriä on sudittu paksusti ja suurella tunteella, ja jos mahdolliset henkilöhahmotkin ovat vähän vinksahtaneita. Ihan oikeasti rankkaa tällainenkin taide on kuitenkin harvoin. Eivät taiteen kuvat yleensä kovinkaan monien uniin hiivi.

Lahden Taideinstituutista pari vuotta sitten valmistunut Kari Vehosalo (s. 1982) on kuitenkin saanut aikaiseksi näyttelyn, josta herkemmät katsojat saattavat karata kesken taidenautinnon. Nautinnosta on sitä paitsi aika vaikea puhua, jos maalauksessa esimerkiksi takapuolensa paljastanut mies on ilmeisesti ulostamassa yhtä ilmeisesti kuolleen naisen päälle.

Useampikin Vehosalon maalauksista kuuluu sarjaan Väkivaltaisen kuoleman pelko, joten psykologian alueelle hän katsojaa haluaa ilmeisesti johdattaa. Toisen mahdollisen lukuohjeen antaa näyttelyn nimi Hirtettyjen tanssiaiset, joka viittaa Arthur Rimbaudin (1854–1891) runoon. Tulee mieleen eräs Rimbaudin kirje, jossa tätä toteaa, että runoilija ”saavuttaa tuntemattoman, ja vaikka hän menettäisi järkensä eikä ymmärtäisi näkyjään, niin ainakin hän on nähnyt ne!”

Silkkaa romantiikkaakin tämä toki on, mutta ehkä joidenkin nuorten taiteilijoiden on löydettävä ilmaisunsa psyyken pohjamutien kautta. Tekniikka Vehosalolla on kyllä harvinaisen kypsä. Hän maalaa esittävää mustavalkoista öljymaalausta – ei valokuvantarkkuudella vaan sillä samalla tenhovoimalla, minkä mustavalkoinen elokuva oikealla kankaalla tuottaa.