Näyttelykuvia 415: Kriitikkoa laiskottaa

Rästit on purettu ja nyt palataan miltei reaaliaikaan. 

Viime viikonlopulla ajattelin, että tällä viikolla aloitan arjen ja palaan työn ääreen. Tiistaina 26.7. päätin sitten aloittaa näyttelykierrokset – varsinkin kun en ole Mäntän kuvataideviikkojen ja pienen loman takia kierrellyt Helsingin gallerioita liki kolmeen kuukauteen. Päätin aloittaa lähiympäristöstä ja käydä Uudenmaankadun kaikissa gallerioissa. 

Galleria Huudossa oli Tuija Lampisen (s. 1955) näyttely Varjo (13.–31.7.). Lampinen itse nimittää maalauksiaan "jonkinlaisiksi pitkittyneiksi hetkiksi, olotiloiksi". Ja sellainen vähän viipyilevä olo niiden edessä tulikin. Näyttely oli varsin sympaattinen, vaikka minua vaivasikin koko ajan vaikeasti määriteltävä olo siitä, että jotain jää puuttumaan. Vasta myöhemmin tajusin, että ehkä juuri tuon tunteen herättäminen olikin yksi taiteilijan intentioista. Niin että ehkä se oli vielä parempi näyttely.  

Varjo IV, öljy kankaalle, 140 x 140,  2011.

Mutta sitten kaikki hyvät aikomukseni menivätkin pieleen. Myymälä2:ssa oli tarjolla saksalaisen Oliver Pietschin (s. 1972) 41-minuuttinen kokeellinen elokuvamontaasi From Here to Eternity (1.–31.7.), joka tuntui varsin kiinnostavalta, mutta en yksinkertaisesti jaksanut rankkana hellepäivänä koetella kestokykyäni ja kävelin – toki häpeää ja syyllisyyttä tuntien – ohi. Myymälä2:n ohjelmaa on kuitenkin syytä aina seurata.

Ja sama jatkui. Galleria BE '19:ssa oli Alma Jantusen (s. 1973) lasitaidetta nimellä Kuumaa tavaraa (27.7.–14.8.). Katselin vähän ikkunan takaa enkä saanut itseäni pakotettua sisälle. Olen aina kokenut lasitaiteen itselleni osapuilleen yhtä vieraaksi kuin vaikkapa oopperan, heavymusiikin ja sarjakuvan. Osaan nauttia hyvästä lasimuotoilusta käyttäjän ominaisuudessa mutta en osaa suhtautua lasiesineeseen galleriatilassa katsottavana objektina enkä ikinä panisi sohvapöydälleni sellaista. Tämä lienee paha rajoitus, mutta ei kai sitä enää viisikymppisenä opi kovin uusia asioista.

Ja eiköhän Galleria Dixissä jatkunut sama meno. Siellä oli Pauli Partasen (s. 1949) lasitaidetta (27.7.–14.8.), jota tiirailin hetken aikaa ikkunan läpi huomatakseni vain sen, että hän yrittää Jantusta voimakkaammin tulla muotoilun puolelta kohti vapaampaa taidetta. Tämä se on vielä vaikeampaa minulle, koska tuppaan aina näissä tapauksissa näkemään vain sellaisen estetiikan, jossa ulkokohtainen koristeellisuus lyö kaiken mahdollisesti kiinnostavan sisällön yli. Tunnistan itsessäni vielä vähän lisää häpeillen, että tämä on juuri se kliseinen asenne, josta muotoilun puolelta tulevat taiteilijat ovat aina saaneet kärsiä. Mutta ohi vain taas.

Sitten olin jo miltei helpottunut, kun Galleria Heino oli lomalla. Päätin jättää ne pari Uudenmaankadun alkupään huonoa galleriaa välin ja menin päiväoluelle.

Tyhmäähän tällaista on kertoa, mutta yritän kovasti sitoutua aikoinani tässä blogissa lupaamaani rehellisyyden vaatimukseen. Kriitikon arki vain on joskus tällaista. Jos joku kollegani muuta väittää, hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä valehtelee. Tätä olen nyt miettinyt koko loppuviikon käymättä yhdessäkään näyttelyssä. Ehkä sitten huomenna.    

Julkista taidetta 44: Retki Hankoon

Lauantaina 23.7. teimme retken Hankoon käydäksemme kahvilla sieltä citykesämökin vuokranneen ystäväpariskuntamme kanssa. Kahvittelun ja uimisen lisäksi tuli nähtyä muutama aika outokin veistos.

Raatihuoneen puistossa niitä oli oikein kaksin kappalein. Catharina Kajanderin (s. 1945) Sovitus (2008) paljastettiin tämän vuoden vappuna:

Kyllä veti sanattomaksi! Kauempaa katsoen luulin, että kyseessä on "vain" melko tavanomainen torsoveistos, jota joku irvileuka oli mennyt töhrimään. Mutta totta se oli. Taiteilijan itsensä mukaan veistos kuvaa "pienen ihmisen avuttomuutta suurten tapahtumien pyörteessä". Kyse on siis kansalaissodasta, jossa taiteilijan äidinisä menetti henkensä vankileirillä, minkä seurauksensa hänen äitinsä joutui huostaanotetuksi. Tarina on tietenkin kauheaa inhimillistä tragediaa, mutta veistos ei sitä onnistu välittämään – ei myöskään nimensä mukaisesti mitään sovitusta. Se on vain eriskummallinen, outo, jopa vähän hassunkurinen. 

Kummallinen on myös samassa puistossa sijaitseva hollantilaisen taiteilijan Sten Fogelbergin (s. ?) kaupungille lahjoittama Marielle (?). Veistäjän kuulemma toivoo, että "Mariellen läheisyydessä vallitsisi levollisuus ja rauha":

No, nukkuuhan tuo neito, mutta melkein sanoisin, että hahmo tuo rauhan sijaan pikemminkin saksalaisen ekspressionismin ahdistuksen. Kummallinen sekin joka tapauksessa on. En muuten löytänyt ko. Fogelbergistä netin kautta mitään tietoja.

Molemmat edellä kuvatut veistokset ovat lahjoja kaupungille. Täytyy vain todeta, että kaupunkien kannattaisi olla vähän varovaisia tällaisten lahjojen vastaanotossa. Niiden kanssa nimittäin eletään sitten pitkään.  

Ja lahja se on tämä vähän kitschveistäjänä tunnetun, nykyään Kiskossa vaikuttavan pietarilaislähtöisen Rafael Saifulinin (s. 1952) Tuuli mereltä (2005):

Ja veistoksen lahjoitti kaupungille tietysti Helkama. Enpä olisi ottanut tätäkään vastaan. Ymmärrän kuitenkin toki, että ihmiset tykkäävät tällaisesta hyväntuulisesta hömpästä.

Sitten ovat tietenkin ne pakolliset sankarit. Hangossa sellaisia edustaa Bertel Nilssonin (1887–1939) seitsenmetrinen Vapaudenpatsas (1921), jota on purettu ja jälleenrakennettu ja purettu ja jälleenrakennettu. Nyt siitä joka tapauksessa puuttuu sinä alunperin ollut saksalaisen sotilaan reliefi, jonka palauttamisesta käydään kuulemma jatkuvaa keskustelua:

Vaan onhan se tavallaan hienoa, että taiteesta keskustellaan edes jotain.
Ai niin, sitten oli vielä Mauno Oittisen (1896–70) Muuttolinnut (1967), joka on ihan käsittämättömän kömpelösti monteerattu niin, että kolmen lentoonlähtevän joutsenen ilmavuus häviää korkean porrastetun jalustan ansiosta totaalisesti:

On kuitenkin hauska yksityiskohta, että tämän siirtolaisuusmonumentin toinen osa on Floridan Lake Worthissa, missä suomalaisia asuu tunnetusti paljon. Siellä kaksi joutsenta laskeutuu. Mutta mistähän tuo yhden joutsenen hävikki mahtaa johtua? 

Eipä ole Hankokaan siis kovin kummoinen julkisen veistotaiteen kaupunki. 
Ja muutenkin kulttuurimaiseman meno on kovaa. Tuolla taustalla nousee rannalle Hjallis Harkimon firman uusi rakennuskohde, joka pilaa omalta osaltaan paljon Hangon herkkää kylpyläkaupunkimaisemaa:

Hyi saatana, etten paremmin sano! Raha puhuu ja tulee pikkukaupungeissa puhumaan taatusti vielä paljon enemmänkin. Harkimo itse sanoo, että Hangon on "aika herätä ruususenunestaan".

Julkista taidetta 43 & Virossa 50: Ja niin loppui loma

11.7. siirryimme Latviasta Viroon, Otepään Pühajärvelle, missä oli tarkoitus pyyhkiä matkan pölyt Pühajärven kylpylässä:

No, kylpylän sauna- ja uimaosasto oli tietenkin remontissa, joten piti mennä järveen – on se kuitenkin yksi Viron kauneimmista:

Lohtuna oli tarkoitus tuhlata sitten edes kunnon illalliseen, mutta kylpylän ravintola oli tietenkin juuri sinä iltana suljettu. Koska pubin sinihomejuustokanapasta ei tuntunut tarpeeksi juhlavalta, menimme viereisen GMP Club Hotelin ravintolaan syömään kunnolla, mutta on se kuitenkin jollain tavalla vähän outoa, että taisin juuri siellä syödä elämäni parhaan ahvenkeiton:

Ja taidettahan ei pääse missään karkuun. Vessamatkalla törmäsin ravintolan aulassa jo puretun Pühajärven vanhan ravintolan aulasta pelastettuun, Viron tekstiilitaiteen grand old ladyna tunnetun Elgi Reemetsin (1910–1987) keraamiseen teokseen vuodelta 1960:

Ja niin loppui lomareissu 12.7.

Torstaina sitten pieni hengähdystauko ja perjantaina jo Mänttään, jossa minulla oli viikoloppuna neljä keikkaa.

Katutaidetta 42 & Näyttelykuvia 413 & 414 & Julkista taidetta 42: Saldusissa

10.7. siirryimme Liettuasta Latvian Saldusiin, johon saapumispäivästä olen jo antanut raporttini kesken reissun. Yksi katutaideteos – ainoa Saldusissa näkemäni – jäi näköjään kuitenkin pois:

***

11.7. lähdimme kohti Viroa, mutta aamulla ehdimme kuitenkin vielä käydä Janis Rozentālsin (1866–1916), varsin kiinnostavan latvialaismaalarin kotimuseossa:

Rozentāls muuten asui suomalaisen vaimonsa, oopperalaulaja Elli Forsellin (1871–1943) kanssa Kulosaaressa kymmenisen vuotta, ja siellä hän sitten kuolikin.

***

Sympaattisessa pikkumuseossa oli Rozentālsin tuotannon lisäksi pieni liettualaisen taiteen yksityiskokoelma (Guntis Priedaiks -niminen henkilö lahjoitti Saldusin kaupungille vuonna 2007 58 teoksen kokoelmansa), jossa oli mukana myös uudempaa taidetta: 

*** 

Museon ulkopuolella oli kelpo, joskin toki hyvin tyypillisen pönöttävä pronssinen Rozentāls, jonka on tehnyt riikalainen kuvanveistäjä, kuvataideakatemian professorina toiminut Valdis Albergs 
(1922–1984):

Näyttelykuvia 412: Kuurinkynnäällä

9.7. siirryimme Kuurinkynnäälle Nidan kylään – Unescon maailmanperinnöstä toiseen. Kuvataiteen sijaan olin kiinnostunut Itämeressä uimisesta:

Mutta olihan sielläkin Vilnan tavoin koululaisten näyttely ulkoseinässä. Onneksi nyt aiheena oli kansanmurhan sijaan ekologia, joka sopi hyvin päivän yleistunnelmaan ja jota Itämeren rannalla asuvien on syytäkin alituiseen miettiä:

Thomas Mannin – hän vietti siellä kesät 1930–32 – pieni talomuseo jäi näkemättä, mutta onneksi kuulimme illalla loistavaa minimal indie post-brassia (!?) soittavaa vilnalaista Banda Dzetaa (kuunnelkaa linkin takaa vaikkapa Turkish It):

Bändiä liidannut basisti, sähköukulelen soittaja, nelihenkinen torviryhmä, rumpali ja perkussionisti saivat aikaan varsin tuhdin tunnelman.

Näyttelykuvia 408 & 409 & 410 & 411: Päivä Vilnassa

Rästien purku jatkuu. 8.7. vietimme päivän Vilnassa.

Olen aina tuntenut erityistä viehätystä koululaisten näytillä oleviin piirustuksiin, koska niiden avulla pystyy pääsemään monin tavoin kiinni kansallisiin kuvamaailmoihin ja erilaisiin kuvallisiin konventioihin sekä kliseiden syntyyn. Jossain Vilnan kaduilla törmäsin seinään kiinnitettyyn näyttelyyn, jossa aiheena on ollut koululaisille järjestetty kilpailu Liettuan kansanmurhien kuvaamisesta:

Aiheena ovat olleet muun muassa sekä metsäveljet että televisiotornista (14 siviiliä sai surmansa tammikuussa 1991) käyty taistelu:

Lähihistorian läpikäyminen ja ymmärtäminen ovat toki tärkeitä asioita. Jotenkin tuli kuitenkin ambivalentti olo näitä kuvia katsellessa. Tähän kuvamaailmaan kun yhdistetään nationalismi, kasvanut äärioikeisto, muukalaisviha ja arvoiltaan koventunut white trashia tuottava umpikapitalistinen yhteiskunta, niin mihin sitä sitten ollaan menossa?

***

Ja sitten sisäsiistimmän taiteen pariin. Vilnan nykytaiteen keskus (Šiuolaikinio meno centras eli ŠMS tai englanniksi CAC) on iso ja hieno näyttelytila aivan keskustassa. Pysyvissä kokoelmissa on pieni Fluxus-kabinetti, joka kannattaa katsella tarkkaan. Syy tähän on tietenkin se, että yksi Fluxuksen keskeisistä voimahahmoista oli liettulaissyntyinen George Maciunas (1931–1978, alunperin Jurgis Mačiūnas):

Isoja vaihtuvia näyttelyitä oli kaksi. Toinen piti sisällään liettualaista nykygrafiikkaa:

 

Ja, kas kummaa, nyt kun jälkikäteen yritin löytää näyttelystä keskuksen kotisivuilta jotain infoa, en löytänyt siitä mainintaakaan. Ilmeisesti on niin, että se ei enää ole päällä mutta ei vielä arkistossakaan. Tylsänpuoleinen näyttely kuitenkin oli.

Vielä tylsempi oli kuitenkin itävaltalaista nykytaidetta esittelevä In Between (24.6.–21.8.). Ilmeisen edustava se kuitenkin on, koska se on koottu kansallisista kokoelmista: 

Voi tietenkin olla, että minulla oli asenneongelma. Ajatus siitä, että tulen Liettuaan katsomaan itävaltalaista nykytaidetta, oli jotensakin ärsyttävä. Olenkohan minä jonkunlaisen vinoutuneen kansallisajattelun uhri? Söin minä kuitenkin illalla Vilnassa yhden elämäni parhaimmista intialaisaterioista:

Tjaah. Täytyy miettiä.

***

Arjen taide kuitenkin pelasti. Lähellä keskustaa sijaitsee pieni ja varsin viehättävä Užupis-niminen kaupunginosa, joka on nimetty itsenäiseksi taiteen tasavallaksi perustuslakeineen ja peräti 17-miehisine puolustusvoimineen:

Siellä voi tallustella, käydä käsityökaupoissa ja gallerioissa ja juoda vaikkapa terassilla oluen. Ja lukea seinästä (Paupio-kadulla) tietenkin tasavallan perustuslain, jonka 13. artikla esimerkiksi toteaa, että "koiralla on oikeus olla koira".

Katutaidetta 41: Vilnan kaduilla

7.7. vaihdoimme maata Liettuaan. Illan suussa saavuimme Vilnaan viettääksemme siellä pari yötä. Vilnan kaduilla bongasin jonkin verran katujen taidetta:

Koillis-Puolaan

Rästien purku jatkuu.

6.7. lähdimme Krakovasta kohti Koillis-Puolaa. Matkalla bongasin viime vuonna Tallinnassa aloittamani uuden harrastuksen innoittamana uudentyppisen sosialistisen ajan kerrostalon päädyn – ennenhän niissä oli hieman toisenlaisia viestejä:

Eräässä tienvarsikahvilassa oli terassi täynnä vanhoja maatalouskapineita, joiden seasta kurkisti tuttu hahmo:

Sormi oli kartalla osunut Ełkin pikkukaupunkiin, jonka rantabulevardilla sijaitsevasta hotellista oli kauniiseen järveen matkaa kymmenisen metriä:

Loma jatkui, eikä taiteesta ollut liikaa pelkoa.

Näyttelykuvia 407 & Arkkitehtuuria 23: Ihanneyhteiskunnassa

Rästien purku jatkuu.

5.7. Krakovan vierailu lähestyi loppuaan. Päätimme käydä vielä Nowa Hutassa, krakovalaisessa sosialistisessa ihannelähiössä, joka rakennettiin 1950-luvulla:

Yllä näkyvä keskusaukio kantaa nykyään vähän irvokkaastikin Ronald Reaganin nimeä, mitä eivät kaikki nowahutalaiset tahdo kuulemma oikein niellä.

Nowa Huta (= Uusi valimo) syntyi ison terästehtaan ympärille, joten tehtaan porttiahan piti käydä katsomassa. Ennen se kantoi Leninin nimeä; nykyään se on johtotähtenä on Tadeusz Sendzimir (1894–1989), puolalainen insinööri:

Nowa Hutassa on myös pieni Krakovan kaupunginmuseon alainen museo (Słoneczne 16), jossa esitellään vaihtuvin näyttelyin Nowa Hutan historiaa ja kulttuuria. Nyt oli vuorossa aika hauska näyttely (12.5.–2.10.) nowahutalaisesta populaarimusiikista kautta aikojen:

Ja minkälaista palvelua! Virkailija tuli vähän ajan kuluttua pyytelemään anteeksi, että heillä kun on vain tällainen erikoisnäyttely tarjolla, niin olisimmeko kiinnostuneita katsomaan myös englanniksi tekstitetyn videon Nowa Hutan historiasta. Tietenkin. Ja niin hän laittoi yhden musamonitoreista kiinni ja pisti videon pyörimään. Se olikin varsin kiinnostava filmi, jossa haastateltiin monia alkuperäisiä asukkaita. Suosittelenkin kysymään sellaista, jos joskus museoon eksytte.

Mutta käynti Nowa Hutassa täydellistyy vasta Ruusujen puistokadun ravintola Stylowassa, joka on säilynyt likipitäen alkuperäisessä 1950-luvun asussa:

Tyyliä ulkoa...

... ja tyyliä sisältä.

Ja sitten kaikki alkoi tietenkin muuttua. Kansa sai aikaiseksi Nowa Hutaan vuonna 1977 valmistuneen kirkon – siitä käytiin jopa aikamoisia mellakoita jo 1960-luvulla. Arkkitehti on Wojciech Pietrzyk, ja Le Corbusier -vaikutteet ovat varsin selkeät:

Ja nyt odotan vielä Nowa Hutan retken lopullista täydentymistä koto-Suomessa. Nyt pitää nimittäin hankkia uudestaan käsiin nuorena katsomani Andrzej Wajdan Marmorimies (1976), joka kuvaa Nowa Hutan rakentamista ja rakentamisen kuvaamista ja joka on myös osin siellä kuvattu.

Näyttelykuvia 402 & 403 & 404 & 405 & 406: Uudenkarheaa

4.7. halusin vain nähdä Steven Spielbergin Schindlerin listasta (1993) maailmankuuluksi nousseen Oskar Schindlerin (1908–1974) emaljitehtaan (ul. Lipowa 4), enkä ollut edes tietoinen siitä, että rakennus oli viimeisen päälle kunnostettu ja että siinä sijaitsi nyt Krakovan kaupunginmuseon alainen tuore (avattiin kesäkuussa 2010) näyttelytila, jossa on toisen maailmansodan ja miehitysten Krakovasta kertova pysyvä näyttely:

Oskar Schindlerin emaljitehtaan komea funkisfasadi.

Näyttely oli hienosti rakennettu, joskin välillä tuli tunne, että siinä oli yritetty ahtaa samaan tilaan kaikki mahdolliset näyttelyarkkitehtuurin trendit elämysefekteineen:

Kannattaa muuten katsoa näyttelyn aloittavassa elokuvasalissa dokumentti, jossa on haastateltu useampiakin Schindlerin tehtaassa työskennelleitä puolalaisia. Filmi on tekstitetty englanniksi.

***

Vielä hauskempi yllätys odotti Schindlerin tehtaan vieressä ja takana. Samassa osoitteessa sijaitsee nimittäin juuri (toukokuussa) avattu Krakovan nykytaiteen museo (MOCAK), jonka komeat tilat sijaitsevat osin Schindlerin tehtaan vanhoissa halleissa:

Museon ensimmäinen suuri vaihtuva näyttely käsitteli historian ja taiteen suhdetta. Historia w sztuce – History in Art (20.5.–25.9.) koostui lähinnä itäeurooppalaisista taiteilijoista, ja yhteinen nimittäjä oli traumaattinen lähihistoria kahden diktatuurin – natsi-Saksan ja Neuvostoliiton – puristuksessa. Luulisi, että tämä tematiikka alkaa olla jo aika loppuunkaluttua, mutta kyllä käsiteltävää – ja myös uusia metatasoja – tuntuu riittävän. Esimerkiksi Mirosław Bałkan (s. 1958) mustanpuhuva videoteos Audi HBE FI44 (2008) oli hypnoottinen. Paavi vierailee Auschwitzin keskitysleirissä – tuossa maailmanennätysmurhapaikassa – vahvan turvamiesaattueen ja mustalasisen autonsa suojin. Paavia ei tietenkään nähdä: 

Väliin täytyi jopa miettiä oman huumorinsa kestokykyä. En ihan tarkkaan osaa vieläkään analysoida suhtautumistani Zbigniew Liberan (s. 1959) teoksiin, jossa hän oli käyttänyt materiaalinaan maailmanhistorian hirvitysten ikonisia kuvia:

Libera tuli muuten aikoinaan kuuluisaksi kohutulla LEGO-keskitysleirillään (1996).

Kaiken kaikkiaan hieno ja ajatuksia herättävä näyttely. Jos satutte paikalle, ostakaa ihmeessä näyttelyn edullinen, yli 300-sivuinen luettelo, johon on koottu iso joukko aiheen kannalta tärkeitä esseitä – myös vanhempia.

***

MOCAKin ensimmäinen kokoelmanäyttelyn ripustus oli sekin kiinnostava (ja siitäkin on tehty julkaisu). Mahtavat tilat oli jätetty näyttelyarkkitehtuurin suhteen miltei alastomiksi, ja ratkaisu oli varsin toimiva:

Robert Kusmirowskin (s. 1973) nimetön installaatio (2009) palautti mieleeni taas Auschwitzin installaatiot:

***

Museon galleriassa oli Maurycy Gomulickin (s.1969) täysin typerä näyttely Bibliophilia (20.5.–8.9.), jossa hän oli kuvannut nuoria vähäpukeisia tyttöjä antikvariaatin hyllyjen edessä. En ymmärrä lainkaan koko touhun motivaatiota:

 ***

Sitten oli vielä yksi galleria, jossa oli Vordemberge-Gildewart Foundationin palkintonäyttely (20.5.–28.8.). Liekö siten paukut jo loppu, mutta en edes muista yhtään teosta. Muistan vain sen ajatuksen, että vähän hajuttomampi nykytaide on aika samanlaista joka paikassa ja että pieneenkin tilaan mahtuu aika monta monitoria: