Tänään tuli postista Helvi Tiisalan (1947–2005) näyttelyyn (27.10-2010–9.1.2011) liittyvä julkaisu, johon kirjoitin hänen muistonäyttelynsä kuraattorina toimineen taidemaalari Kimi Pakarisen (s. 1963) pyynnöstä jutun. Näyttely on esillä Tuusulan taidemuseossa, Taidekeskus Kasarmin Aunelassa, ja Tiisalan jäljelle jääneet työt kuuluvat siis nykyään Aune Laaksosen taidesäätiölle. Tiisala on suurelle yleisölle vähemmän tunnettu taiteilija, mutta nyt on tilaisuus tutustua hänen tuotantoonsa kunnolla ja asiantuntevissa käsissä suunnitellun näyttelyn avulla. Tehkää siis ihmeessä retki Tuusulaan.
Kirjoitan aika paljon koko ajan, mutta jotkut tekstit tuottavat vieläkin aivan erityistä iloa, kun saan ne käsiini julkaistuna. Tämä teksti kuuluu ehdottomasti sellaisiin. Tuntui jo heti aika hienolta, kun minua pyydettiin se kirjoittamaan.
Keltainen erämaa, 2002, öljypastelli.
Sisäisessä virrassa
Helvi Tiisala totesi aikoinaan haastattelussa, että ”täytyy löytää oma sisäinen virta”. Virtaa ei kuitenkaan sovi sekoittaa silkkaan tajunnanvirtaan, sillä taiteessa on aina kyse enemmästä. ”Pitää osata katsoa myös yleisin silmin”. Totesi Tiisala itsekin. Yksityisen ja yleisen välinen vaikeasti kartoitettava rajavyöhyke on taiteen keskeistä aluetta. Katsoja haluaa nähdä yksittäisen luovan taiteilijan subjektiivisine ratkaisuineen, useimmiten erottaa jonkin tavaramerkkimäisen kädenjäljen, mikä vaatimattomimmillaan on vain tunnistamisen hetki. Samalla katsoja haluaa kuitenkin hakea yleisempiä tarttumakohtia, assosiaatiopintaa tai samastumisen välineitä.
On paljon taiteilijoita, joiden työn kykenen tunnistamaan pikaisella silmäyksellä. Olen nähnyt runsaasti heidän näyttelyitään vuosien mittaan. Helvi Tiisalan harvoista yksityisnäyttelyistä olen nähnyt vain yhden: Galleria Valöörissä Helsingissä vuonna 1998. Siitäkin muistan vain hämärästi sympaattisen tunnelman: tämä hiljainen ja vähän julkisuudessa ollut taiteilija on selvästi tosissaan.
En siis koe erityistä tunnistamisen hetkeä, kun katson Tiisalan töitä. En osaa asettaa niitä mihinkään taiteilijan uraan liittyviin sisäisiin kehityskulkuihin, ja nopea tunnistaminen tapahtuu taidehistorian kautta: hei, tuossahan on selvästi häivähdys Paul Kleetä… tuo maisema outoine puineen on kuin Mauno Markkulan fantasia… ja kun katson Tiisalan herkkiä, abstraktin ja esittävän rajalla seikkailevia hiilipiirustuksia, muistan tietenkin Kauko Hämäläisen…
Sitten tulee itsekäs olo: on vähän masentavaa, etten ole tuntenut näin hienoa maalaria. Miten se on mahdollista? Sitten hän on vielä kuollutkin, mikä tuottaa vähän pelottavan auran: hän on peruuttamattomasti poissa, ja minun pitää kohdella hänen muistoaan silkkihansikkain.
Onneksi saan varaston uumenissa tilaisuuden nähdä Tiisalan tuotantoa vähän enemmänkin. Näen, että hän on ihan tavallinen maalari niin kuin suurin piirtein kaikki tuntemani maalarit: jotkut työt ovat vähän löysiä, jotkut vain harjoitelmia, selvästikin itselle asetettuja väritehtäviä, jotkut ovat jääneet kesken… Sitten alan erottaa joukosta niitä, joissa on aivan erityinen sointi. Luulen, että se on sitä aitoutta, josta Tiisala itsekin puhui. Hän myös totesi: ”Tänä kiireisenä aikana maalaaminen on erittäin toden ja rauhallisen tuntuista.”
Tiisalan parhaimmista töistä henkii juuri aitous ja rauhallisuus. Värit löytävät pakottoman tavan olla toistensa kanssa suhteessa, eikä taitelijan tarvitse temppuilla tai hakea ulkokohtaisia efektejä, joilla voisi saada aikaan tietty haluttu vaikutelma. Vaikutelma on se, joka prosessin kautta syntyy jos on syntyäkseen.
Mutta mitä on tuo aitous? Miten esimerkiksi yksittäisten, sellaisinaan miltei mykkien tai ainakin mitään esittämättömien värikenttien koosteesta voi muodostua jotain, jota minäkin haluan nimittää aidoksi? Tiisalan käyttämät elementit ovat varsin tavanomaisia, tavallisia. Ja silti niiden yhteisesti luomassa maailmassa vallitsee oudon kiehtova tunnelma, joka totuuden ja runon liitossa tuottaa tunteen aitoudesta.
Luen Boris Pasternakia, ja pääsen jyvälle siitä, mistä Tiisalankin töissä pohjimmiltaan taitaa olla kyse: ”Minua kiehtoi tavallisuuden epätavallisuus. Säveltäessäni tai kirjoittaessani proosaa tai runoja seurasin tiettyjä näkemyksiä ja motiiveja ja kehittelin määrättyjä aiheita ja teemoja. Suurimman nautinnon tuotti kuitenkin todellisuuden tunteen tavoittaminen, todellisuuden makuun pääseminen, se että onnistuin välittämään olemassaolon atmosfäärin, ympäröivän elämänpiirin, joka hallitsee sitä muotoa, johon kuvaamani yksittäiset aiheet olivat uponneet mutta johon ne eivät huku.”
Eiköhän se ole juuri näin. Helvi Tiisala kykenee parhaimmissa töissään kuvaamaan katsojalle jotain oleellista olemassaolon atmosfääristä.
Usein puhutaan siitä, miten jotkut taiteilijat maalaavat havainnosta. Helvi Tiisalakin on maalannut pakkasessa vesiväreillä, mutta suurimmassa osassa nyt nähtävissä akvarelleissa ja hiilipiirustuksissa on kyse toisenlaisesta havainnosta: elämän havainnoinnista, olemassaoloon liittyvien tunnusomaisten piirteiden löytämisestä.
Maalaus, 2000, akvarelli paperille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti