Tänään ilmestyi Ilkassa arvioni Antti Maasalon (s. 1940) näyttelystä (15.11.–5.12.) Ava Galleriassa. Tämä Lehtimäen Pelle Peloton on kiinnostava taiteilija, joka seuraa tekniikan kehitystä vielä seitsemänkymppisenäkin ilmeisen herpaantumattomasti.
Haaveilijoiden aurinkokunta.
Valon ja liikkeen runoutta
Alajärven kaupungin kulttuuripalkinnon vastikään vastaanottanut kuvanveistäjä Antti Maasalo täytti myös ihan vähän aikaa sitten 70 vuotta. Viisaan lepoon hän ei kuitenkaan ole siirtynyt vaan juhlii työtä tehden ja on tuonut teoksiaan pitkästä aikaa Helsinkiin näytteille.
Maasalo alkaa olla jo aikamoinen grand old man suomalaisen kuvanveiston rajojen laajentajana. Hänen materiaalinaan ovat muovattavan tai veistettävän kolmiulotteisen materian sijaan sangen abstraktit valo, ääni ja liike – ja välineinään muun muassa tietokone, video, sähkö ja laser.
Maasalo on kuulunut perustajajäsenenä Dimensio-ryhmään, joka vuodesta 1972 on yhdistänyt taiteen ja teknologian kieltä toisiinsa ja jatkaa toimintaansa edelleenkin. Dimensiolaiset ovat aina osanneet valjastaa teknologian uusimman kehityksen taiteen palvelukseen, ja niinpä Maasalokin osallistuu kotoaan Lehtimäeltä Helsingin näyttelyyn päivittäin: hän nimittäin esittelee näyttelyn aina kello 17 ateljeekameransa välityksellä.
Vaikka Maasalo olisikin aikamoinen Pelle Peloton, ei hän anna tekniikan kuitenkaan syödä liikaa taiteen osuutta. Taidetta ei siis valjasteta tekniikan käyttöön, mikä tuottaisi usein vain kikkailua tai harmitonta viihdettä.
Lukuisia julkisia teoksia toteuttanut Maasalo on myös ympäristötaiteilija, jolle tekniikan käyttämisestä huolimatta juuri tietty luonnonläheisyys on ominaista, ja niinpä hän käyttääkin usein esimerkiksi tuulta, vettä, auringonvaloa ja erilaisia heijastuksia. Ympäristötaiteilijanakin hän on melkoinen pioneeri. Hän järjesti jo vuonna 1982 Lehtimäelle pohjoismaisen maa- ja ympäristötaiteen symposiumin, josta on tullut klassikko alallaan. Tämäkin toiminta on jatkunut niin ulkomailla kuin kotona Lehtimäelläkin.
Maasalon taide ei tekniikkaulottuvuudestaan huolimatta ole äänekästä tai ulkokohtaisilla efekteillä tehoaan etsivää ajanvietettä vaan hiljaiseen ja pohtivaan vastaanottoon rohkaisevaa meditatiivista taidetta. Hänen teoksillaan ei ole väitelauseiden kaltaista erityisesti avattavaa sisältöä, hän ei myöskään julista eikä liiemmälti opetakaan. Ymmärtämis- ja tulkintaprosessin sijaan katsojan kannattaa hakeutua mielentilaan, jossa ”puhdas” kokemus on rationaalista ymmärtämistä tärkeämpää. Teosten kanssa voi olla mielekkäässä suhteessa – miettimättä sen kummemmin mitään syytä siihen. Sen tulee vain antaa syntyä.
Tällaisia ovat Maasalon nyt näytillä olevat teoksetkin, joista suurin osa on melko tuoreita, mutta mukana on myös jokunen vanhempikin. Sen verran voisin moitettakin antaa, että ei Maasalon olisi missään nimessä kannattanut tyytyä näin pieneen galleriatilaan. Mikä lie vaatimattomuus vaivannut? Pienessä galleriassa jo muutamakin teos aiheuttaa tilanteen, jossa teokset alkavat häiritä toisiaan. Tällainen meditatiivinen, hitaan liikkeen ja värin veistos tarvitsee myös tilaa sille sfäärien hengitykselle, jota sen olemassaolo tavallaan kuvittaa. Maasalon teokset tulisivat todellisuudessa oikeuksiinsa sellaisissa hienoissa näyttelytiloissa kuin Helsingin Taidehalli tai Forum Box.
Nyanssit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti