Tiistaina kävin siis Itäkeskuksessa. Seuraavana päivänä oli vuorossa Malmi, koska sielläkin pystyy yhdistämään uimahallireissun ja taiteen katsomisen. Malmin uimahalli ja Malmitalo näytelytiloineen ovat ihan vierekkäin – ja vielä ihan rautatieaseman lähellä. Junalla on itse asiassa sinne tosi lyhyt matka.
Jo asemalla tietää tulleensa itäisiin kaupunginosiin (vai onko tuo nyt sitten koillinen?), koska luonto alkaa jo ottaa omaansa takaisin. Malmin asema on aika hurjan näköinen, kun ykköslaituri on jo vuosia ollut tarpeeton:
Malmitalossa on silloin tällöin ihan kelpoja näyttelyitä, mutta kyllä sen näyttelytila on vähän liian pieni ja haasteellinen – niin kuin nykyään on tapana sanoa.
Taidemaalari Merja Heino (s. 1959) on sinne kuitenkin näyttelyllään Oi ihana etelä (21.10.–13.11.) uskaltautunut. Hyvä niin. Olen aina ollut sitä mieltä, että taiteilijakunnan on hyvä osallistua kunnalliseen – Malmitalohan on siis Helsingin kulttuurikeskuksen alainen – kulttuuritoimintaan siten, että taide jalkautuisi myös keskustan ulkopuolelle ja olisi tarjolla ns. tavallisille ihmisille ilman erityisponnisteluita sekä keskustaan ja ehkä vähän pelottavankin elitistiseen gallerimaailmaan hakeutumista. Samalla minua kuitenkin on aina surettanut näissä paikoissa käydesäni niiden vaatimaton yleisömäärä ja se tietämäni seikka, että varsinainen taideväki ei juuri koskaan persettään nosta lähteäkseen totuttujen reittiensä ulkopuolelle. Olen esimerkiksi varma siitä, että taidemaailmamme museo-, galleria-, kuraattori- ja kirjoittajaväessä on monta helsinkiläistoimijaa, jotka eivät ole kertaakaan elämässään käyneet Malmitalon näyttelytilassa. Ja nyt kun tähän menin, ryhdyin miettimän itseänikin. Blogin nimelle kunniaa tehden alastoman rehellisesti: Minun työsarkani on seurata kuvataidetta niin hyvin kuin mahdollista ja saan sitä myös kokopäivätoimisesti tehdä. Montako kertaa minä olen eläessäni Malmitalossa käynyt? Nyt tuli jo peräti kolmas kerta täyteen!
No onneksi tuli. Merja Heino on tehnyt hienon näyttelyn. Hänen tuotannossaan on kaksi toisiinsa kietoutunutta juonnetta: arkkitehtuuriopintojen kautta syntynyt kiinnostut tektoniikkaan ja rakenteisiin ja ornamentiikkaan sekä ilmeisesti oman kasviharrastuksensa kautta orgaaniseen ja sen visuaaliseen maailmaan. Tämähän on yksi taiteen keskeisistä jännitteistä, ja on hieno nähdä, miten se toimii yhden ja saman taiteilijan käsissä. Tulee mieleeni omat harrastukseni islamilaisen arkkitehtuurin kanssa ja sen pohdinnat, miten viinin kärhi muuntuu arabeskiksi (siis jo kauan aikaa sitten tekemätättä jäänyt gradu!), ja huomaan Heinon pohtivan aika perustavaa laatua olevia kulttuurisisa kysymyksiä näennäisen vähäeleisissä maalauksissaan.
Silkan maalauksen lisäksi Heino on myös uskaltautunut itselleen uudemman välineen pariin: 8-minuuttinen kasveja hitaasti still-kuvina kuvaava video Oi ihana etelä on miltei lumoava. En kuitenkaan ihan ymmärrä sen vuorovaikutussuhdetta hänen pelkistettyjen ja hienostuneisuudessaan hiljaisten maalausten kanssa – niin eri maailmoja ne ovat. Mutta ei kai sen nyt niin hirveästi ole väliä. Kysehän ei ole installaatiosta vaan erillisistä teoksista. 
Ja olihan muutenkin todella hyvä oni, että tuli käytyä Malmilla. Talossa oli myös pikkuinen mutta oikein hauska ja kiinnostava valokuvanäyttely. Ranskalainen valokuvaaja Stéphanie Lacombe (s. 1976) on ollut Suomessa residenssissä, ja on laittanut nyt sitten tästä johtuen kuviaan esille (20.10.–13.11.). Hänen näyttelynsä La France à table kertoo ranskalaisista eri-ikäisistä ihmisistä arkisissa ruokapöydissään. Jotkut syövät vielä ihan oikeasti perinteiseten rituaalien mukaan, jotku huolimattomasti tv:tä katsellen. Tällainen dokumentaarisuus panee miettimään myös omia tapojaan, ja huomaan syöväni nykyään aivan liikaa sohvannurkassa tv:tä katsellen.
Tässä Tauranin perhe Bannesista:
Piristävä ja hauska pikkukokemus. Sitäpaitsi tämä on kaikkineen hienoa kulttuuripolitiikkaa. Lacombe on menestynyt ja palkittukin – muun muassa arvostettu Prix Niépce -palkinto viime vuonna – valokuvataiteilija, ja on hienoa, että kaupunki kierrättää hänen näyttelyään Stoassa, Vuotalossa ja Malmitalossa.
Ja piti vielä käydä kirjastossakin katsomassa nuoren kuvataiteilija Suvi Pesosen (s. 1987) näyttelyä Rakkaudesta Japaniin (25.10.–5.11.):
Näiden koulutyttömäisten ja kömpelöiden akvarelli- ja tussitöiden perusteella en ehkä ainakaan ihan vielä nimittäisi häntä "kuvataiteilijaksi" niin kuin hän itse tekee. Mutta sääntöjähän siihen ei ole. Ja luojan kiitos, että näin on, totean lopulta itsekin. Olisihan se nyt kauheaa, jos joku taho voisi estää jonkun esiintymisen taiteilijana. Siitä siis vaan, josta siltä tuntuu. Kyllä aika sitten toivottavasti tasii. Tai mistä minä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti