Kaalinhakumatkani tänään johti reissulla kuitenkin kolmeen galleriaan. Galleria Huudossa Uudenmaankadulla oli Katariina Salmijärven (s. 1972) näyttely Väreissä (17.11.–5.12), jonka oli tarkoitus esittää synesteettisiä maalauksia. Mutta ei se oikein toiminut. Alla esimerkiksi vasemmalla 'viha' ja oikealla 'rakkaus' erilaisissa väreissä. Vaikea minun on tuota sinistä erityisenä vihana pitää – ja ei kai se, että jotkut värit ovat perinteisesti symboloineet joitain asioita, tee jutusta vielä kovinkaan synesteettistä:
Ihan sieviä maalauksia, mutta eivät ne ihan oikeasti syntestesiaan liity. Vähän haastavampaa mietiskelyä, please.
***
Valokuvagalleria ja -kirjakauppa Luovassa on silloin tällöin ihan kiinnostavia näyttelyitä, mutta kyllä paikan omistajat taitavat sitenkin heittää etsikkoaikansa hukkaan, sillä kyllä siellä niin usein on aivan joutavanpäiväisiä tai sitten ihan paskoja näyttelyitä, jotka tulevat hiljalleen karkottamaan vakavat asiakkaat. Niin oli nytkin. Kira Gluschkoffin (?) Everyone Is Art (18.11.–23.12) on taiteena lopulta ihan kiiltokuvamaista roskaa, joka ehkä kestää sellaisena poliittissävyisenä ulkonäyttelynä, jollaisena sen aikoinaan näin ja kirjoitin myös jutun Kauppalehteen. Ei tästä kovin kiinnostavaksi taiteeksi ole, vaikka rintasyöpä olisi kuinka tärkeä asia:
***
Helsingissä on aivan liikaa gallerioita. Yksi sellainen on Rööperin taidesalonki, johon vihdoinkin päätin tutustua – se kun on jopa kotiani lähimpänä oleva galleria. Enkä siltikään ole koskaan eksynyt sinne. No, eiköhän se ollut torstaisin auki vasta klo 16 alkaen, joten Ilmi Huovialan (s. ?) näyttely (10.–28.11.) jäi näkemättä. Tai näin minä sen ikkunasta, ja se kyllä piisasi ihan hyvin:
Silkkaa toritaidetta tämän rovaniemeläisen maalarin falski värimaailma on:
Ja nyt tunnen itseni taas ihan fasistiksi. Taidan ryhtyä aktiivisesti karttamaan näitä huonoja näyttelyitä, ettei tarvitsisi enää sanoa mitään ikävää. Sitä paitsi onhan esimerkiksi pahkakuppienkin myynti ihan legitiimiä toimintaa. Mitä minä sitä itkemään.
Hyvää yötä. Juon nyt kuitenkin ensin lasin Valpolicellaa.
No hei, vähän haastavampaa mietiskelyä, please. Tai kielellistä tarkkuutta sitten. Ei kai synestesia ole mikään objektiivinen ilmiö, käsittääkseni erilaiset aistivastaavuudet liittyvät kokijan temperamenttiin: yhden viha on musta, toisen punainen. Ja sitten on tietenkin eri kulttuurien perinteiset värimerkitykset siinä rinnalla tai sanoisiko alla. Olisi jännittävää tietää vaikkapa, miten japanilaisen ja ruotsalaisen synesteetikon kokemukset eroavat toisistaan.
VastaaPoistaEn ole nähnyt Salmijärven näyttelyä vielä, mutta arvelen teosten muodostaneen keskenään jonkinlaisen värikieliopin, josta omasi siis poikkesi. Minkäs värisiksi sinä maalaisit vihan ja rakkauden?
Et nyt tainnut ymmärtää, mitä ajoin takaa. En minä usko synestesian olevan lainkaan olevan objektiivista, mutta eivät viha ja rakkaus liity mitenkään synestesiaan. Ne ovat tunteita, eivät mitään aistitoimintoja. Tässä on siis kategoriavirhe. Siitä oli siis kyse. Symbolinen suhde ja synesteettinen suhde ovat kaksi ihan eri asiaa. Siihen halusin tarkkuutta, mutta en jaksanut käyttää niin monia sanoja. Olisi kai pitänyt.
VastaaPoistaBlogitekstin huomattuani laitan tekijänä lusikkani soppaan - vastaan ja vähän oikaisenkin:
VastaaPoistaKuvassa olevat maalaukset eivät ole nimeltään 'Viha' ja 'Rakkaus' vaan 'Minä vihaan sinua' ja 'Minä rakastan sinua'. Osana maalausta niistä löytyy vastaavat tekstit, joissa sanojen 'vihaan' ja 'rakastan' kirjaimet on korvattu väreillä.
Synesteettisia ne ovat siksi, että eräs synestesian muoto on taipumus kokea vastaavuuksia kirjainten ja värien välillä, ns. kirjainsynestesia. Ko. maalauksissa tämä vastaavuus tulee esiin oman synestesiani periaatteita noudattaen. Synesteetikkona minulle käy nimittäin niin, että kun näen kirjaimen v, vilkkuu näkökentässäni harmaata. Tai ajatellessani a:ta jokin viestittää näkökeskukselleni punaisesta. Samoin käy, kun kuulen sanan eli peräkkäisiä äänteitä.
Kyse ei siis ole sen esittämisestä mitä jotkut värit ovat perinteisesti symboloineet eikä varsinkaan sellaisesta yksinkertaistuksesta, että esittäisin vihan sinänsä olevan sinistä ja rakkauden punaista. Käsittelen kirjoitettuja aakkosten kirjaimia ja sitä kuinka ne ovat korvattavissa väreillä, eräänlaista koodijärjestelmää siis.
Näyttelyä saa toki kritisoida ja nyt kritiikille varmasti aihetta onkin, jos sen olennainen sisältö kerran jää näin helposti huomaamatta.
No okei, okei. Mietin asiaa tarkemmin.
VastaaPoistaOk. Kiitos kun nyt jaksoit. Itse ajattelin tunteen (käsitteenä) värittymisen voivan kuulua synestesian piiriin samoin kuin esim. "värillisten viikonpäivien", jotka linkittämässäsi Wikipedia-artikkelissa mainitaan.
VastaaPoista