torstai 14. heinäkuuta 2011

Julkaistua 165 & Virossa 47: Sentimentaalinen matka Tallinnaan

Lomalta on nyt palattu. Jatkan kuluneiden viikkojen rästien purkamista ja palaan kesäkuulle. 21.6. kävin yhden yön visiitillä Lohusalussa. Kyseessä oli tuplajuhlat. Ystäväni, kääntäjä Meelik Mallene vietti pienellä porukalla 50-vuotisjuhliaan:

 Meelik Mallene ja kauniissa mäntymetsässä sijaitseva kesämökki.

Syötiin hyvin, istuttiin nuotiolla ja juteltiin niitä näitä. 
Toinen juhlinnan syy oli se, että Tallinnan raitiovaunuista kertova kirjani oli juuri ilmestynyt viroksi – tietenkin Meelikin kääntämänä – ja pidimme sen kunniaksi pienen yksityisen julkistamistilaisuuden: 
 

Olin kirjoittanut kirjaan uuden esipuheen virolaiselle lukijalle. Tässä se:

Sentimentaalinen matka Tallinnaan – vironkielisen laitoksen esipuhe

Tämä kirja ilmestyi kuusi vuotta sitten. Kulunut aika tuntuu toisaalta menneen varsin nopeasti, mutta olen ehtinyt siinä ajassa kirjoittaa kaksi uuttakin kirjaa Tallinnasta, oppaan Neuvosto-Tallinnaan (2006) ja oppaan Tallinnan lähijuniin (2009).Toisinaan tuntuu siltä, että tuossa kuudessa vuodessa on ehtinyt tapahtua vaikka mitä: taloja on purettu ja uusia on rakennettu, eikä minun enää tarvitse miettiä sitä, mistä saisin edullisimmin ostettua kruunuja. Moni kehityskuluista on epäilemättä silkkaa edistystä, mutta toisinaan saattaa iskeä suorastaan irrationaalien kaipuu johonkin menneeseen, miltei mitättömän tuntuiseen asiaan, joka vain aikoinaan vilahti ratikan ikkunasta mutta jota ei enää koskaan näe.
Ensirakkaus on tunnetusti unohtumaton ja monin tavoin merkityksellinen. Minun on edelleenkin vaikea käydä Tallinnassa ilman että kävisin ykkösen ratikalla Koplinniemen kärjessä halaamassa Koplin suurinta tammea – vaikka olen tehnytkin sen jo kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Enkä edes ole mikään varsinainen puunhalaaja.
Olen taidekriitikkona tottunut siihen, että nostalgiaa ja sentimentaalisuutta pidetään suorastaan vaarallisina tai ainakin epä-älyllisinä asioina. Virossakin tunnettu suomalainen taiteilija Teemu Mäki 
on todennut, että ”sentimentaalisuus on välittömien, sosiaalisesti opittujen ja stereotyyppisten tunnereaktioiden valtaan joutumista”. Sentimentaalisuus on yleensä jotain, johon ”sorrutaan”. Olkoon sitten niin. Uskon kuitenkin, että sentimentaalisuudessa on kyse muustakin kuin nyyhkyromantiikasta. Jo 1700-luvulla Laurence Sternen romaanihahmo alter ego Yorick totesi (A Sentimental Journey through France and Italy) etsivänsä sentimentistä ja matkailusta ”luontoa ja niitä kiintymyksen tunteita, jotka siitä kumpuavat ja saavat meidät rakastamaan toisiamme ja maailmaa omat kykymme ylittäen”. Kuulostaa ehkä hieman liiankin jalolta, mutta juuri näitä asioita minä olen luonnon sijaan etsinyt eräästä kaupungista ja sen historiasta. Ja, hitto soikoon, olen niitä myös löytänyt. Tallinna on tarjonnut minulle loputtomasti tätä tunnetta vahvistavia hetkiä, ja niinpä miellän sen jo toiseksi kotikaupungikseni. Tämä näyttäytyy monin pienin asioin: kun KuKu Kohvikin sympaattiset tarjoilijat tietävät, mitä kanta-asiakas haluaa, kun Väike-Õismäen uimahallin yhtä sympaattinen kassanhoitaja lainaa minulle puuttuvan kolikon, jotta saan kaappini lukittua. 
Tallinna on opettanut minulle sitä, kuinka arjen saa mielekkääksi varsin pienillä asioilla. Kotikaupunkini Helsinki olisi ollut minulle ehkä liian ilmeinen ja jokapäiväinen tällaiseen oppituntiin. Vieraassa kaupungissa herää paljon voimakkaampi halu ottaa selvää asioista: Mitä tuossa tehtaassa tehtiin? Miksi tuon kadun nimi viittaa kalastukseen? Keitä juuri tällä alueella asui 1920-luvulla? Asiat johtavat koko ajan uusiin asioihin, ja varsinkin lähihistoriansa kautta kaupunki avautuu koko ajan aivan uudella tavalla. Pienestä ratikkamatkastakin voi tulla jännittävä löytöretki. Muistan esimerkiksi kun sain käsiini listan kaikista Tallinnasta toimineista elokuvateattereista ja lähdin ottamaan valokuvia kaikesta säilyneestä. Kyllä siinä muutama päivä vierähti jännittävissä tunnelmissa – melkein kuin olisi etsinyt Shangri Lata tai Niilin lähteitä.
Nyt olen alkanut tutkia Helsinkiäkin samalla tavalla, mutta kyllä siihen ensin Tallinnaa tarvittiin. Omaansa oppii ymmärtämään vasta vieraan kautta. Uskallankin suositella jokaiselle tallinnalaiselle vieraissa kaupungeissa vietettyjen hetkien jälkeen vertailevia retkiä omaan kaupunkiin. Unohtakaa myös stereotypiat. Muistan kuinka eräs virolainen tuttavani kehui kirjaani mutta samalla moitti sen venäläispainotusta. Esimerkiksi Koplinniemi oli tipahtanut kokonaan hänen kokemusmaailmansa ulkopuolelle. Miten ihmeessä sellaisella asenteella voi oppia ymmärtämään Tallinnan historiaa? Pelkästään Koplinniemi on täynnä tsaarinaikaan ja ensimmäisen itsenäisyyden aikaan liittyviä historiallisia ja arkkitehtonisia muistomerkkejä, joiden avulla voi paremmin oppia ymmärtämään Tallinnaa ja sen muotoutumista juuri sellaiseksi kuin se nykyään on.
Laurence Sternen matka jäi pahasti kesken. Minullakin on sellainen tunne, että matkakohteita on vielä loputtomasti jäljellä. Haluan esimerkiksi matkustaa Tallinnan jokaisen bussilinjan päästä päähän. Haluan bongata jokaisen museoviraston suojeleman rakennuksen Tallinnassa. Haluan bongata jokaisen ympäristöministeriön luonnonsuojelukohteen Tallinnassa. Ette arvaakaan, kuinka hauskaa on aina siinä tietyssä kohtaa – jyrkässä kirskuvassa mutkassa Põhja puiesteen pysäkin kohdalla – sanoa uudelle matkakumppanille, että ”tuossa on muuten toinen Tallinnan kahdesta suojellusta mustapoppelista”. Enkä minä edes ole mikään varsinainen luontoihminen.
Aikaa on kulunut jo niin paljon, että voin kohta lähteä oman kirjani kanssa nostalgiselle retkelle ja todeta monet muutokset – niin hyvässä kuin pahassakin. En voi enää mennä Baar Ilmattareen piirakalle, mutta nykyään voin onneksi mennä Kohvik Boheemiin syömään pasta-annoksen. En voi enää ostaa kumisaappaita Põhjalan tehtaanmyymälästä, mutta nykyään voin onneksi mennä Telliskiven kirpputorille etsimään keräilemiäni virolaisia vinyylilevyjä.
Itse asiassa on aika häkellyttävää todeta, että kirjani on sekä niin vanhentunut että toisaalta jo muuntunut dokumentiksi sellaisesta erilaisesta Tallinnasta, joka oli olemassa kuusi vuotta sitten. Siksikin tuntuu niin hyvältä, että sain sen kirjoitetuksi, ja kaksin verroin paremmalta, kun se nyt ilmestyy viroksi.
Haluan vielä kiittää niitä virolaisia, jotka ovat lisänneet ymmärrystäni Tallinnasta. Taiteentutkijoista ovat silmiäni virolaiselle taiteelle ja arkkitehtuurille avanneet Karin Hallas-Murula, Sirje Helme, Eha Komissarov, Heie Treier ja Reet Varblane. Taiteilijoista Siim-Tanel Annus ja varsinkin monivuotinen hyvä ystäväni Leonhard Lapin ovat omalta osaltaan avanneet minulle virolaisen visuaalisen kulttuurin saloja ja antaneet havaintoesimerkin siitä, miten taide voi toimia avaimena vieraan kulttuurin ymmärtämiselle. Kirjallisesta maailmasta Imbi Paju ja Kulle Raig ovat – myös kriittisellä asenteellaan – ohjanneet tarkentamaan matkailijan katsetta. Kääntäjäni Meelik Mallenenen tunsin ystäväkseni heti ensi tapaamisesta – ja tämä käännös oli muuten hänen ideansa.
Rakkauteni virolaiseen musiikkiin on saanut jatkuvaa vahvistusta levykauppiasystäväni Hannes Aasametsin toimesta. Hänen avullaan minulle on auennut taas aivan uusi maailma. Sitten on vielä pakko palata muinaisiin aikoihin, jolloin oli vuosia töissä helsinkiläisessä Runebergin antikvariaatissa.
Yksi säännöllisistä kanta-asiakkaistamme oli presidentti  Lennart Meri. Hän ei varmaan koskaan edes tajunnut, kuinka innokas kuunteluoppilas olin. Eihän sitä arvovierasta uskaltanut liikaa lähestyä, kunhan vain kuunteli viisaita sanoja Viron historiasta ja nykyisyydestä. Niistä vuosista olen kuitenkin hyvin kiitollinen. 
Esitän myös kiitokseni Tallinna Trammi- ja Trollibussikoondisen henkilökunnalle, joka on väsymättömästi ja ammattitaidolla kuskannut minua jo vuosikymmenen ajan.

Helsingissä Runeberginpäivänä 5.2.2010

Otso Kantokorpi

***

Aamulla oli sitten jo taas kiire Mänttään. Mutta näille rannoille aion vielä palata:


1 kommentti:

  1. Hei Haukiputaalta! Viikko Tallinnassa lomalla ja kirjasi rohkaisemana monta matkaa raitiovaunulla! Ihmetyttämään jäi, miten paikalliset maksavat matkansa, kun kellään ei näkynyt lippua, kyytiin vaan ja kyydistä pois? En nähnyt yhtään lipuntarkastajaakaan, jos ei nainen sinisessä liivissä sitten ollut sellainen, jokin liikennelaitoksen kyltti (?) oli etumuksessa. Hänen aikansa tosin meni vanhemman miehen kanssa jutellessa, taisi olla hänen isänsä? Kaikki kuljettajat olivat naisia ja aika yrmeitä, ensimmäisen matkan kun yritin maksaa viiden euron setelillä, niin kohtaus oli kuin jostakin "kauhuelokuvasta". Tästä pelästyneenä/viisastuneena marssinkin sitten kioskille ja ostin vihkon. Ensi kesänä olisi tarkoitus kuitenkin mennä uudestaan Tallinnaan. PS Bar Leilassa söin parasta lammasta koskaan!
    Terv. Pirjo Kurkela

    VastaaPoista