Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.