Tänään tuli ulos tuorein YLE1:n Kultakuumeen radiokolumnini, joka syntyi sattumalta luetusta uutisesta. Aihe on kuitenkin moninkin tavoin läheinen.
Viini ja evoluutio
Toissapäivän uutisoitiin, että tähtitieteilijä Tyko Brahen (1546–1601) ruumis kaivetaan jo toistamiseen haudastaan tutkimuksia varten. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui vuonna 1901. Tuolloin hänen hiuksistaan löydettiin elohopeaa, jolla hänen oletetaan yrittäneen hoitaa virtsarakon tulehdusta – varsinaista kuolinsyytään. Sittemmin on alettu epäillä, että hänen apulaisensa, Johannes Kepler (1571–1630), kuuluisa tähtitieteilijä hänkin, olisi myrkyttänyt hänet.
Minua tällaiset aina silloin tällöin ajankohtaiset haudanryöstöä lähenevät tutkimusuutiset ovat aina jotenkin ärsyttäneet. Tyko Brahe kuoli siis yli 400 vuotta sitten. Eikö meillä näinä tiukkojen tutkimusresurssien aikoina olisi tärkeämpääkin tutkittavaa kuin kohta puolentuhatta vuotta sitten kuolleen tähtitieteilijän kuolinsyy?
Tyko Brahen kuolinsyyn muuttaminen harmittaa minua todellisuudessa vielä tavallista enemmän. Olen nimittäin useammankin kerran käyttänyt hänen kuolemaansa esimerkkinä kulttuurievoluution voimasta. Alkuperäinen tarina hänen kuolemastaan kertoo, että tähtitieteilijä joi eräillä päivällisillä liikaa viiniä ja kuoli virtsarakon pullistumaan, koska ei etikettivirheen pelossa voinut lähteä ruokapöydästä kesken kaiken vessaan. Jos ei tämä tarina ole ylivertaisen paljastava todistuskappale kulttuurin voimasta suhteessa ihmisessä jyllääviin alkukantaisiin luonnonvoimiin, niin mikä?
Olen jo nuoresta opiskelijasta asti ollut sitä mieltä, että ihminen poikkeaa muista luontokappaleista nimenomaan sen takia, että lajimme uusintamisessa kulttuurinen evoluutio on pitkälti korvannut biologisen evoluution: informaatio seuraaville polville välittyy oppimisen ja jäljittelyn kautta – ilman että se olisi sidottu geeniperimäämme.
Kun olen ajautunut keskusteluun – ja toisinaan myös väittelyyn – näistä asioista, minulla on ollut tapana käyttää Tyko Brahen kuolemaa esimerkkinä kulttuurin voimasta suhteessa luonnon kulloinkin yksilölle asettamiin vaatimuksiin. Mikä olisi parempi esimerkki kuin se, että ihminen pystyy pidättelemään itsensä kuoliaaksi vain siitä syystä, että jokin sovinnaisuussääntö on sisäistetty niin voimakkaasti, etteivät edes kuset tule housuihin.
No, nyt taidan siis menettää tämän tarinan lopullisesti. Jos todennäköiseksi kuolinsyyksi osoittautuu Keplerin suorittama murha, kertoohan sekin toki jotain kulttuurista, mutta ihan päinvastaista. Kulttuurissahan kyse on kuitenkin usein juuri siitä, että yksilö erilaisista syistä johtuen pidättäytyy sen tekemisestä, mitä oikeasti tekisi mieli tehdä. Ei ole esimerkiksi soveliasta yhtäkkiä hivauttaa väittelykumppaniaan nyrkillä, jos tämä sattuu olemaan nokkelampi verbaalisissa taistoissa. Joskushan näin tapahtuu, ja sitä tarinaa saatetaan sitten kertoa vielä kymmenienkin vuosien kuluttua, mikäli kyseessä on sivistyneistön tai ylempien yhteiskuntaluokkien edustaja – siis sellainen henkilö, jolla kulttuurisen evoluution tuottamaa kulttuurista pääomaa on enemmän ja jolle siis tappeleminen on vähemmän sallittua. Kulttuurievoluution myötä alfauroksetkin syntyvät aivan eri tavalla kuin paviaanilaumassa.
Alkon entinen pääjohtaja, tutkija ja yhteiskuntapoliitikko Pekka Kuusi (1917–1989) kirjoitti aikoinaan kulttuurievoluutiosta oikein kirjankin, Tämä ihmisen maailma (WSOY 1982), jossa hän muun muassa totesi kulttuurievoluution tietyistä vaaroista sen tosiseikan, että toisin kuin biologisessa evoluutiossa kulttuurievoluutiossa virheellinen informaatioaines säilyy ja lisääntyy niin kauan kunnes ihminen tiedostaa sen olevan vahingollista. Ihmisen täytyy siis ymmärtää käyttäytymisensä aiheuttamat muutokset ja sitten ryhtyä viisaasti säätelemään kulttuurievoluutiota.
Tällainen säätely on toisinaan varsin konkreettista toimintaa. Esimerkiksi Kuusen johtajakaudella Alkossa alettiin kampanjoida viinin puolesta väkeviä vastaan. Ja näin tehtiinkin menestyksekkäästi. Minäkin olen esimerkiksi oppinut, että Garda-järvestä itään, Valpolicellan viinialueella tuotetaan aivan ihanan täyteläistä punaviiniä, jota Vuoden viinit -kilpailussa vuonna 2008 luonnehdittiin seuraavasti: ”Punaruskea, kehittynyt viini, jonka rehevässä tuoksussa on tallia, nahkaa, kirsikkaa ja vaniljaa.”
Yleisradiossahan ei tuotemainontaa saa harjoittaa, mutta tässä voin sitä tehdä. Juuri tästä viinistä puhuin. On se yksi parhaista maistamistani viineistä!
Mutta kyllä luontokin osaa ottaa omansa. Kun juon tätä ihanaa punaviiniä tarpeeksi paljon niin saatan hyvinkin unohtaa sen, että olen ns. eurooppalainen. Ja näin on muuten käynytkin. Monimutkaisia nämä luonnon ja kulttuurin väliset vuorovaikutussuhteet.
Tältä muuten näyttää viisitoistaminuuttinen jokatoinenviikkoinen työpöytäni, joka alkaa tuntua jo aika kodikkaalta. Pöydällä on se teksti, jonka juuri luit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti