Julkaistua 116: Ruusujen seppelmalja

Tänään tuli postista Ipi Kärjen (s. 1951) tuore näyttelyluettelo, joka ilmestyy hänen tulevan Lahden näyttelynsä – Galleria Nuovo (6.2.–20.3.) – avajaisissa. En kuitenkaan malta olla mainostamatta sitä jo ennakkoon, sillä niin hieno näyttely on luvassa, että toivoisin esimerkiksi helsinkiläisten taiteenystävien tekevän sinne retken, sillä ei Lahteen nyt niin pitkä matka ole. On tässä omakin lehmä ojassa, sillä kirjoitin luetteloon johdantotekstin käytyäni Kärjen ateljeessa haastattelumatkalla viime joulukuun alussa. Oli tosi hienoa nähdä, miten pitkän uran tehnyt maalarikonkari oli löytänyt taas aivan uuden innon tekemiseen. Tuloksena on tosi hienoja maalauksia. Ja tässä siis luettelon teksti:

Ruusujen seppelmaja

Taiteesta kirjoitetaan koko ajan, nykyään kai enemmän kuin koskaan. Silti varsinkin maalaustaide on historiansa myötä myös erkaantunut sanoista. Maalaukset ovat aikoinaan toimineet kertomuksina ja allegorioina, joita on ollut helppoakin sanallistaa. Tietyt värisävyt esimerkiksi ovat symboloineet tiettyjä, usein liturgiseen elämään liittyviä asioita. Modernin myötä kuvallisuus on kuitenkin ohittanut sanallistamisen. Jo Henri Matisse on todennut: ”Kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään.”

Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät tietyllä tavalla esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan, vaikka ne syntynsä sellaisessa olisivat kokeneetkin. Ne ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet tuota Matissen maksiimia ja erkaantuneet partikulaarisuudesta kohti taiteen autonomista aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, totesi Kärki aikoinaan kuvaillessaan sitä hermeneuttisen kehän kaltaista vuorovaikutusta, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.

Nyt tässäkin on tapahtunut muutoksia, ja Kärjen tuotannossa taitaa olla menossa iso murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta. Taiteen ja kristinuskon suhteita tutkinut teologi Hans-Eckehard Bahr on todennut: ”Kun taiteilija astuu näille uusille aihelähteille, hänen onnistuu ehkä tehdä itsestään selvinä pidetyt yhteyden uudelleen kyseenalaiseksi, lähestyä ihmistä syvemmältä ja samalla nähdä hänet jälleen kokonaisuutena.” Jotain tällaista uumoilen Kärjelle olevan tapahtumassa, vaikka ei siinä mitään erityisen uskonnollista taidakaan olla.

 Äiti, 2010, öljy kankaalle, 190 x 190.

Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen liian osoittelevasti vain tiettyyn suuntaan tai tarjotessaan aivan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että esimerkiksi sellaiset taideteokset kuin Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä ja varsinkaan sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. Tämä koskee sekä yleisempää että yksityisempää tasoa. Kun maalauksessa lukee ’äiti’, ei minun tarvitse ryhtyä ottamaan selvää Kärjen äidistä vaan pikemminkin ryhtyä miettimään omaa äitiäni ja ylipäänsä äitiyttä sekä äitien ja lapsien suhdetta ja yhdistää ajatuksiani siihen tunneperäiseen kokemukseen, jonka hetket kyseisen maalauksen intensiteetin kanssa tuottavat. Tai kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua sille lumovoimalle, siis ihan konkreettiselle lumovoimalle, joka osassa taidetta on kaikesta modernin rationalisoitumisprosessista huolimatta edelleenkin vallalla. Tällaista on – siis ainakin joiltain osin – esimerkiksi Kärjen maalausten kokeminen, vaikka satunkin tietämään jotain Kärjen metodeista. Tiedän jotain siitä, minkälainen lopputulos on odotettavissa, kun hän maalaa ”märkää märälle”. Jotain siitä, miten hän on kehittänyt tietyn sivellintekniikan tuottamaan maalauspinnalle viimeisten siveltimenvetojen kautta tietyn väreilyn. Mutta nyt tiedän myös ennen kaikkea jotain uutta siitä, miten hän luonnostelee ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut.

Ipi Kärki on taiteilija, jolla on pitkä ura takanaan, ja sitä kautta paljon materiaalia säilöttynä pitkäaikaiseen muistiin, mutta hän on myös taiteilija, joka uskaltaa muuttua ja olla utelias. Jos ajatellaan, että neuroplastisuus on fakta ja että ihmisellä on lyhytkestoinen työmuisti ja pitkäaikainen säilömuisti, jotka ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään mutta myös erilaisten älyteknologioiden kanssa – kuten vaikkapa kirjat tai tietokone – niin on aivan selvää, että erilaiset muistitekniikat ovat merkittävässä asemassa ihmisen luovassa prosessissa. Monet ihmiset ovat paraikaa ulkoistamassa muistiaan tietokoneen kautta internetin maailmaan. Ipi Kärki on tehnyt jotain ihan vastakkaista. Hän on ottanut käyttöön hyvin perinteisen mutta nyttemmin jo aika harvinaiseksi käyneen älyteknologisen laitteen eli muistikirjan, johon voi kirjoittaa muistiin vaikkapa runonpätkän, lauseen, ajatuksenpoikasen, siis myös tulevan maalauksen mahdollisen nimen tai sen ajatteluprosessin alun, joka saattaa kasvaa maalauksen teemaksi sinä herkässä muistin ja tietoisuuden välisessä prosessissa, jota tietokoneteknologiasta kirjoittanut Nicholas Carr on kuvannut: ”Satunnaisuus antaa oikealle muistille sen luonteen ja rikkauden, sen salaperäisyydestä ja hauraudesta puhumattakaan. Se on aikaan sidottu ja se muuttuu, kun keho muuttuu.”

Satunnaisuuttakin voi viljellä. Se on itse asiassa juuri sellainen asia, johon taiteilijalla on oikeus, josta voisi kehittää vaikka velvollisuuden. Tämä liittyy taiteilijan vapauteen, joka ei kuitenkaan ole aina itsestään selvä asia. Kärkikin toteaa, että vasta nyt, iän ja kokemuksen myötä, ”ei tarvitse enää niin välittää muiden mielipiteistä ja odotuksista”.

Mutta antaakseen satunnaisuudelle ja vapaudelle elintilaa, tarvitsee kuitenkin muistaa asioita, joita voi liittää toisiinsa.

Renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilainen kehotti ihmisiä kirjoittamaan tärkeitä asioita muistiin. Erasmuksen mukaan muistiinpanot ovat ”eräänlaisia kukkia”, jotka kirjan sivuilta poimimisen jälkeen säilyivät muistin sivuilla.

Ja jos maalarin ei tarvitse muistaa, missä kohtaa ja koska puun oksa heitti tietynlaisen varjon, josta alkoi syntyä maalaus, ei hänen vastaavasti tarvitse edes muistaa – eikä varsinkaan kertoa muille – sitä, kuka ja missä kirjassa totesi, että ”pimeään aikaan silmä alkaa nähdä”.

Maalarin ei välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota taidettakin tutkinut filosofi Martin Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.

Tutkimuksissa on osoitettu, että säilömuistiin tallentamisessa auttaa myös usein voimakas tunnereaktio. Sellaisen voi epäilemättä tuottaa myös intensiivinen ja voimakas maalaus – juuri sellainen maalaus kuin Ipi Kärjen tuoreet työt ovat.

Tätä ajatellessani jostain varsin satunnaisesti kumpuaa John Keatsin runonpätkä:

Ja kesken suuren hiljaisuuden

Ruusuista otan turvallisen

Ajatustyölle seppelmajan

Ja nyt luulen, että joku hauraan salaperäinen tarkoitus tälläkin satunnaisuudella on. Kuin osaisin jo paremmin kuvitella jotain Ipi Kärjen vielä maalaamatonta maalausta.

Näyttelykuvia 281 & 282 & Julkaistua 115: Silomäelle historia on yksityinen ja yleinen

Perjantaiaamuna oli taas niin kiire, että oikein pahaa teki. Aamulla kävin Kirjastojen, arkistojen ja museoiden KAM-juridiikkaryhmän seminaarissa, joka käsitteli julkisuutta ja tietosuojaa. Minulta oli tilattu käyttäjän puheenvuoro – käytän siis aika paljon Kuvataiteen keskusarkistoa. Pidin lyhyen puheenvuoroni ja jouduin ryntäämään saman tien pois, koska piti ehtiä vielä yhteen näyttelyyn ennen yhtä pressiä – maanantain Kauppalehti odotti. Otti oikeasti aika paljon pannuun, koska seminaari oli kiinnostava, ja minua hävetti vielä sekin, että kävin vain ikään kuin pikaisesti heittämässä puheenvuoron ja ryntäsin sitten karkuun.

***

 

Siirryin vauhdilla Korjaamon Galleriaan, jossa oli Jari Silomäen (s. 1975) aika vaikuttava näyttely (14.1.–6.2.), josta alla lisää.

Ja jos aamulla vähän hävetti, niin nyt hävetti taas lisää. Korjaamohan ei auennut klo 10 niin kuin oli optimistisesti toivonut – koska unohdin tarkistaa asian etukäteen – vaan klo 11. Se oli siis kiinni:

Niinpä piti pyytää, että henkilökunta avaisi oven laittaisi valot päälle ja videon pyörimään. Näin toki tapahtuikin, mutta voin vakuuttaa, ettei erityiskohtelun pyytäminen ole mitään erityisen hienoa. Ainakaan minä en saa sellaisesta mitään kicksejä.

***

Ja sitten jo piti rynnätä Helsingin Taidehalliin, jossa oli alkamasa Pekka Kauhasen (s. 1954) ison näyttelyn (29.1.–13.3.) pressitilaisuus.

Näyttely oli hieno, taidolla viritetty ja itse taiteilija vapautunut ja ilmeisen tyytyväinen esitellessään kuraattorin ominaisuudessa – näin hän itse totesi – onnistunutta lopputulosta:

 Tulipa käytyä ensimmäistä kertaa elämässä Taidehallin naisten vessassakin:

Mutta palaan tähän näyttelyyn vielä myöhemmin Kauppalehden jutun muodossa.

***

Varsinainen kiire oli vasta edessä. Kotiin päästyäni huomasin, että minulla oli 36 minuuttia aikaa kirjoittaa juttu Silomäen näyttelystä, jotta se ehtisi sovitusti maanantain lehteen. Sen mukaan toimin ja tässä juttu, joka myöhästyi tasan kolme minuuttia, mutta kolahti vähän aikaa sitten postilaatikosta:

Silomäelle historia on yksityinen ja yleinen

Moni taiteilija joutuu kohtaamaan tuotannossaan ongelman, joka liittyy yksityisen kokemuksen ja yleisen tason väliseen suhteeseen. Miten puhutella hyvinkin henkilökohtaisella otteella laajoja yleisöjä? 

Vuosikymmenen alussa Fotofinlandia-palkinnon finaaliin päässyt valokuvataiteilija Jari Silomäki (s. 1975) on kehitellyt kuluneen kymmenen vuoden aikana usein ihmiskunnan historian traagisiin puoliin kytkeytyviä mutta samalla yksilön tuntemuksia luotaavia teoksiaan varsin johdonmukaisesti ja myös selkeästi itsekin luovana taiteilijana kehittyen. Hän ei ole pelkästään ryhtynyt tuotteistamaan sitä emotionaalisesti voimakasta kerronnan tapaa, jonka yleisökin on tuntunut ottaneen suosiolla vastaan, vaan on kehitellyt ja muunnellut koko ajan metodejaan ja on myöskin uskaltautunut suorittamaan ennakkoluulottomasti erilaisia kokeiluja.

Tuoreimmassa näyttelyssään Silomäki yhdistää valokuvaa, tekstejä ja liikkuvaa kuvaa. Vain muutamasta osiosta kostuva näyttely on ilmeeltään vahva ja sisällöltään sellainen, että kukaan katsoja ei oikein voi jäädä sivulliseksi.

Seinään kirjoitetut tekstiotteen on kerätty tuntemattomien ihmisten kirjeistä, joissa kerrotaan varsin arkisia ja tavallisia tapahtumia, mutta sellaisina päivinä jolloin maailma tavalla tai toisella järkkyi. Mitä tapahtui ns. tavalliselle ihmiselle juuri sinä päivä, kun alkoi Normandian maihinnousu tai kun John. F. Kennedy murhattiin. Konkreettinen esimerkki: ”Apollo 11 laskeutui kuuhun. Eila kirjoitti: ’Tapanilla heiluu nyt ensimmäinen hammas alhaalla. Ei tykkää siitä yhtään, melkein itki, kun huomasin sen.’” 

Valokuvia on vain kolme: muotokuvat kolmen sukupolven edustajasta, joista itse ihminen on poistettu ja joihin on jätetty vain historiallinen viitekehys.

Videossa esiintyy miltei vuosisadan elänyt vanhus, jonka paljaaseen selkään heijastetaan kuluneen ajan ikoneja ja suuria tapahtumia.

Hieno kokonaisuus on yhtä aikaa vahva ja rehellisen naiivi, yhtä aikaa intiimi ja maailmoja syleilevä.

Julkaistua 114: Turhan museon kaipuu

Paskat tässä mitään taukoa pidetä. Nukutun yön jälkeen elämä on hienoa, ja pitäähän nämä julkaistut jututukin tänne hillota. Tässä siis eilisen Ilkan kolumnini, jossa otan kantaa viime päivien G-kuohuntaan:

Turhan museon kaipuu

Viime päivinä on vellonut keskustelu siitä mahdollisuudesta, että Helsinki saisi oman Guggenheim-museonsa. Osa kommenteista on ollut innostuneita. Helsingin Sanomat on jopa tuonut esiin taidepoliittisen kantansa: Tätä projektia ei saa vastustaa! Ikään kuin ylikansallisessa hankkeessa olisi kyse kansallisesta edusta, joka vaatii konsensusta kuin sotaa käyvän maan tahto konsanaan.

Tällaista kansallista etua ei kuitenkaan ole tarjolla. Kyse on kulttuuri-imperialismista, jonka edessä tietyt tahot ovat rähmällään aivan samalla tavalla kuin aikoinaan oltiin rähmällään Neuvostoliittoon päin.

Suomen Kulttuurirahasto, Svenska kulturfonden ja Helsingin kaupunki ovat sijoittaneet kaksi miljoonaa euroa hankkeen selvitystyöhön. Tämä on käsittämätöntä ja myös moraalisesti varsin arveluttavaa. Kuvitelkaa vaikka tilanne, jossa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja Ruokatieto antaisivat selvittelyrahaa amerikkalaiselle pikaruokaketjulle Kentucky Fried Chickenille, jos se vihdoinkin osoittaisi jotain kiinnostusta pienen Suomen markkinoita kohtaan. Onhan moni mättöruoan ystävä sitä varmaan jo vuosia tänne kaivannut.

Voin myös käyttää avoimen kapitalistisia argumentteja. Suomi on demokraattinen ja vapaa markkinatalousmaa, joten tervetuloa vain tänne yrittämään. Tontteja saa ostaa ja vuokrata, ja edullisia selvitysmiehiä ja lobbareitakin on varmaan tarjolla. Tuskin tähän työhön kahta miljoonaa tarvitaan.

Rähmällään oloon on varmaan useitakin syitä, mutta jotkut ovat epäilemättä henkilökohtaisia. On hyvin todennäköisestä, että jos Guggenheim tänne joskus kaupungin tuella saataisiin, olisi Helsingin taidemuseo tuota pikaa sulautumassa siihen. Tuskin erehdyn lainkaan, kun oletan, että taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén näkee jo märkiä unia siitä, mitä tuntuisi jäädä eläkkeelle Guggenheimin johtajana.

Museon toivotaan myös tuovan Suomeen maailmanluokan arkkitehtuuria – sitä ns. wau-arkkitehtuuria, jossa monumentaalinen ja veistoksellinen rakennus kerää jo itsessään luokseen jatkuvan turistilauman, joka huudahtaa: ”Wau!”

Bilbaon veistoksellinen Guggenheim.

Arkkitehtuurin ja turismin liitosta käytetään esimerkkinä usein Espanjan Bilbaota, jonka vuonna 1997 avattu Guggenheim – arkkitehtinään Frank Gehry – kerää vuosittain miltei miljoona turistia.

Voi olla, että taantuvalle teollisuuskaupungille Guggenheim olikin varsin tärkeä piristysruiske, mutta Helsinki ei ole taantuva teollisuuskaupunki, vaan varsin vireä kulttuurikaupunki jo entuudestaankin. Helsingissä ja Helsingin seudulla on myös taidemuseoita aivan riittävästi. Kehitetään mieluummin niitä.

Guggenheimin taidepolitiikka on melko konservatiivista ja hyvälle taiteelle ominaista riskinottokykyä kaihtavaa. En minä ymmärrä, miksi me sellaista museota tänne niin erityisesti kaipaisimme.

Ilman mitään huumorin häivää koen Seinäjoelle pitkään toivotun ja suunnitellun taidemuseon valmistumisen monin verroin tärkeämmäksi hankkeeksi kuin Guggenheimin Suomeen laajenemisen. Ihan vaikka kansallisen edun nimissäkin, jos niikseen tulee.

Tauko

Joskus kriitikonkin elämä voi olla vähän liian raskasta – vaikka se koostuisikin vain taidenäyttelyissä haahuilemisesta ja satunnaisesta kirjoittamisesta. Viime aikoina on ollut liikaa töitä, ankaria deadlineja ja niiden kanssa temppuilemista sekä aivan liian väsynyt olo. Väliin tuntuu siltä kuin olisin juuri kuin tänään näkemäni auto:

Blogin kirjoittaminen on useimmiten ollut miltei kuin terapiaa, mutta nyt siitäkin on tullut kirjoittamattomuuden kautta syyllisyyttä tuottava velvollisuus. Päätinkin siis pitää pienen tauon. Voi olla, että se kestää vain ensi viikkoon, mutta en osaa luvata mitään. Palaan heti asiaan, kun hyvältä tuntuu.

Julkaistua 113: Kulttuurien museota tarvitaan!

Eilen tuli ulos Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini. Suomalaisen kulttuuripolitiikan suunta sekä  paikassa säästämisen tahti ja tapa alkavat olla jo sellaisia, että väliin tuntuu siltä, että en ehkä haluaisi asua juuri tällaisessa maassa. Siis maassa, jossa on niin joutavanpäiväinen kulttuuriministeri kuin Stefan Wallin, joka toissapäivänä taas yritti surkuhupaisasti selitellä Kulttuurien museon tulevaa kohtaloa. Itse asiassa tämä epäkelpojen kulttuuriministerien katkeamaton ketju alkaa olla jo aika pitkä Suvi Lindénistä – siis vuodesta 1999, jolloin Kulttuurien museokin perustettiin –  näihin päiviin asti.  

Kulttuurien museota tarvitaan!

Vuodenvaihteessa tehdään yleensä lupauksia. Yksi tämän vuodenvaihteen masentavimpia lupauksia oli Museoviraston lupaus sulkea Tennispalatsissa Helsingissä sijaitseva Kulttuurien museo lopullisesti vuonna 2013. Siellä kun ei ole tarpeeksi kävijöitä.

Kovin pitkään ei museo ehtinyt toimia. Se avattiin Tennispalatsissa toukokuussa 1999. Hienot tilat oli, esineistöä ja ideoita niiden esittelyyn riitti, mutta jokin mätti heti alusta alkaen. Museolla ei nimittäin koskaan ollut varaa minkäänlaiseen markkinointiin. Se vain ilmestyi paikalleen vailla kovinkaan suurta kohua ja aloitti puolittaisen Ruususen unen popcornin hajuisessa kolossaan – keskellä instituutioita, jotka mainostavat olemassaoloaan koko ajan hyvin näkyvästi.

Omien sanojensa mukaan ”Kulttuurien museo tutkii ja esittelee maailman kansoja ja kulttuureita ja tallentaa niiden kulttuuriperintöä”. Siellä on itse asiassa kansainvälisestikin tarkastellen joiltain osin hienoja kokoelmia – muun muassa Mannerheimin keräämä suuri kokoelma Kiinan ja Venäjän jakamasta Keski-Aasiasta.

 Mannerheim Aasiassa.

Puhdasta kulttuuria ei ole olemassakaan. Jokainen kulttuuri ja nykyään miltei jokainen yksittäinen kulttuurinen ilmiökin on väistämättä jollain tavalla monikulttuurinen. Muun muassa tämän ymmärtämiseksi Kulttuurien museo on äärimmäisen tarpeellinen paikka. Se kertoo meille sen, missä suhteessa ja miksi me olemme erilaisia tai myös sen, miksi ja miten olemme toisinaan myös hyvin samanlaisia.

Vieraat kulttuurit ovat siis tavallaan ihan arkinen asia, minkä tajuaminen lisää itseymmärrystämme ja kykyämme selviytyä monimutkaistuvassa maailmassa. Vieraat kulttuurit voivat olla toisaalta myös harrastus: joku matkustelee jonnekin, joku kuuntelee intohimoisesti kaukaisen saarivaltion musiikkia, joku opettelee piirtämään suurella tarkkuudella kummallisia koristekuvioita. Yleensä nämä ovat aika hyviä harrastuksia, jotka omalta osaltaan auttavat ymmärtämään maailmaa ja tekemään siitä parempaa. Ne johtavat usein toisiin asioihin ja vielä syvempään ymmärtämiseen.

Kaikessa tässä kulttuurien museo on avainasemassa. Se pystyy antamaan virikkeitä ja innostamaan asioiden harrastamiseen. Se pystyy syventämään kokemusta ja sijoittamaan asiat oikeaan kontekstiinsa, jottemme ajattelisi vain kivoja, pikkusieviä ja pinnallisia ajatuksia toisista kulttuureista. Se tarjoaa meille paremmat mahdollisuudet elää aidossa vuorovaikutussuhteessa toisenlaisia tapoja omaavien ihmisten kanssa – olivat he sitten keskuudessamme Suomessa tai jossain kauempana, jonne haluamme mahdollisesti matkustaa.

Aina silloin tällöin kuulee ajatuksen, jonka mukaan jokaisessa sivistysvaltiossa täytyy olla ooppera. Aivan yhtä lailla nykymaailmassa on välttämätöntä, että sivistysvaltiossa on oltava jonkinlainen antropologinen museo. Ja näin varmaan jo onkin – paitsi kohta Suomessa.

Kaikki viranomaisliturgia käyttää nykyään monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta osana kapulakieltään. Opetus- ja kulttuuriministeriössä ei ole vuosiin ilmestynyt yhtäkään mietintöä tai ohjelmaa, jossa monikulttuurisuutta ei olisi huomioitu. Ehkä perussuomalaisia lukuun ottamatta osaavat poliitikotkin jo sujuvasti käyttää monikulttuurisuutta vaalityössään.

Tätä taustaa vasten tuntuu aivan käsittämättömältä, että Kulttuurien museo on nyt päätetty lopettaa. Siis juuri nyt, kun se tuntuu tarpeellisemmalta kuin koskaan.

Museovirasto on ilmoittanut, että museo jatkaa toimintaansa Kansallismuseon suojissa, mutta pelkkää potaskaahan se väistämättä on. Varmaankin joitain erikoisnäyttelyitä tullaan järjestämään, mutta suurin osa esineistöstä matkustaa takaisin varastojen suojiin, missä niistä on suurelle yleisölle varsin vähän iloa. Kaiken lisäksi Kansallismuseoon ollaan jo ajamassa uutta itsenäisyyden museota – jakamaan siis sitä aivan liian pientä kakkua.

Olen aina ajatellut, että Suomessa alkaa olla jo autuaasti takanapäin se aika, jolloin oli tarpeen pelätä ahdasta ja ankeaa nationalismia, joka tukahduttaa kulttuurin kehittymistä. Nyt en ole siitä enää niin varma.

Eikö nyt olisi aika laittaa opetus- ja kulttuuriministeriö tilille retoriikastaan? Jos monikulttuurisuus on osa sekä poliittista että kulttuurista ohjelmaa ja virkamiessuunnittelua, on sen eteen tehtävä aidosti töitä ja myös suunnattava resursseja. On myös todettava ääneen, että Kulttuurien museota ihan oikeasti tarvitaan.

Museon toiminnassa on oikeasti kyse aika pienistä rahasummista. Tässä tapauksessa lähinnä kaupungin Tennispalatsin tiloista perimistä vuokrista, jotka ovat tietääkseni 600 000 euroa vuodessa. Siihen kun lisättäisiin oikea markkinointibudjetti, päästäisiin aika halvalla rakentamaan yhdessä parempaa maailmaa.

***

PS. Torstaina. Menkää nyt ihmeessä kaikki allekirjoittamaan adressi tästä linkistä!!!

Näyttelykuvia 275 & 276 & 277 & 278 & 279 & 280 & Luettua 66 & 67: Taas liikaa samalle päivälle...

Perjantaina vähän liian ahkera näyttelyiden kiertäminen vain jatkui.

Valokuvagalleria Hippolytessä oli Jaakko Ruuskan (s. 1981) On Strange Grounds (7.–30.1.). Melkein pitää pyytää anteeksi adjektiivia, mutta minusta näyttely oli jotenkin viehättävä:

Antropologissävyisesti Ruuska esittää japanilaiseen kulttuurin liittyen erittäin perustavan kysymyksen: "Mihin katseeni tarttuu, kun en ymmärrä näkemieni asioiden kulttuurisia merkityksiä?" Tähän hän yrittää vastaa pienillä digikuvillaan ja yhdellä – tosin ehkä vähän perusteettoman kömpelöllä – kaitafilmillä, jossa puolestaan tutkitaan ruumiin ja tilan suhdetta vieraassa kulttuurissa. 

Ruuska esittää varsin vaikuttavasti kysymyksen, joka meidän kaikkien pitäisi kysyä iseltämme aina, kun olemme vieraassa kulttuurissa.

Perusasioiden äärellä siis ollaan – ja niitähän meitä on käsketty oppimaan.

***

Hippolyten studiossa oli Hollannissa vaikuttavan tutkijan ja taiteilijan Kaisu Kosken (s. 1975) Pharmakon (7.–30.1.), joka käsitteli lääkejäämien kiertokulkua vesistössä. Vähän sellaiseksi pienenpuoleiseksi eleeksi näyttely jäi, mutta video oli hienosti toteutettu: 

***

Jos joku ihmettelee, että eikö tällaisen blogin miltei päivittäinen kirjoittaminen ole toisinaan aika puuduttavaa, niin oikeassa hän on. Onneksi siihen on lääkkeitä. 

Siis mainoskatko: tätäkin kirjoittaessani kuuntelen koko ajan levyä, jolla esiintyy minulle aiemmin tuntematon soul-laulaja. James Carrin (1942–2001) kaikki vuosien 1964–70 aikana julkaistut singlet kokoava CD The Complete Goldwax Singles (Kent 2001) on aivan fantastinen:

Ihan syyttä suotta en nosta tätä esimerkkkiä esiin, sillä esimerkiksi Vladimir Kopteffin näyttely herätti omalla tavallaan aivan samanlaisia kokemuksia kuin Carrin levy. Jonkun täytyy aina koota yhteen ja esitellä yleisölle näitä vähemmän tunnettuja mestareita. Ja toisinaan ne tuottavat pienen satorin taikka rock-kielellä kolahduksen, siis vaikeasti määriteltävän voimakkaan taide-elämyksen. Näin kävi Carrin kanssa ja näin kävi Kopteffinkin kanssa. Onneksi perikunta on julkaissut muistonäyttelyn yhteydessä myös Kopteffin tuotantoa esittelevän kirjan:

 

Kirja ei ole ihan viimeisen päälle toimitettu ja esipuhekin jää turhan vaatimattomaksi, mutta on siihen kuitenkin kuvattu kattavasti Kopteffin tuotantoa, joten se tulee kirjahylllyssä elämään niin, että aina silloin tällöin on mahdollista palata Kopteffiin, kun haluaa pohtia suomalaisen konstruktivismin vaiheita. Sis kaikessa vaatimattomuudessaan ihan tärkeä kirja.

***

Galleria Katariinassa oli yhdysvaltalaissyntyisen, Vapaasta Taidekoulusta pari vuotta sitten valmistuneen Enoch Bergstenin (s. 1979) piirroksia nimellä New Day Rising (12.–30.1.). Vähän sellaista vaistonvaraista ja entisaikaista puhelinpiirtämistä (silloin kun pöytäpuhelimia vielä oli) muistuttavaa jälkeä, jossa pisteet ja viivat leviävät omaa tahtiaan:

Välillä jyvä löytyy ja välillä vähän niin kuin ei. Kiinnostavan tuntuinen taiteilija kuitenkin.

***

Galleria Duetossa oli Heta Kanasen (s. 1953) näyttely Hiljainen vesi (13.1.–6.2.):

Luonnosta ja vuodenkierrosta ponnistava kuvasto oli ihan kelpoa ja osaavaa, mutta värit menivät toisinaan vähän makean puolelle. Vähän liian sieväksi kokonaisuus jäi ainakin minun makuuni. 

***

Galleria Brondassa ei ole paljoa viime vuosina tarvinnut käydä – niin sieväksi ja pikkuporvarilliseksi tuon aikoinaan niin tärkeän ja jopa vähän avantgardistisenkin gallerian linja on vuosien saatossa latistunut. Mutta kyllä sen tarjontaa kannattaa seurata. Nytkin siellä oli yllättäen Alpo Jaakolan (1929–1997) näyttely, jota vähän koomisen suurellisesti nimitettiin Retrospektiiviksi (12.1.–6.2.). Oikeastihan kyseessä on vain sekalainen kokoelma myyntiin laitettua jäämistöä eikä millään erityisellä näkökulmalla varustettu harkittu kokonaisuus, mitä retrospektiiviltä voisi vaatia. Mukana oli kuitenkin ihan kiinnostavia maalauksia ja pari hyvää veistosta – mutta kyllä on todettava, että aika epätasainen Jaakola oli: väliin itsekriitikin puute on antanut tulla läpi ihan silkkaa roskaa, josta nytkin oli näytillä pari esimerkkiä.

Nimetön ja ajoittamaton hirsiveistos ja ajoittamaton maalaus Aurinko.

***

Ja aivan niin kuin torstainakin perjantain taidepäivä huipentui avajaisiin. Galleria Heinossa avattiin Antti Tantun (s. 1963) näyttely (15.1.–6.2.). Tanttu jatkaa aikaisemmilla linjoillaan, mutta tuntuupa tuo lähestymistapa kestävän. Tantun teosten intensiteetti on tosi voimakas, ja niitä voi surutta lähestyä erilaisista alitajunnan ja eksistentiaalisetn tuntemusten näkökulmista. Varsinaisia symbolisia avaimia ei ehkä kannatakaan etsiä, mutta voi sitä muistella vaikka lapsuuden satuja ja niiden herättämiä tunnetiloja ja visuaalisia mielleyhtymiä.  

Yhden tulokulman Tantun teoksiin tarjoaa taidehistorioitsija Hanna Johansson näyttelyn yhteydessä julkaistussa luettelossa:

 

Aika voimakkaasti hän näkee Tantun työt "traagisen elämäntunnon synnyttäminä". Niissä on epäilemättä runsaastikin sellaisia elementtiejä, mutta Johanssonin tekstissä se taitaa vähän korkeafilosofisesti ylikorostua – samoin kuin se, että Tanttu olisi jotenkin erityisen leimallisesti "modernin jälkeinen taiteilija". Minulla on puolestani sellainen tunne, että juuri Tantun tuotannon kaltaiset työt tekevät tuon lineaarisen erottelun pikkuhiljaa tarpeettomaksi. 

Mutta hieno näyttely Tantulta jälleen kerran.

***

Ja nyt lopetan tältä päivältä kuvataiteen harrastamisen kokonaan. Kuuntelen keskittyneesti James Carrin toisen albumin A Man Needs a Woman (1968) – tai siis sen bonusraidoilla varustetun uusintajulkaisun CD:nä (Kent 2003):

Ja jos haluatte kuulla miltä soul kuulostaa kun se tosi deep, tässä on tarjolla YouTubesta Carrin kuuluisin klassikko The Dark End of the Street (1967). Ja jos oikein innostutte, tässä albumin nimiraita A Man Needs a Woman (1968). Ja jos ei riitä, niin sitten vain levykauppaan.

Näyttelykuvia 270 & 271 & 272 & 273 & 274: Peruskierroksella jälleen

Torstaina kiertelin useammassakin näyttelyssä ennen illan avajaisia ja jatkoja.

Galleria Uusitalossa oli perniöläisen Sampsa Sarparannan (s. 1973) näyttely What's more important than days like today? (7.1.–6.2.). Sarparanta tekee sellaista valokuvarealismia lähentelevää kuvaa, joka ei ole oikein minun lajiani, mutta jotain hyvin sympaattista näyttelyssä oli. Vähän arjen politiikkaa ja vähän rockhenkeä – Sarparantahan on myös tuttu No Shame -yhtyeestä – sopivana sekoituksena:

Asenne oli jotenkin raikas ja huumori – joka kuvataiteessa on aika vaikea laji – onnistunutta. Sitä minä en kuollakseni kuitenkaan ymmärtänyt, että miksi mukana oli puhtaita lintumaalauksia. Oliko siinä rinnastettu ihmisten ja lintujen lajikäyttäytymistä? Vähän turhalta se tuntui.

***

Taidesalongissa oli Vladimir Kopteffin (1932–2007) muistonäyttely (8.2.–16.2.). Kopteff oli uskollinen Dimensio-ryhmän jäsen ja esiintyi säännöllisesti ryhmän näyttelyissä, mutta vähän sivuun hän on suomalaisessa taide-elämässä jäänyt – mitä on varmaan osaltaan paikannut Kopteffin kansainvälinen toiminta, muun muassa Venäjällä, jossa Viipurissa syntyneen taiteilijan juuret ovat.

Minäkin muistan nähneeni Kopteffilta pelkästään yksittäisiä töitä ryhmänäyttelyissä, ja hänen viimeinen yksityisnäyttelynsä olikin niin kauan aikaa sitten kuin 1986 Kluuvin galleriassa. 

Oli siis suorastaan juhlavaa nähdä ensimmäistä kertaa tämän konstruktivistin töitä täyttämässä galleriaa:

Vaikka Kopteff edustaakin konstruktivisimin matemaattisluontoista systemaattista suuntausta, on hänen töissään hienoa herkkyyttä ja keveyttä. On myös pakko todeta, että vähän nuhjuisten ja kolhiintunneiden töiden tuottama ajan patina on aika metka. Näin varmaan pitää hyvässä muistonäyttelyssä ollakin. Patina on ikään kuin rehellinen. Näyttelystä jäi oiken hyvä fiilis, ja palaan siihen vielä myöhemmin, kun kirjoitan siitä kritiikin Taiteeseen.

***

Galleri G18:ssa oli kahden vähän amatöörimäisemmän maalarin yhteisnäyttely Förevigade – Jälkipolville (11.–28.1.). Ulla Finnilä ja Mikael Furu (s. ?) olivat laittaneet töitään – Finnilä perhealbumista maalattuja kuvia ja Furu ihmistekoista maisemaa – suloiseen sekamelskaan, jossa ei mielestäni ollut minkäänlaista vuoropuhelua:

Furun maisemat eivät kovin erikoisia olleet, mutta mainosvalokuvaajana toimineen Finnilän valokuvapohjaisissa maalauksissa oli aika hauskaa nostalgiaa:

Tuli jotenkin mieleen, että olisikohan Finnilän kannattanut järjestää vähän terävämmin koostettu ja tiukasti ripustettu ihan oikea yksityisnäyttely.

***

Galleria BE'19:ssä oli taidemaalari Hannu Gebhardin (1954–2004) muistonäyttely (5.–23.1.). Gebhard oli intohimoinen maalarimaalari, joka ei julkisuudessa kovin kauheasti koskaan ollut. Siksi jäikin vähän sellainen olo, että olisi hän vähän laajemmankin muistonäyttelyn ansainnut. Näyttelyssä on vain kahdeksan maalausta 1980–90-luvuilta. Mutta hyvä näinkin.  

Nimetön, 1989.

Palaan Gebhardiinkin myöhemmin kritiikin muodossa.

***

Galleria Huudon Uudenmaankadun pisteessä oli norjalainen vaihtoyhteisnäyttely Blackout (8.–23.1.).

Löysää mukapoliittista nykytaiteen näköistä nykytaidetta, josta en nyt edes jaksa yrittää keksiä mitään sen kummempaa sanottavaa. Eikä näyttelykään kovin paljoa sanonut.

Näyttelykuvia 269 & Luettua 65 & Julkaistua 112: Valöörin suhteen on tarpeen

Kävin eilen aika monessa näyttelyssä, mutta aloitetaan purkaminen illan kohokohdasta. Piakkoin 70 vuotta täyttävä Jorma Hautala (s. 1941) avasi näyttelynsä (13.1.–6.2.) Galerie Anhavassa. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös luettelo, johon sain tilaisuuden tutustua jo etukäteen:

Luettelossa on arkkitehti Juhani Pallasmaan oivaltava johdantoteksti, joka avaa selkeästi mutta kiinnostavasti Hautalan metodeja ja myös joitain yksittäisten kuvien syntyhistorioita. Shakkivertausta käyttäessään hän toteaa hauskasti: "Hautalan pelivälineiden joukossa on aina shakkipelin hevonen, joka tekee odottamattoman liikkeen ja tuo siten kuvalliseen tapahtumaan jännitteen ja ennakoimattomuuden tunteen".

Ja juuri näin se on. Hautala ei myöskään koskaan rakenna näyttelyä tuotteistaen ja monistaen jotain tiettyä abstraktia teemaa vaan rakentaa aina myös arkkitehtonisen jäntevän kokonaisuuden, joka pitää koko tilassa yllä tiettyä virettä. Näin oli taas. On itse asiassa aika huikeaa seurata seitsemänkymppistä taiteilijaa, jonka jokainen näyttely tuntuu olevan se paras. Oli myös hauska nähdä galleria aivan tupaten täytenä:

Jorma Hautala avajaisyleisön seassa.

Avajaisten jatkot pidettiin Salvessa, jossa aloin istua Jorman kanssa samassa kantapöydässä vuonna 1998. Pidin pienen puheen, jossa muun muassa korostin sitä kuinka jatkuvan innostunut ja utelias taiteilija voi opettaa kanssakulkijoitaan havainnoimaan ympäristöään ja näkemään hyvinkin outoja asioita.

Sitten oli pienen huumorihetken aika. Olen tehnyt aina silloin tällöin tilapäälyriikkaa. Nyt olin sanoittanut uusiksi Roberta Flackin (ja sittemmin Päivi Paunun) tunnetuksi tekemän biisin Killing Me Softly, jonka Kulttuurikotkat (vaihtelevassa kokoonpanossa tällä kertaa Sirpa Viljanen ja Mervi Lehmusoksa) antaumuksella esittivät:

Valöörin suhteen on tarpeen

(Charles Fox – Otso Kantokorpi)

Valöörin suhteen on tarpeen

vierekkäin nähdä ne näin.

Valöörin suhteen on tarpeen

tummuutta lisää

ja rosaa sekoittaa pintaan,

ja rosaa – koskettaa rintaan –

rakastin.

Sä pystyit tilaa luomaan

ja sävyn antamaan.

Sä pystyit pintaan tuomaan,

mä uskoin figuuriin.

Nyt eron vasta huomaan:

Sä maalaat syvempää.

Valöörin suhteen…

Sä värit tahdoit näyttää

ja niitä sekoittaa.

Nyt pinnat rosa täyttää,

sinisestä unelmoit.

Voi keltaistakin käyttää

ja sitten jättää noin.

Valöörin suhteen…

Et voi kai kunnioittaa

sä kuvaa milloinkaan.

Et ees nyt jaksa koittaa

ja piirtää näköistä.

Näin konstruktio voittaa,

niin tahdoit varmaan sen.

Valöörin suhteen…

Valöörin suhteen…

La la la la la laa laa…

Valöörin suhteen…

Ja sitten oli vielä Hautalan shakkihevossiirron vuoro. Hän oli tilannut yllätysesiintyjäksi Marjo Leinosen, joka esitti muun muassa iki-ihanan version Tamara Lundin aikoinaan esittämästä Sinun omasi -biisistä:

Ilta oli siis likipitäen täydellinen.

Näyttelykuvia 268 & Julkaistua 111: Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

Tiistaina kävin Suomen Pankissa pressitilaisuudessa, jossa kerrottiin neljän päivän (13.–17.1.) avoimista ovista, jolloin pankin taidekokoelmat ovat ensimmäistä kertaa näytillä suurelle yleisölle. Kirjoitin sitä lyhyen jutun tämän päivän Kauppalehteen. Tästä tuli taas oikein hyvä esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun tilaa on tarjolla aina liian vähän. En halunnut hymistellä suotta enkä siis mitenkään vaieta siitä, että eivät pankin kokoelmat nyt niin huikean ihmeelliset olleet. Mutta paljon muun sanomiseen ei sitten tilaa enää ollutkaan. Olin päättänyt vähän hehkuttaa pankin tapaa tuoda kokoelmia esille. Pankin ilmeisen innostunut taidekerho on nimittäin talkootyönä opiskellut taidehistoriaa ja kouluttanut siten itseään talon kokoelmien oppaiksi. Innostus oli ihan käsinkosketeltava, aina Erkki Liikasta myöten, ja kerholaisia kuulemma on useita kymmeniä. Tämän asian tarkempaan kehumiseen ei sitten kuitenkaan tarjolla ollut tila riittänyt. Tässä siis tuo vähän tyly juttu: 

Suomen Pankki juhlii pikanäyttelyllä

 Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) ensimmäinen, Pariisissa maalattu Aino-triptyykki.

Suomen Pankki juhlistaa 200-vuotisjuhliaan esittelemällä piilossa olleita taidekokoelmiaan ensimmäistä kertaa suurelle yleisölle.

Vuonna 1811 perustettu Suomen Pankki on taidemaailmassa tullut tunnetuksi lähinnä kahdella isokokoisella teoksella, jotka kiinnittyvät suoraan pankkirakennuksen arkkitehtuuriin. Toinen on Juho Rissasen kolmiosainen lasimaalaus (1933) Suomen vaurauden lähteistä ja toinen Lennart Segerstrålen Suomen sotaisia kohtalonhetkiä kuvaava Finlandia-freskot (1943). Molemmat sijaitsevat lähekkäin pankin pääportaikossa – käymättä kuitenkaan mitään järin hienoa vuoropuhelua. Niitä yhdistää myös se, että molemmat on aina todettu varsin yksimielisesti esteettisesti melko vaatimattomiksi teoksiksi.

Mutta on pankilla yksi varsinainen merkkiteoskin kokoelmissaan: Akseli Gallen-Kallelan Aino-triptyykin ensimmäinen versio. Se kansan tuntema versiohan roikkuu Ateneumin taidemuseon seinällä.

Epätasainen kokoelma

Muutaman tunnetun teoksen lisäksi Suomen Pankilla on itse asiassa melko iso taidekokoelma. Teoksia on kaikkineen noin 1 200, ja näitä ei tavallinen yleisö ole koskaan päässyt näkemään. Nyt pankki juhlistaa 200-vuotispäiviään esittelemällä kokoelmia omassa rakennuksessaan neljän päivän avoimien ovien tapahtumana.

Katsojalle ei ole luvassa mitään järisyttävää taide-elämystä, mutta monta kiinnostavaa teosta on kuitenkin näytillä. Ja onpa siellä yksi ainakin toistaiseksi taidehistoriallispoliittinen mysteeri: miksi ihmeessä ja kenen tilauksesta Essi Renvall on muovannut niin varhain kuin 1944 Urho Kekkosesta pronssisen pystin? Kekkonenhan oli tuolloin ”vain” 44-vuotias valtiovarainministeriön virastovaltuutettu.

 Essi Renvallin (1911–1979) näkemys Kekkosesta.

Kaikkineen kokoelma on silti aika vaatimaton ja vailla sen kummempia into- tai kunnianhimoja kerätty. Se on täynnä tekijöilleen tyypillisiä, tavallisia ja siten turvallisia teoksia, jotka toki esittävät ansiokkaasti arvotaidetta.

On myös outoa, että kaiken satsauksen jälkeen – muun muassa henkilökunnan taidekerhon vapaaehtoiset ovat opiskelleet itsensä osaaviksi oppaiksi – näyttely on avoinna yleisölle vaivaiset neljä päivää. Onneksi pankin verkkosivuille jää pysyvästi näyttelyn virtuaalinen versio. 

 Ja olihan se hauska nähdä omia kavereita. Edessä 1980-luvun Ukri Merikanto (1950–2010) ja taustalla 1970-luvun Matti Kujasalo (s. 1946).

Näyttelykuvia 267 & Julkaistua 110: Lempeä shamaani

Sunnuntaina 9.1. palasin kolmen viikon Tallinnan reissulta, ja kotimainen taidearki alkoi heti maanantaina Pekka Pitkäsen (s. 1950) hienolla näyttelyllä Galleria Ortonissa. Niin että yhtä juhlaa se on tämä arkikin. Avajaisissa oli jälleen tupa täynnä. Pidin siellä pienen puheen ja unohdin jopa käyttää sen ainoan valitsemani korkeafilosofisen sitaatin, jonka sitten unohdin myös sisällyttää kirjoittamaani Pitkäsen taiteilijaesittelyyn Ortonin verkkosivuille:

 Etualalla Pitkänen ja taustalla tyytyväistä yleisöä.

Lempeä shamaani

Kuvanveistäjä Pekka Pitkänen (s. 1950) on tunnettu arkaaisesta muotokielestä. Hänen veistostensa maailma liitetään usein ikiaikaisiin myytteihin, ja ne ovatkin toisinaan kuin outoja ja osin tunnistamattomia arkeologisia kulttiesineitä, joiden iästä kertoo huikea patina.

Patina kertoo kuitenkin omaa tarinaansa kuvanveistosta ja sen käsityöläisistä perinteistä, joille Pitkänen on uskollinen. Hän mestarillinen valaja ja innovatiivinen patinoija, joka myös kaikkien klassisten keinojen lisäksi kokeilee erilaisia pohjamateriaaleja ja monenlaisia tapoja muun muassa ruostuttaa niitä.

Pitkäsen veistokset ovat tietyssä yksinkertaisuudessaan – usein nimiä myöten; muistan esimerkiksi sellaisia kuin Aura, Kilpi, Sinetti, Maski – myös äärimmäisen monitulkintaisia, koska niihin kiteytyy niin paljon kulttuurisesti keskeistä ja olennaista. Tässä mielessä Pitkänen on kuin herooisen menneisyyden Sammon takoja. Eri teorioista huolimatta ei meistä kukaan tiedä, mikä tuo Sampo oli, mutta sen me tiedämme, että jotain mahtavaa siinä kiteytyi. Hieman tällaista on Pitkäsen veistotaidekin. Katsojan ei tarvitse osata lukea merkityksiä kovin täsmällisesti. Veistos on meditatiivinen objekti, todellisuudessa siis ihan oikeasti kulttiesine, jonka avulla katsoja kykenee siirtämään ajatustensa sisällöt hetkeksi jonnekin selittämättömän etäälle juuri tästä ajasta ja paikasta.

Pitkäsen teoksissaan käyttämä sarjallisuus ja toisto on myös omiaan siirtämään ajatukset edistysuskoisen modernin lineaarisuudesta ylihistoriallisen maailman syklisyyteen. Alituiseen toistuvan vuodentulon ja ikuisen paluun sykleihin. Perusasiat syntyvät koko ajan uudestaan mutta aina kuitenkin vähän erilaisina.

Mutta samalla kannattaa huomioida se, miten Pitkäsellekin kaikki tämä juhlavuus on myös rikottavissa. Materiaali- ja aihevalinnoissa pilkahtaa säännöllisesti myös lempeän humoristinen ja arkinen ote. Taidehistorioitsija Liisa Lindgren onkin osuvasti nimittänyt Pitkästä ”lempeästi hymyileväksi shamaaniksi”.

***

PS. Laitetaan nyt tähän se sitaattikin, jota oli tarkoitus käyttää. Se on kotoisin romanialaiselta uskontotieteilijä Mircea Eliadelta (1907–1986) (Ikuisen paluun myytti, Loki 1993): "Autenttinen ihminen on se, joka kykenee elämään vailla ajan ja paikan kahletta, osana ikuisen paluun syklisyyttä."

Virossa 42: Arkkitehtuuria 17: Brutaalia nykyviroa

Vuoden ensimmäinen päivä kului jouten ollen ja kaupungilla haahuillen. Rauhaisan olon rikkoi – kuten aina tekee – kuitenkin se, kun näin taas tämän Viru-aukion ja Mere puiesteen nurkan hirviön nimeltään Metro Plaza:

Kyseessä on vanhan talon (entinen Rotermannin tavaratalo ja sittemmin Aleksand Nevskin poikakoulu) suojeltu fasadi, josta jätettiin vain kummituslinnamaiset kuoret ja sisään rakennettiin lasihökötys. Sitten tämä tyly lasihökötys on vielä öisin juhlavalaistu niin, että seiniä pitkin kulkee ikäänkuin revontulet. Hirveän brutaalia rakentamista, ja sitä nyky-Tallinnassa on ollut aivan liikaa. Vanha talo olisi ihan hyvin voitu purkaa, koska ei se ehkä ihan erityisen kiinnostava kuitenkaan ollut, ja rakentaa tilalle ihan oikeaa nykyarkkitehtuuria.

Arkkitehdit Raivo Kotov ja Kaur Stöör ja firma KOKO arhitektid (2007–09), hävetkää!!!