Jatkan syksyn unohdusten perkaamista kuvakansioitteni avulla.
16.10 kävin Galerie Anhavassa katsomassa Nina Roosin (s. 1956) näyttelyn (7.–31.10). Jotenkin en saanut otetta siihen enkä kyennyt sanomaan nopeasti mitään fiksua ja jäin sitten mykäksi. Oli minulla kuitenkin sellainen tunne, että nyt hänen maalaamisensa näytti seesteisemmältä kuin esimerkiksi viimeksi – ikään kuin hän olisi vähän enemmän nauttinutkin siitä. Käsitteellinen ja vaikea hän tietyllä tavalla on, mutta kyllä teokset viettelevät mukaansa miettimään sekä kuvaamisen ja kerronnan tapoja – tai kerronnan puutetta – että sitä kautta katsomisen tapoja. Olivat ne lopulta aika hienoja:
Shades I (I Am Here), 2010, öljy akryylille.
Vähän kyllä ajattelin, että meniköhän tuo yliviileä ripustus jo vähän liikaakin nyyjoorkin puolelle. En oikein löytänyt motivointia moiselle suorastaan vieraannuttavalle tilankäytölle – tila ei siis oikein soinut:
***
Minulla on tapana katsoa kaikki ei-niin-oikeat näyttelyt ja marginaaliset paikat aika tarkkaankin, sillä joskus sitä oppii niistäkin aivan uusia ja omituisia asioita. 16.10. katselin myös Sanomatalon ensimmäisen kerroksen käytävälle ripustettua Riikka Juvosen (s. 1955) Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitusnäyttelyä – hän on myös kertnut tarinat omina versioinaan. Tuhat ja yksi yötä on ollut minulle aika läheinen asia, koska arabian kieli ja islamilainen kulttuuri oli aikoinaan yliopistolla pääaineeni. Mutta aikaahan siitä jo toki on. Juvosen kuvat näyttivät kuitenkin jotenkin steriileiltä ja jähmeiltä eivätkä vastanneet sitä sadunhohteen pehmeyttä, joka ainakin minulle on aina virittäytynyt ko. materiaalin kanssa:
Niin että minä taidan panna roponi toiselle tuoreelle Tuhannen ja yhden yön versiolle: muinaisen opiskelutoverini Jaakko Hämeen-Anttilan tulkinnalle, jonka on kuvittanut Heli Hieta (s. 1966).
***
Seuraavana päivänä 17.10. kävin Forum Boxissa katsomassa Johannes Kankaan (s. 1967) näyttelyä (8.–31.10), josta tulin vähän surulliselle päälle. Oli outo tunne, että olisin halunnut pitää näyttelystä enemmän kuin pidin. Kangas oli pannut esille kolme erillistä sarjaa, mutta eivät ne saaneet mitään kunnon klangia yhdessä syntymään eivätkä nyt kyllä rahkeet oikein muutenkaan riittäneet tähän yhteen Helsingin vaativimmista taidetiloista. Oli siellä ihan hienojakin töitä ja osittain onnistunutta ripustusta:
Mutta ei esimerkiksi tällä vihreän pläntin kikkailulla mihinkään päästy:
Väliin tuntuu siltä, että vähän nuoremmat taiteilijat eivät osaa tarpeeksi kunnioittaa näitä haasteellisia komeita tiloja. Tai voihan joku tietenkin olla perustellusti sitä mieltä, että ei niin tarvitsekaan tehdä. Rohkeasti vain toimintaan! Ehkä minä olen vain vähän modernistisesti jämähtänyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti