Näyttelykuvia 163: Interaktiivisuudesta

Pietarissa vietetyn viikon jälkeen on alkanut kriitikon arki. Yritän pakottaa itseni taas näyttelyihin, vaikka kärsinkin tällä hetkellä jonkinasteisesta taiteen yliannostuksesta. Sunnuntaina 31.10. kävin varovaisesti jo yhdessä näyttelyssä. Kyseessä oli Helinä Hukkataipaleen (s. 1941) performanssi- ja videoinstallaation Merkitse minut Galleria Jangvassa (27.19.–14.11.):

Esillä oli kaksi lyhyttä videoteosta ja puku, johon Hukkataival yrittää solahtaa niin usein mahdollista (päivittäin klo 12 eteenpäin), jotta yleisö voisi sitten maalata hänen pukuaan, jonka sisällä hän istuu silmät sidottuna. Katselin videot tarkkaan, mutta toisen – kliseisen japanilaistyyppisen nukkeanimaation – liittymistä teemaan en kuolemaksnikaan ymmärtänyt. Sen sijaan toinen, jossa Hukkataival itse esiintyi, oli häipyvän kaksoisuvan kanssa suoraan performanssitapahtumaan liittyvä, ja niistä olisi syntynyt jo kahdestaan voimakas jännite. Välillä tuntuu siltä, että taiteilijoiden pitäisi uskaltaa luottaa enemmän vähän voimaan.

Hukkataivalkin tuli paikalle, mutta en minä sitten viitsinyt ruveta maalaamaan, kun tuli jotenkin falski olo. Kriitikko ja taiteilija tunnistavat toisensa, ja sitten pitäisi vaihtaa roolit niin, että taide tapahtuisi. Olin itse asiassa jo päättänyt Venäjän kunniaksi maalata hänen pukuunsa taidokkaan toisinnon Malevitšin Mustasta neliöstä, mutta sitten moikattuamme jostain syystä valehtelin, että minulla on vähän kiire. Että se siitä interaktiivisuudesta.
Mutta itse työ oli kuitenkin mielestäni aika vakuuttava. Ja ehkä minunkin haluttomuuteni osallistua oli lopulta osa teosta, sanoohan Hukkataival itse, että "aina emme myöskään halua nähdä sitä, miten vaikutamme toisiin". Näinhän siinä kävi. 
Hukkataival on pitkän linjan performanssitaiteilija, joka on aina pysytelyt vähän hiljaisena jossain takavasemmalla. Oikein harmittaa, että on tullut seurattua hänen työtään aivan liian huonosti – hän kun asuu vielä Tampereella.