Saamenkielisten uutisten lähetysaika

Otetaanpas pieni tuokio kansalaistoiminnalle. Saamenkieliset uutiset tulevat muualla Suomessa kuin Lapissa puolenyön tietämillä, jolloin ihmisillä on tapana olla jo unessa tai miltei unessa. Tässä faktaa: "Suomessa asuu noin yhdeksäntuhatta saamelaista ja heistä yli 60 prosenttia asuu kotiseutualueensa ulkopuolella. Omalla kielellä lähetettävillä televisiouutisilla on erittäin suuri merkitys kielen ja kulttuurin säilyttämisessä ja vahvistamisessa. Myös muualla kuin saamelaisalueella uutisia pitää voida katsoa säännölliseen ja asialliseen katseluaikaan."
Näin ei siis nyt ole, ja nyt YLE on korjaamassa asiaa siirtämällä saamenkieliset uutiset "parempaan" aikaan eli noin klo 23. Ja tämähän ei vetele.
Allekirjoittakkaa, hyvät kanssaihmiset, nettiadressi tästä linkistä!  

Onpa vielä todettava, että katson saamenkielisiä uutisia aika usein, ja tekee se hyvää näin ei-saamelaisellekin.

Näyttelykuvia 770 & 771 & 772 & 773 & 774: Sunnuntairetkellä

Lähdin sunnuntain kunniaksi pikästä aikaa pienelle taidekierrokselle. Kohteena oli Sanomatalo.
Galerie Anhavassa oli kaksi näyttelyä. Marko Vuokola (s. 1967) on näyttelyssään (7.2.–10.3.) jatkanut näkemistä ja havaitsemista pohtivaa, myös vähän humoristista tyyliään. Jotain vastustamatonta siinä on – ehkä jopa myös jotain hellyttävän pikkupoikamaista. Ei Vuokola oikeasti mitään suuria tutkimuksia tee, mutta kun tavallaan vakavalta näyttävä tutkiva asenne yhdistyy vähän velmuilevaan otteesseen, on seurauksena jotenkin häkellyttävästi reitti myös pitkälle esteettisen alueelle. On toki todettava, että varsinkin suurennetut pikselitutkielmat alkavat nykytaiteessa olla jo vähän maneerisia. Hauska näyttely silti.

***

Hans Rosenströmin (s. 1978) installaatio In Good Faith (7.2.–10.3.) Anhavan studiossa oli vallan mainio. Se vähä (aivan liian vähä), mitä olen Rosenströmiä nähnyt ja varsinkin kuullut, on tehnyt minuun aika suuren vaikutuksen. Nytkin oli kiinnostava kuulla YK:n ihmisoikeuksien julistusta vuodelta 1948 toistona ja uudelleen äänityksenä – ja pakkohan minun oli mennä kuiskimaan mikrofoniin ollakseni vähän enemmän mukana prosessissa. Näin sanat rapistuvat ja muuttuvat osaksi ympäristöämme.

***

Art Kaarisillassa oli esillä Paul Gustafssonin (s. 1979) grafiikkaa ja keramiikkaa (6.2.–3.3.). Vuoden 2007 kehitysvammainen taiteilija Gustafsson on valmistunut kuva-artesaaniksi Kaarisillasta vuonna 2006 ja alkaa olla jo täysverinen ammattilainen:

Gustafssonin eläinhahmot ovat ilmeikkäitä ja omaleimaisia ja tarjoavat hyvän assosiaatiopinnan kenelle tahansa katsojalle. Puupiirrostekniikkakin näyttää olevan hallussa.

***

Mediatorilla oli esillä Haagan Taideseuran vuosinäyttely Kevään tuulet (19.2.–3.3.). Jo 46-vuotiaan seuran historia on pitkä, mutta mitään erityistä taiteen juhlaa ei ollut tarjolla. Jotkut vesiväritöistä olivat ihan kelpoja, mutta esimerkiksi yhtään hyvää öljymaalausta en onnistunut bongaamaan.

On se kumma, miten maneerisesti ja yllätyksettömästi amatöörit aiheitaan yleensä lähestyvät – paineita kun ei pitäisi olla estämässä pientä irrottelua ja kokeilua.

*** 

Niinpä halusin vieläkin kauemmaksi varsinaisesta taidemaailmasta. Lähdin Roihuvuoreen katsomaan Roihuvuoren nuorisotalon pihalle Roihikan lumipuistoa (18.–22.2.). Siellä oli ollut muun muassa telttasauna ja tietenkin lumenveistokilpailu. Veistoksia olisi voinut ehkä valmistella ensin jonkin työpajan avulla, koska jälki ei nyt niin kaksista ollut:

Mutta toivottavasti on ollut hauskaa – ja miksei olisi ollut. Tällaista toimintaa pitää tukea. Toivottavasti kuvanveistäjätkin haluavat tukea touhua pitämällä joskus työpajoja – ainakin heitä kannattaa yrittää pyytää mukaan.

Mustalaisleiri muuttaa Tampereelle

Eilen piiipahdin illansuussa Tampereella osallistumassa paneelikeskusteluun, jossa puhuimme Nykytaiteen museo Kiasman intendentin Marja Sakarin kanssa kuvataiteilija Kiba Lumbergin (s. 1956) johdolla romanitaiteesta ja sen mahdollisesta olemassaolosta otsikolla Mitä on romanitaide, onko sitä?   
Työväenmuseo Werstaalla on nimittäin Ulla Jaskarin, Kiba Lumbergin ja Kaarina Majanderin (s. 1967) ja kuratoima eurooppalaisen romanitaiteen näyttely Minä, te ja muut (1.2.–26.5.), jonka oheisohjelmaan keskustelu kuului.

 Marja Sakari ja Kiba Lumberg keskustelun tuoksinassa.

Yleisöä oli harmillisen vähän, mutta onneksi heilläkin oli kommentoitavaa. Emmehän me aiheesta tietenkään minkäänlaiseen ratkaisuun päässeet, mutta toimme esiin monia näkökulmia. Minä yritin esimerkiksi valottaa asiaa omien taiteen marginaaliryhmiin liittyvien kokemuksieni kautta – muun muassa puhumalla vertailun vuoksi mahdollisesta inkeriläisestä taiteesta. Otin myös esiin ghettoutumisen ongelman – vertailukohtana ns. maahanmuuttajataide. Onko meillä Suomessa esimerkiksi ylipäänsä mitään tarvetta erilliseen maahanmuuttajataiteeseen? Toisaalta romanitaide on alkanut elää ihan uutta elämää nykytaiteen konstekstissa. Tulinhan minäkin vuosi sitten miettineeksi tätä asiaa Kaapelitehtaalla.

Taiteen ja etnisyyden suhteista riittää vielä varmasti paljon keskusteltavaa.

Ja riittää tässä minullekin taas lisäpohdittavaa. Tein nimittäin vähän taustatöitä puheenvuoroilleni, ja pohdin muun muassa aiempaa mustalaistaidetta, jonka suurin sankari on aina ollut ranskalainen modernistimaalari Serge Poliakoff (1906–1969). Nyt kun katsoin hänestä Wikipedian artikkelia, häntä nimitettiinkin kirgiisiksi. Kiban kanssa nauroimme, että mutiainen mikä mutiainen. Mutta mikä siis on Poliakoffin etninen tausta? Ja kuka kertoisi minulle, että mikä on "mustalaiseksi" (Lo Zingaro) nimitetyn italialaisen renessanssimaalari Antonio Solarion (aktiivinen vuosina 1502–18) etninen tausta?

 Serge Poliakoff, Composition grise, rouge et jaune, 1960. Onko tämä mustalaistaidetta? 

Ja onpa tämä kaikin puolin ongelmallista. Huomasin nimittäin äsken jo vaihtaneeni sanan 'romani' sanaan 'mustalainen'. Mustalaista käytin muuten koko keskustelun ajan, koska muutamat mustalaisystäväni ovat aina tuhahtaneet sanalle 'romani' ja suorastaan käskeneet minua sanomaan 'mustalainen' – muun muassa Reima Nikkinen, jonka kanssa olen keskustellut mustalaistaiteesta. Hän oli tekemässä minulle jo vuosia sitten Taiteeseen artikkelia mustalaistaiteesta, mutta vieläkin tuo juttu on vaiheessa. Sekin kertoo ehkä siitä, että ihan helppo tämä mustalaistaiteen määrittely ei ole.

Toivottavasti palaamme asiaan.  

Ryhtyisinkö museo-oppaaksi?

Kriitikon työ on ajettu koko ajan ahtaammalle. Työtilaisuudet vähenevät ja juttukoot lyhenevät. Alan vaihto tai ainakin täydennys ovat vähän väliä mielessä. Ovat ne muutkin hommat aika hauskoja. Miten olisi esimerkiksi museo-oppaan työ? Viime torstaina olin vetämässä Hämeenlinnan taidemuseossa Elinkaari-näyttelyn (8.2.–26.5.) kuraattorikierrosta. Yleisöä oli mukavasti ja tunnelma hyvä. Tässä kuvanveistäjä Olli Larjo (s. 1964) esittelee omaa työtään:

Vitsit uranvaihdosta sikseen, mutta se on todettava, että yleisöopastus on itse asiassa kriitikontyöllekin varsin arvokasta kokemusta. Missä muussa tilanteessa sitä pääsee näin hyvin sen potentiaalisen lukijansakin kanssa ajatustenvaihtoon? Ymmärtää sen, mitkä kysymykset yleisöä askarruttavat ja kiinnostavat. Yleisöltä tuleva suora palaute on sekä taiteilijalle että taiteesta kirjoittavalle ensiarvoisen tärkeää. 
Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen saanut viime aikoina nähdä erilaisia yleisöjä. Olin nimittäin taidemaalari ja professori Silja Rantasen (s. 1955) pyynnöstä Helsingin Taidehallissakin vähän aikaa sitten (11.2.) pitämässä kierrosta Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyssä (12.1.–3.3.), yleisönä Kuvataideakatemian nuoria opiskeljoita – jälleen siis erilaista näkökulmaa:

Rantanen oikeassa reunassa. Vasemmassa reunaa Luostarisen tuotantoa pohtii toinenkin akatemian opettaja, Petri Hytönen (s. 1963).

Ja vedin minä alkukuussakin (3.2.) Taidehallissa kuraattorikierroksen, jossa yleisöä oli tosi paljon, varmaankin lähemmäs sata – tässä tilaisuus on jo loppu ja yleisö hajaantunut jatkamaan omia pohdintojaan:

Ja vaikka yleisöä oli paljon, uskalsivat ihmiset kysellä ja kommentoida. Kyllä tällaisissa tilaisuuksissa viisastuu – ja huomaa myös sen, miten työkseen taiteesta elävä ryhtyy pitämään joitain asioita liian itsestään selvinä. Juuri näiden asioiden avaaminen laittaa arvioimaan omaakin työtään vähän enemmän.

Julkaistua 405 & Julkista taidetta 64: Julkinen taide ja kestävä kehitys

Eilen oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Kuvanveistäjäystäväni tulevat nyt ärähtämään minulle, koska menin pohtimaan heidän toimeentuloonsa littyviä asioita vähän kieli poskella. Kolumnistin tehtävä kuitenkin on provosoida ja vähän törkkiä. On sitä paitsi terveellistä toisinaan joutua miettimään työhönsä liittyviä isoja asioita. Sitä minäkin teen aika usein, kun aistin, että taidekriitikon työtä ei välttämättä pidetä työnä lainkaan. On hyvä joutua hakemaan argumentteja työnsä perustelulle.

Sakari Tohkan (1911–1958) suihkulähdeveistos Tursas ja vedenneito (1940) on yksi Helsingin monista toimimattomista vesiveistoksista. Ei taiteilija sitä tällaiseksi suunnitellut.

Ja on minun, hitto soikoon, sanottava, että tolkku asioissa pitää olla. Tein nimittäin vähän lisää taustatutkimuksia ja sain selville, että Pekka Jylhän (s. 1955) Kekkos-monumentin ylläpito maksaa jopa enemmän kuin jutussani arvioin: summa on 40–50 tuhatta euroa vuodessa. Siis esimerkiksi paljon enemmän kuin minä tienaan. Nykytaiteen materiaalit ja tekniset ratkaisut sekä niiden tuottamat ongelmat saattavat olla muutenkin vähän ennustamattomia – klassista pronssia ja graniittiahan ei juurikaan tarvitse kunnostaa. Kuinka monta vesielementin sisältävää veistosta on ympäri vuoden toimimatta, koska veden käyttö on sekä kallista että sen vaatima puhdistus vaikeaa?
No, tässä tämä:

Julkinen taide ja kestävä kehitys

Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa julkinen taide kohtaa saturaatiopisteensä, siis sen kyllääntymistilan, jolloin lisää ei enää mahdu tai lisääminen ei enää kannata – jolloin se ei enää ole mielekästä.

Otetaan ihan käytännön esimerkki. On varsin epätodennäköistä, että Esplanadin puistoon Helsingissä lisättäisiin yhtään pysyvää veistosta. Nyt niitä on viisi, joista kolmella juhlitaan kansallissankareitamme: Runebergiä, Topeliusta ja Leinoa. Esplanadin puisto on saavuttanut saturaatiopisteensä, se on ikään kuin valmis, ja koska suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kulttuuriperintökohteita on vaalittava, on myös epätodennäköistä, että yhtäkään noista viidestä veistoksesta koskaan poistettaisiin.

Toisin kuin taloja, julkisia veistoksia ei edes tarvitse suojella: sellainen kun on paikalle pantu, se seisoo siinä hamaan tappiin asti. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia erityistapauksia. Esimerkiksi jos kaupunki on joskus jostain kumman syystä päättänyt pystyttää veistoksen, josta kukaan ei sitten pidä ja jonka taiteellista arvoa ei kukaan asiantuntija puolusta, on hyvin epätodennäköistä, että sitä kuitenkaan koskaan pantaisiin uusiokäyttöön.

Taiteen ja kulttuurin yhteydessäkin on alettu puhua kestävästä kehityksestä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on juuri julkaissut e-kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Siinä ei tietenkään pohdita sitä, miten taide voi alkaa kuormittamaan ympäristöämme – päinvastoin: siinä pohditaan pikemminkin kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, muun muassa sitä, miten kulttuuriperinnöllä on oma merkittävä vaikutuksensa kollektiivisen identiteetin kannalta.

YK:n ympäristö- ja kehityskomitean (WCED) asettaman ns. Brundtlandin komission tunnettu määritelmä kestävästä kehityksestä toteaa, että ”kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

Jatketaan ajatusleikkiä Esplanadin puistosta – tai itse asiassa mistä tahansa suomalaisen kaupungin ns. arvoympäristöstä. Veistokset ovat epäilemättä tyydyttäneet aikansa nykyhetken tarpeet – miehisen ja nationalistisen korkeakulttuurin tarpeet, joissa julkisilla paikoilla ei naisille tai tavallisille ihmisille juuri sijaa ollut. Kaikennäköiset tavalliset miehet pääsivät 1940–50-luvuilla nimettömiin kollektiivisiin joukkohautoihin sankaripatsaiden kautta. Hyvännäköisiä tavallisia naisia puolestaan kuvattiin nimettöminä alastomina hahmoina, kuten Esplanadin toista päätä somistavassa Ville Vallgrenin Havis Amandassa.

Pronssi ja graniitti eivät lumitaakan alle romahda – Veikko Hirvimäen (s. 1941) Kuningasajatus (1985) kestää myös istumista.
  

Yksi historian ominaisuuksista on se, että sitä voidaan kirjoittaa uudelleen ja että sitä voidaan täydentää myöhemmin. Julkiset veistokset ovat kuitenkin sananmukaisesti kiveen hakattuja, ja niiden välittämä kulttuuriperintö on melko jähmeää. Veistosten sanomaa on vaikea päivittää.

Helsingissä on viitisensataa julkista ulkotaideteosta. Julkisen ulkotaiteen saturaatiopistettä on vaikea kuvitella, koska kaupunki kasvaa ja uusia alueita rakennetaan. Esimerkiksi Arabianrantaan on pystytetty kohta jo sata julkista taideteosta, eikä likikään kaikkia niistä osaamattomampi silmä tahdo edes huomata. Mutta kyllä se saturaatiopiste jossain on: kuvitelkaapa vaikka Helsinkiä, missä olisi 15 000 julkista taideteosta. Siinähän ei olisi mitään mieltä.

Koska julkinen taide on kuitenkin kumuloituvaa luonteeltaan – taide vain lisääntyy eikä sitä koskaan poisteta –, on tuo mielettömyyden vaara reaalinen. Tätä vauhtia se tapahtuu esimerkiksi vuonna 3413. Mutta eihän niin pitkälle voi tai edes tarvitse ajatella. Vai tarvitsisiko sittenkin, jos kuitenkin otamme kestävän kehityksen ihan tosissamme?

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen herätti vuosi sitten kohua ja varmaan mielipahaakin lausunnollaan, jonka mukaan ”lemmikkieläimistä on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan”. Entäpä jos joku heittäisi ajatuksen, että pysyvistä julkisista taideteoksista on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan? Taiteen ylläpitokin nimittäin maksaa. Helsingin taidemuseon johtokunta esimerkiksi hyväksyi juuri sen, että Annikki Luukelan vasta 28-vuotias neonvaloteos Verkosto (1995) Kaisaniemen metroasemalla kunnostetaan 22 000 eurolla. Pekka Jylhän Kekkosen muistomerkin kiertovesi- ja lämmitysjärjestelmän ylläpito ja sorsankakanpuhdistus taitaa maksaa saman summan vuositasolla.

Mutta enhän minä tietenkään ihan tosissani ole, ja tuttavapiiriinikin kuuluu aivan liikaa taiteilijoita, jotta moisia uskaltaisin ehdottaa.

Järkevä vaihtoehto olisi ehkä kuitenkin miettiä pysyvyyttä. Voisiko kukin aika tehdä ympärilleen juuri itselleen mielekästä väliaikaista julkista taidetta, joka kierrätykseen mentyään säilyisi jälkipolville ja heidän tulkinnoilleen ainoastaan hyvin tehdyn dokumentaation avulla?

***

PS. Mainitsemani e-kirja on ladattavissa pdf:nä tästä linkistä.

Näyttelykuvia 769: Kyllä ne amatööritkin osaavat

Tuppaa näitä näyttelykäntien raportointeja jäämään rästiin, kun tulevan kesän stressi – Vaivaisukot Kerimäellä ja Kipinä Fiskarsissa – alkaa jo painaa päälle, ja väsymys kaikesta edeltävästä on vielä jotensakin hoitamatta. Mutta yritän kaivella vähän kuva-arkistojani – yhdenlaista terapiaa se on tämäkin. 
Toissaviikon perjantaina (8.2.) kävin Palvelukoti Sofiassa puhumassa tulevasta Georg Ots -savikiekko-DJ-keikastani ja samalla katsoin näyttelyn – joita Sofiassa muuten järjestetään säännöllisesti. 
Käytävillä oli Katriina Peren (s. 1946) näyttely Taiteilen – siis elän (9.1.–10.2.). Pere on akvarellisti ja sellaisena harrastaja – mutta varsin osaava. Varsinkin niissä töissä, joissa hän oli irrottautunut silkasta havainnosta ja hieman rikastuttanut kuvaa omilla assosiaatioillaan ja lähtenyt rakentamaan kuvaa sen omilla ehdoilla, toimivat oikein hienosti. On hän toki hyvää oppiakin saanut: hänen käymillään lukuisilla kursseilla on ollut opettajina muun muassa Senja Vellonen (s. 1954) ja Marjatta Hanhijoki (s. 1948). 

 

Varsin raikas ja tasapainoinen näyttely – ja myös hyvä muistutus siitä, että kaikkialla kannattaa kulkeissaan kiinnittää huomiota taidetarjontaan. Sitä törmää yleensä moneen kiinnostavaan asiaan. Ja vaikka ammatiltani kriitikko olenkin, suhtaudun taiteeseen joskus aika banaalisti – "tykkään" tai "voisin laittaa seinällenikin", niin kuin vaikka tämän herkän ja aika jännittävän työn:

PS. Sain juuri tiedon, että aikatauluongelmista johtuen näyttely on avoinna vielä helmikuun loppuun saakka. Joten matkaan vain (Kuvernöörintie 14). Yllättäkää joskus itsenne.

Julkaistua 404 & Näyttelykuvia 768: "Parta sojottaa kohti taivasta"

Eilisessä Aamulehdessä (kaiketikin – ei netistä kylläkään löytynyt) ilmestyi juttuni Michelangelon (1475–1564) näyttelystä Michelangelo ja Sikstuksen kappeli (15.2.–19.5.) Sinebrychoffin taidemuseossa. Kainuun Sanomissa se ainakin näkyy ilmestyneen – ja vaihdetulla otsikolla, jota en välttämättä olisi halunnut: "Michelangelo – yksi harvoista neroista". Haluan kuitenkin painottaa, että käytin sanaa "nero" jutussani vain kertomassa, että Michelangeloa tupataan edelleenkin nimittämään neroksi – kuten esimerkiksi Sinberychoffin tiedotteessa. Minä en moista termiä halua ihmisiin soveltaa lainkaan, koska en usko sen olevan mielekäs luokittelutapa. Lahjakkuus on sitten jo aivan eri asia. Whatever:

”Parta sojottaa kohti taivasta”

Harvoja taiteilijoita kutsutaan enää neroiksi. Yksi poikkeuksista on Michelangelo.

Michelangelo ja Sikstuksen kappeli – Piirustuksia ja taideteoksia Casa Buonarrotin kokoelmista Firenzestä. Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä 15.2.–19.5.

Sinebrychoffin taidemuseo ei kävijämäärillään kersku, mutta sinnikkäästi se on jaksanut järjestää tärkeitä näyttelyitä. Viime vuonna nähtiin Rembrandtia, ja nyt tarjolla on vieläkin vanhempi mestari: renessanssitaiteilija Michelangelo (1475–1564), jota edelleenkin on tapana kutsua neroksi.

Käsivarsiharjoitelma Sikstuksen kappelia varten, 1509–10, grafiittipuikko paperille.

Suomessa ei Michelangelon originaalitöitä ole ennen nähty, mutta nyt on siis tilaisuus. Sinebrychoffin taidemuseo on yhteistyössä firenzeläisen Casa Buonarrotin kanssa järjestänyt näyttelyn, jossa on esillä Michelangelon luonnoksia hänen tunnetuinta jättiurakkaansa varten. Hän toteutti Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattoon neljän vuoden aikana (1508–12) liki 400 neliömetrin kokoisen freskon. Nykyään teos on yksi maailman merkittävimmistä turistikohteista ja Michelangelon tunnetuin työ.

Hieman ironisesti Michelangelo piti itseään nimenomaan kuvanveistäjänä, eikä ollut alkuun edes halukas ottamaan tehtävää vastaan paavi Julius II:lta. Taivutteluiden jälkeen mestari kuitenkin suostui, mutta urakka ei koskaan tuntunut helpolta. Näin myös runoilijana tunnettu monilahjakkuus kirjoitti: 

Parta sojottaa kohti taivasta ja muistin

tunnen kyttyrän päällä, rinta on kuin petolinnun

ja sivellin pääni yläpuolella

valuttaa kasvoille monenkirjavan kuvion.

Näyttelyssä on mukana 12 Michelangelon luonnospiirustusta kattofreskoja varten sekä yksi kokonaisluonnos kappelin seinään maalatulle Viimeiselle tuomiolle, jonka Michelangelo maalasi parikymmentä vuotta myöhemmin. Mukana on myös oheismateriaalia – muun muassa aiheesta myöhemmin tehtyä grafiikkaa sekä vähän ärsyttävääkin krääsää Casa Buonarrotista. Lievä turistiote vaivaa näyttelyn julkaisuakin, jonka sivutilasta aivan liian vähän on omistettu itse asialle – siis Michelangelon piirustuksille.

Luonnos miehen kasvoista Sikstuksen kappelin Vedenpaisumus-kohtausta varten, 1509–10, punaliitu paperille.

Mutta hälinästä viis: kannattaa keskittyä piirustuksiin, kun niitä nyt kerrankin on saatu tänne. Piirustukset ovat siinäkin mielessä harvinaisia, että vanhana Michelangelo tuhosi hallussaan olevan osan piirustustuotannostaan.

Michelangelo kuuluu Leonardo da Vincin tavoin niihin uranuurtajiin, jotka hankkivat anatomian tuntemuksensa leikkelemällä ruumishuoneen asiakkaita, mutta silkka anatomia ei vielä ole järin kiinnostavaa. Michelangelon hieno viiva sitä kuitenkin on.

Kuka?

Michelangelo di Lodovico Buonarroti Simoni oli italialainen kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija – renessanssin ikoninen yleisnero.

Michelangelo vaikutti sekä Firenzessä Medicien hovissa että Roomassa paavien alaisena.

Michelangelo oli myös aikansa kohutaiteilija: hänen lukuisat alastonhahmonsa Viimeisessä tuomiossa herättivät sekä pahennusta että myös sensuroivaa päällemaalaamista.

Julkaistua 401 & 402 & 403 & Virossa 90 & Näyttelykuvia 767 & Luettua 116: Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi & Siiri Haarla & Taide isänmaan palveluksessa

Eilen tuli postilaatikosta uudistunut Taide. Ja hyvältä näytti. Olin kirjoittanut siihen yhden kritiikin, yhden kirja-arvostelun ja palan uudelle palstalle, jossa esitellään teoksia tuoreista näyttelyistä omalla sivullaan ja lyhyellä tekstikommentilla. Tuli tuossa taannoin (19.1.) piipahdettua päiväseltään Tallinnassakin ihan vain Kumun näyttelyä katsomassa – ja syömässä azerbaidžanilaisessa ravintolassa ja röökiostoksilla, minkä olin unohtanut jo blogissa raportoida. Oli siellä toinenkin hyvä näyttely, johon ehkä palaan, jos jaksan.

Kylmän ekspressionistinen on juurtumahapsi

Raoul Kurvitz, Kumu, Tallinna 18.1.–21.4.

Monipuolinen virolainen kuvataiteilija ja muusikko Raoul Kurvitz (s. 1961) kuuluu siihen isolukuiseen virolaiseen taiteilijaporukkaan, joka on saanut arkkitehtikoulutuksen. Hän valmistui Viron valtiollisesta taideinstituutista (nyk. Viron taideakatemia) arkkitehdiksi vuonna 1984. Mutta toisin kuin esimerkiksi Leonhard Lapin, Jüri Okas ja Vilen Künnapu, hän ei nojaa virolaisen ja yleiseurooppalaisen avantgarden vähäeleiseen perinteeseen vaan edustaa pikemminkin sitä postmodernia katkosta, joka meilläkin kytkeytyi ekspressionismin uuteen nousuun 1970–80-lukujen taitteessa. Ja aivan samoin kuin meilläkin, tähän liittyy tietty romantiikan uusi tuleminen, mikä virolaisessa neukkumaailmassa sai omanlaisiaan, varmaankin aidosta absurdiuden tunnosta johtuvia dekadenssia hipovia piirteitä. Tosin tässä kontekstissa ei murros ole niinkään suuri, koska samanlainen ”Jumalan hullu” Kurvitzkin tuntuu olevan kuin niin moni virolainen edeltäjänsä. Viittaus on tarkoituksella jumalinen: ”Älköön vain kukaan pettäkö itseään. Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas. Tämän maailman viisaus on näet Jumalan silmissä hulluutta. Onhan kirjoitettu: -- Hän vangitsee viisaat heidän omaan viekkauteensa.” (1 Kor. 3: 18–19)

Kurvitz oli vuonna 1986 mukana perustamassa Virossa jo taidehistoriallisen legendaarisen maineen saavuttanutta Rühm T:tä , jossa oli mukana myös muita arkkitehteja: Urmas Muru ja Peeter Pere sekä kuvataiteilijoita, muusikoita ja kirjailijoita: Hasso Krull, Ariel Lagle, Raul Saaremets, Ene-Liis Semper ja Tarvo Hanno Varres. Maalaustuotantoaan ryhmä nimitti ”kylmäksi ekspressionismiksi”, jota leimasi intohimon puute ja etäisyys. Ryhmä tuli kuuluisaksi myös performanssin kautta – huippukohta asettuu 1990-luvun alkuun. Taidehistorioitsija Ants Juske muisteli ryhmää ”brutaaleina dandyinä”.

On toki muistettava, että ryhmän toiminta sijoittuu osin vaiheeseen, jolloin Neuvostoliitto alkoi jo hajota ja muuttua kehittyväksi kapitalismiksi, joten ei näitä tyyppejä Siperia niinkään opettanut: he olivat yhtäaikaisesti undergroundia ja virolaisen taiteen eliittiä – ja hyvin itsetietoisesti.

Kurvitzilta on koottu merkittävään historialliseen näyttelyyn isoja installaatioita – osin rekonstruoituina – ja useita videoteoksia sekä hyvä valikoima Rühm T:n aikaisia performanssitallenteita – myös Suomesta, sillä Kurvitz on ollut mukana aikoinaan niin Helsingissä, Porissa kuin Billnäsissäkin. 

Taidehistorioitsija Andres Härm on todennut, että Kurvitz on yhtä aikaa esoteerinen ja sosiaalinen. Tämähän on aika rankka ristiriita, mutta Kurvitzin tapauksessa varsin totta. Hän lainailee eklektisesti eri kulttuurien ja uskontojen symboleita ja tekee niistä lähtökontekstista piittaamattomasti uusia kokonaisuuksia, joiden varsinaista uutta merkitystä on vähän vaikeakin arvailla, mutta tarttumakohtia piisaa.

Kurvitz uppoutuu erilaisten ideologioiden, mytologioiden, historian ja filosofian maailmaan luoden omaa rituaalinomaista lähestymistapaansa, mikä näkyy myös hänen musiikissaan – pari vuotta sitten ilmestyi tämän laulutaidottoman gurun hypnoottinen albumi Forbidden to Sing, jonka hienoimmasta biisistä (Jesse Colin Youngin Darkness, Darkness alun perin vuodelta 1969) tehty video toivottaa katsojan näyttelyyn ja virittää sen tunnelmaan.

Mutta ei Kurvitz mikään pelkkä synkistelijä ole. Hänen narratiiviset videonsa osaavat olla myös varsin hauskoja: ihan ääneen nauroin, kun katsoin hänen ”metafyysistä pankkitoimintaa” kuvaavaa videotaan, jossa taiteilija ostaa torilta sosiaalisella sopimuksella vihanneksia, maalaa niistä abstrakteja maalauksia, joita sitten vaihtaa taas sosiaalisiin tekoihin – mutta esimerkiksi kurkkumaalauksen ikään kuin kurkun hinnalla – jatkuvana sarjana, jossa on mukana esimerkiksi kosmetologin hoitoja. Näin maalaustaide tulee kytketyksi muuhun normaaliin elämään. Lopuksi hän hakee metafyysisestä pankista palkkiotaan. Pankkiiri ottaa kopiokoneella sadan kruunun setelistä kopion, jonka Kurvitz rypistää roskikseen. Kierto loppui.

Ja kuinka lumoutuneena tuli katsotuksi sitä, kuinka Kurvitz maalasi sian kanssa yhdessä maalauksia, joissa materiaalina käytettiin mutaa, perunoita, olkia ja kaikkea sitä, mitä sikolätissä nyt tarjolla oli. Kolme maalausta riippuu videon vieressä, ja museokontekstissa ne näyttävät varsin arvovaltaisilta modernin taiteen edustajilta. Itse asiassa videon näkeminenkään ei edes poistanut sitä tunnetta, että maalaukset olivat aika hienoja. 

Näin hienosti maalaa villisika.

Härm nimitti Kurvitzia myös ”ritsoidiksi”. Piti oikein käyttää sanakirjaa, ja kyseessähän on juurtumahapsi – ei siis ihan varsinainen juuri. Juuri tällainen Kurvitz tuntuu olevan: hän ei varsinaisesti juurru mihinkään vaan tarrautuu sinne sun tänne kevyesti sekä myös varsin herkästi ja irtonaisesti. Hänen jatkuvat rituaalinsa eivät ankkuroidu mihinkään selkeään oppirakennelmaan. Mutta intensiivisiä ne ovat. 

***

[Siiri Haarla]

Maalaus, jossa näytetään mitä kärsimyksiä Sain Jennan elämäntielle kaikkivaltias langettaa, 2012, öljy, 180 x 180 cm.

Siiri Haarla (s. 1986) onnistuu nivomaan maalauksiinsa sekä rajun ekspressiivisen otteen että runsaasti kerronnallisia elementtejä. Vastaavasti vapaata ilmaisua jäsentää ankara rakenteellisuus: käytössä on muun muassa taidehistoriasta tuttuja viittauksia kuten vaikkapa uskonnollinen sivupaneeleiden käyttö. Haarlan kieli onkin yhtäaikaisesti korkeakulttuurista tietoisuutta ja karkeaa arkista puhuntaa.

Siiri Haarla: Saint Jenna – The Scenes of My Life, Galleria Rantakasarmi 10.1.–3.2.

***

Taide isänmaan palveluksessa

Sakarias Sokka: ”Kansamme kykyyn itse arvostella ei voi luottaa!” Taidelautakunnat valtiollisina asiantuntijaeliminä ennen toista maailmansotaa. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research, 452. Jyväskylän yliopisto 2012.

Miksi kiinnostua väitöskirjasta, joka käsittelee suomalaista taidepolitiikkaa ja -hallintoa ennen toista maailmansotaa? Siksi, että aihe on erittäin ajankohtainen ja että taidepolitiikkamme rakenteiden ja syntyhistorian ymmärtäminen lisää mahdollisuuksia hahmottaa tarkemmin sitä, mitä juuri nyt tapahtuu. Instituutioiden historia on paljon muutakin kuin vanhaa tarinaa ja silkkaa kronologiaa. Kun ymmärrämme sen, mitä on rakentunut ja miksi, voimme myös yrittää ratkaista noiden jähmeiden rakenteiden jähmeyden tuomia ongelmia, joita muutoshetket kipupisteineen aina paljastavat.

Olemme juuri nyt tilanteessa, jossa taidehallintomme on kokemassa suuria muutoksia. Taiteen keskustoimikunnan muuttuminen Taiteen edistämiskeskukseksi on vielä osin ennustamaton tapahtumaketju, mutta ainakin se on selvä, että uudesta johtajasta on tulossa aikamoinen taideruhtinas ja että taiteemme totutussa vertaisarvioinnissa on tapahtumassa jonkinlaisia muutoksia.

Kun seuraa nykyistä kunnallispolitiikassa tapahtuvaa vääntöä vallasta, ei liene perusteetonta odottaa myös sitä hetkeä, jolloin esimerkiksi perussuomalaisten kulttuuripolitiikka joudutaan ottamaan vakavasti.

”Perusporvarillinen isänmaallisuus ei sanellut kaikkea taiteellisen laadun arviointia, mutta sillä oli vaikutusta – joskus ohi taiteellisen laadun, mutta useimmiten yhdistettynä laatuarvioihin. Samalla linjattiin suomalaiskansallisen kulttuurin määreitä ja nostettiin soveltuvia taiteilijoita kansallisen kuvaston tuottajiksi.” Näin kirjoittaa Jyväskylän yliopistossa juuri väitellyt Sakarias Sokka taidepolitiikkamme syntyä luotaavassa tutkimuksessaan. Sokka muun muassa osoittaa sen, miten lautakuntien (osapuilleen nyk. taidetoimikunnat) toimintaan leivottiin sisään poliittinen aspekti. Tämän kytkyn ymmärtäminen on edellytys sen ymmärtämiselle, mitä opetusministeriössä parhaillaan tapahtuu.

Sokan väitöskirja ei ole järin viihteellinen, mutta sen lukemista on pakko suositella kaikille taidepolitiikasta kiinnostuneille. Ainakin toistaiseksi varsin korporatiivisessa systeemissämme tämän tulisi itse asiassa tarkoittaa kaikkia taiteilijoita ja taidemaailman toimijoita. 

***

PS. Jos muusikko-Kurvitz kiinnostaa, voitte kuunnella ja katsoa hänen hienon Darkness, Darkness -versionsa tästä linkistä. Tästä olen oikeasti aika innostunut.

Julkaistua 400 & Näyttelykuvia 766: Muotoilun ja taiteen välimaastossa

Viime lauantaina kävin Fiskarsissa tapaamassa vähän taiteilijoita liittyen ensi kesän näyttelyyn Kipinä (12.5.–15.9.). Kävimme sitten avajaisissakin, ja eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni kuvataiteilija ja muotoilija Howard Smithin (s. 1928) näyttelystä Silta (10.2.–28.4.) Fiskarsin Kuparipajassa: 

 

Muotoilun ja taiteen välimaastossa

Kun New Jerseystä kotoisin oleva Howard Smith (s. 1928) muutti Suomeen vuonna 1962, oli hän melkoinen kummajainen. Suomessa ei tuolloin juurikaan afroamerikkalaisia asunut. Smith kuitenkin integroitui nopeasti suomalaiseen taide-elämään ja on myös menestynyt: hän on suunnitellut Arabialle keramiikkamallistoja ja Vallila Interiorille painokangaskuoseja. Muotoilun valtionpalkinnon hän sai vuonna 2001.

Smith on myös monipuolinen kuvataiteilija. Hän veistää, maalaa, piirtää ja tekee kollaaseja. Kaikkea tätä on tarjolla Fiskarsin laajassa näyttelyssä, jossa on esillä Smithin tuotantoa aina 1960-luvun alusta näihin päiviin saakka. Smith itse on ollut osa Fiskarsin taiteilijayhteisöä sen perustamisesta lähtien. Hän asuu ja työskentelee vaimonsa, keramiikkataiteilija Erna Aaltosen kanssa ruukin vanhassa omenavarastossa.

Spinner. 

Smithin tuotannossa yhdistyy hienolla tavalla hänen sensitiivisyytensä sekä yleismaailmalliselle kuvaperinteelle että länsimaisen modernismin muotokielelle – osa teoksista tuo mieleen jopa viime vuosisadan avantgarden. Eikä hänen tuotantonsa ole vailla yhteiskunnallista särmää. Ja miksi olisikaan: onhan hän yksi harvoista suomalaisista Korean sodan veteraaneista.

Pian 85 vuotta täyttävä Smith on sokeutumassa, mutta työskentely on jatkunut avustajan kanssa. Ehkä nyt olisi jo aika sille, että yleisö tutustuisi muotoilija-Smithin lisäksi paremmin kuvataiteilija-Smithiin – tarjolla on nimittäin varsin hieno näyttely.

Galleristit hermostuivat syystä

YLE:ltä tuli äsken ulos Jonni Aromaan kiinnostava juttu siitä, miten galleristit ovat hermostuneet Nykytaiteen museo Kiasman johtajan Pirkko Siitarin eilisestä lausunnosta, joka käsitteli sitä, miksi Kiasman rahallisesti merkittävimmät ostot tuntuvat keskittyneen lähinnä kolmeen helsinkiläisgalleriaan (Galerie Anhava, Galerie Forsblom ja Helsinki Contemporary). Näin jutussa: "Galleristit ry:n mukaan kiinnostavuuden rajaaminen kategorisesti kolmeen galleriaan on hämmästyttävää, ellei peräti ammattitaidotonta. Se antaa Galleristien mukaan ymmärtää, että Kiasman tallennuspolitiikka on ulkoistettu."
Eilisessä Satu Nurmion jutussa Siitaria lainattiin näin: "'Nämä kolme galleriaa nyt vain järjestävät meidän kannaltamme kiinnostavimpia näyttelyitä. Eikä meillä Suomessa ole niin monia ammattimaisesti toimivia gallerioita', Pirkko Siitari sanoo."
On tietenkin mahdollista, että nopean journalismin siteeraukset menevät toisinaan vähän sinne päin. Tuntuisi kuitenkin oudolta, että esimerkiksi Forum Boxissa, Galleria Huudossa, Muu Galleriassa, Galleria Sculptorissa, Galleria Amassa tai Galleria Heinossa olisi Siitarin mielestä jotain vikaa – enkä pyrkinyt edellä edes luettelemaan kaikkia mahdollisia kiinnostavia paikkoja.
Vai olisiko selitys niin yksinkertainen, että nykyisinä stressaavina ja kiireisinä aikoina ei ehdi niin moneen paikkaan: Kiasmasta on Anhavalle matkaa raput alas, Forsblomille 530 metriä ja Helsinki Contemporaryyn 720 metriä. Tässä järjestyksessä ne rahasummatkin taitavat olla. 

Taidemuseon johtokunta 1

Eilen pidettiin Helsingin taidemuseon johtokunnan ensimmäinen kokous. Johtokunnan kokoonpano kaudelle 2013–16 on seuraava: 

Jäsenet (9)			Varajäsen
Pj. Thomas Wallgren	SDP		Jonna Lindqvist	SDP
Vpj. Otso Kantokorpi	Vas		Saija Salonen	Vas
Jussi Salonranta	Kok		Ritva Rautio	Kok
Elisa Koponen	Kok		Marko Lipponen	Kok
Nina Adamsson	Kok		Jukka Seppinen	Kok
Pauli Waroma	Vihr		Teemu Korpijärvi	Vihr
Kirsikka Moring	Vihr		Erja Väyrynen	Vihr
Kimmo Sarje	SDP		Otto Köngäs	SDP
Valentina Ahlavuo	PS		Samuli Virtanen	PS

Kaupunginhallituksen edustaja Tuomas Rantanen
Varaedustaja Tuuli Kousa
Esittelijä: taidemuseonjohtaja
Sihteeri: taidemuseon hallintopäällikkö

Paikalla olivat kaikki varsinaiset jäsenet. Vähän sellaista harjoittelua kokous oli. Ensin tutustuttiin Ahjo-tietojärjestelmän käyttöön ja sitten hypättiin suoraan asiaan ja julkisiin teoksiin: hyväksyttiin Annikki Luukelan (s. 1944) Verkoston (1995) korjaussuunnitelma sekä Tapio Junnon (1940–2006) Rakkauden ja valppauden siirto- ja kunnostusuunnitelma. Sitten käytiin läpi taidemuseon tilinpäätös 2012 sekä taidemuseon vuoden 2013 talousarvion sopeutus. Tämä outo sana 'sopeutus' tulee siitä, että museo toimii ns. nettobudjettiperiaatteella. Museolta edellytetään tietty nettotulos, ja budjetoinnin sisällä on siis liikkumavaraa momentilta toiselle. Luvut tuntuivat olevan kohdillaan, eikä mitään erityistä keskustelua syntynyt. 
Ilmoitusasioissa vähän viriteltiin kolmea suurta asiaa, joista tullaan vielä keskustelemaan pitkään ja hartaasti:
1) Uuden museonjohtajan valinta. Nykyinen johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénhän lähtee jossain vaiheessa Buffaloon museonjohtajaksi, joten uuden johtajan valinta käynnistynee kevään mittaan ja on todennäköisesti ja toivottavasti valmis syksyn alkaessa. Olen eräässä kolumnissani jo aiemmin sivunnut aihetta ja tuonut esiin mielipiteeni siitä, että museo tarvitsee ennen kaikkea hyvän hengenluojan.
2) Museon tilakysymykset. Museohan tulee saamaan käyttöönsä Kulttuurien museolta vapautuvat tilat Tennispalatsissa, ja tässä kohden on syytä miettiä sitä, missä määrin sitoudutan Tennariin, minkälaisia parannuksia museon näkyvyyden ja toiminnallisuuden kannalta on syytä tehdä. Samalla minua kuitenkin mietityttää oman museorakennuksen mahdollisuus. Ehdin jo itsekseni visioida sellaistakin vaihtoehtoa, että museo valtaisi koko rakennuksen, jolloin saisimme aikaan keskeisellä paikalla sijaitsevasta hienosta funkisrakennuksesta koko Pohjolan hienoimman taidemuseon. Ystäväni Esko Vesikansa muistutti myös eräässä keskustelussamme Hanasaaren tulevaisuudessa vapautuvasta voimalasta (verratkaa Tate Modern!), jonka ympärille kasvanut ja kasvava alue on täynnä kulttuurista elämää: Kalasatama, Taideyliopisto ja Suvilahti... Tässä visioimista vielä riittää!
3) Museon suhde Checkpoint Helsinkiin. Jos käy niin, että Helsingin kaupunki tulee rahoittamaan projektia huomattavilla summilla, on Helsingin taidemuseon roolia uudessa tilanteessa ja mahdollisessa yhteistyössä mietittävä aika tarkkaan. Mitkä ovat esimerkiksi taidemuseon resurssit ottaa hoitoonsa rinnakkaisen hankkijatahon tuottamaa taidetta, mikäli joku yhteistyökuvio syntyy? Nykyisillä resursseilla se ei ainakaan onnistu, koska kokoelmatoiminnassa teoksen hankinta muodostaa vasta pienen osan kaikesta siihen liittyvästä: varastoinnista, ylläpidosta, konservoinnista jne. Omassa puheenvuorossani yritin korostaa sitä, että taidemuseon johtokunnan on otettava varsin aktiivinen rooli tässä prosessissa – täytyy nimittäin muistaa, että siihen velvoittaa jo johtosääntökin: "Johtosäännön mukaisesti Helsingin taidemuseon johtokunta ja sen alainen Helsingin taidemuseo vastaavat kaupungin kuvataidepolitiikasta ja taidemuseotoiminnasta sekä muista niille määrätyistä tehtävistä hyväksyttyjen tavoitteiden mukaisesti." 
Checkpoint Helsingin rooli saattaa olla aika mittava tuossa "kaupungin kuvataidepolitiikassa", joten kyllä tässäkin asiassa siis töitä tulee olemaan.
Mutta kuten totesin, näitä asioita vasta viriteltiin. Mutta hyvä niin, jotta kollegani johtokunnassa pysyvät vireinä hankkeisiin liittyen. 
Mainittakoon vielä sekin, että johtokunta tuntui ainakin ensikokemuksen jälkeen hyvin toimivalta, järkevältä ja keskustelevalta.  

Julkaistua 399: "Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta"

Joskus viime syksyn alussa kävin Iissä haastattelemassa taidemaalari Petri Yrjölää (s. 1972). Tavoitteena oli teksti Yrjölän Oulun taidemuseon näyttelyn yhteydessä julkaistavaan näyttelyjulkaisuun. Nyt Lupaus huomisesta (9.2.–14.4.) on avattu ja kirjanen ilmestynyt. Tässä tekstini tästä hienosta maalarista:

”Syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta”

Taiteilijasta on usein tapana puhua siten, että häntä verrataan muihin taiteilijoihin. Taiteilijoita niputetaan yhteisten tekijöiden pohjalta ja nipuille annetaan nimiä – toisinaan vähän kattavampiakin, joita nimitetään puhekielessä ”ismeiksi”. Näin taidehistoria on perinteisesti toiminut, ja tämä puhe jatkuu edelleenkin. Kun taiteilija on saavuttanut 40:n vuoden iän, kuten iiläinen Petri Yrjölä (s. 1972), ja ainakin osin jo vakiinnuttanut asemansa, on häntä yleensä lokeroitu jo moneen kertaan. Yrjölää on sijoitettu romantiikan piiriin – ”Yrjölän öljymaalauksien perusvire on romanttinen”, totesi Veikko Halmetoja vuonna 2004. Yrjölän suhdetta abstraktin ja figuratiivisen välimaastossa on myös pohdittu: ”Taiteilijan työt ovat vuosi vuodelta muuttuneet yhä abstraktisemmiksi, puhtaiksi maalauksiksi”, kirjoitti Vesa Kärki. Yrjölän mahdollista symbolismia on myös pohdittu (Riitta Mäkelä), samoin kuin maalaustensa ekspressionistisia ulottuvuuksia (Ullamaria Pallasmaa). Virpi Nikkari ja Harri Moisio päätyivät jopa puhumaan Yrjölän töiden ”mystis-uskonnollisesta ulottuvuudesta”. Luokilla on nykyään myös tapana yhdistyä: Pallasmaa nimitti Yrjölää ”romanttiseksi post-ekspressionistiksi”. Yrjölän suhde väriin tuottaa Pallasmaan mielessä myös voimakkaan luokituksen: ”Häntä voi pitää nimenomaan koloristina.” Mäkelä niputti pohdinnoissaan yhteen jopa melko ristiriitaiset ulottuvuudet: ”Sillä taiteilijan lähtökohtana töissään on nimenomaan abstraktio ja tunne”. Enkä yritä väittää, että hän olisi kovinkaan väärässä – varsinkin kun taiteilija itsekin saa taidemaailmassa silloin tällöin puheenvuoron. Näin Yrjölä: ”Muistikuvistani luodut maisemat abstrahoituvat työskentelyssäni ja teoksissani tärkeän osan saa värin ja valon luoma tunnelma.” [Kursivoinnit minun] 

Kuljit kanssani, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun tapasin Yrjölän hänen työhuoneellaan syyskuussa 2012 haastatellakseni häntä, hän ilmoitti melkein ensitöikseen, että taiteesta kirjoittaminen on melko tyhjänpäiväistä ja hänen kannaltaan epäkiinnostavaa puuhaa. Enkä lainkaan ihmettele tätä. Kuvia tekevä puhuu kuvin varmaankin juuri siksi, että niistä asioista, jotka kiinnostavat ja tuntuvat keskeisiltä, puhutaan nimenomaan kuvin. Taisi olla Isadora Duncan, joka totesi hänen tanssinsa merkitystä kysyttäessä: ”Jos osaisin kertoa sen, ei olisi mitään mieltä tanssia sitä.”

Syy, miksi kuitenkin kiinnitän nyt näin paljon huomiota aiempaan puheeseen Yrjölän taiteesta, on yksinkertainen: retrospektiivinen näyttely tarjoaa hyvän tilaisuuden koota tätä puhetta niin kuin Yrjölän taidetta on nyt koottu ja tarkastella kaikkea tätä puhetta suhteessa itse teoksiin, jotka ovat kerrankin nähtävinä samanaikaisesti. Tällainen viime aikoina taidemaailmassa yleistynyt uran keskivaiheen retrospektiivi (engl. mid-career retrospective) tarjoaa sitä paitsi taiteilijalle itselleen mahdollisuuden miettiä vielä kohtuullisen hengissä ollen omaa sijoittumistaan taiteen kentässä – antaen jopa tilaisuuden tarvittaessa itsensä puolustamiseen tai jopa erilaisiin irtiottoihin.

***

Yritän vielä toista kautta. Taidehistoriallisen asemoinnin sijaan taiteesta on enenevässä määrin alettu puhua eri tieteenalojen termein. Mukaan ovat tulleet voimallisesti ainakin filosofia, psykologia ja sosiologia – jopa teologiakin. Kun keskustelin Yrjölän kanssa maalauksellisista asioista, ulotti hän itsekin puheen vaikeuksitta ja ikään kuin huomaamattaan muille elämänalueille. Kun kysyin häneltä sitä, miksi hänen maalauksensa ovat usein niin isokokoisia, hän mietti sitä ensin itsensä ja tekniikkansa kautta: ”Fyysiselle äijälle on miellyttävämpää tehdä isompaa, käyttää isompia pensseleitä.” Fyysisyydellä hän viittaa epäilemättä muun muassa nuoruuden harrastukseensa pyöräilyyn, mutta samalla hän siirtyi nopeasti katsojan alueelle: ”On parempi tehdä pintoja, jotka säväyttävät.” Vaikka taiteilija luonnollisesti tekee itselleen – ainakin juuri varsinaista työtä tehdessään –, miettii Yrjölä kuitenkin, teosten kokoakin miettiessään nimenomaan katsojan roolia: ”Isot maalaukset ovat ikkunoita toiseen maailmaan, joka on tuttu ja samalla vieras, ehkä kiehtova, ehkä pelottava, ehkä rakastettava, ehkä ymmärrettävä… En halua näyttää kaikkea vaan haluan jättää arvoituksellisuutta katsojalle, joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Maailma kaartuu, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölän omat sanat tuttu ja vieras laukaisivat minussa välittömästi voimakkaita mielleyhtymiä alueille, joiden terminologialla nykytaiteesta on toisinaan tapana puhua. Juuri tätä on nimittäin itävaltalaisen psykoanalyysin isän Sigmund Freudin viljelemä, vaikeasti suomennettava käsite das Unheimliche (’kummallinen’, ’kammottava’, ’epämukava’ jne.). Kuten kirjallisuudentutkija Esa Salovaara toteaa: ”Freud painottaa unheimlich-käsitteen ambivalenssia: kotoisasta heimlich-käsitteestä on kehittynyt vastakohtansa unheimlich, joka tarkoittaa kaikkea, minkä piti pysyä salassa, kätkettynä, ja mikä on tullut ilmi.”

Juuri ambivalenssia, tiettyä vastakkaisuuksien yhtäaikaista ja ristiriitaista yhdessäoloa, Yrjöläkin työssään usein korostaa. Hän on kiinnostunut nimenomaan vastakohtien tuottamasta jännitteestä. Hänen maalauksissaan käyvät vuoropuheluaan erilaiset vastakohdat ja janojen ääripäät: valo ja varjo, pinta ja syvyys, esittävä ja ei-esittävä ja kuten hän itse – viittamaatta mihinkään Freudiin tai psykologisiin teorioihin – totesi: tuttu ja vieras.

Vaikka Yrjölä itse toteaa teostensa olevan eräänlaisia ikkunoista toisenlaiseen maailmaan, ovat ne työprosessin kautta samalla itselleen vastakkaisia: abstrahoimalla, vieraannuttamalla, tekemällä tunnistamattomaksi hän ikkunaa avatessaankin hieman paradoksaalisesti samalla myös sulkee sitä. Hän sekä tuo esiin sitä, minkä piti pysyä salassa, että peittää sitä. Kyse ei kuitenkaan ole tietoisesta tekniikasta: ”En mieti figuurin ja abstraktin jännitettä, kaikki on mahdollista, kaikki avointa, minun ei tarvitse pysyä missään luokassa…”

Itsestäänhän, omista tunteistaan ja tunnelmistaanhan Yrjölä tietenkin kertoo, mutta tajuaa samalla, että kyse on samalla yleisestä tasosta, että katsojilla on täsmälleen samanlaisia tunteita ja tunnelmia mutta joiden paljastaminen, esiin räväyttäminen, poistaisi sen mysteerin, joka tekee hyvästä taiteesta hyvää taidetta ja johon ei sanoin niin helppoa ole päästä käsiksi.

Yrjölä maalaa kerroksellisesti ja hitaasti, väliin pelkästään pitkään mietiskellen. Aivan vastaavasti katsomisprosessi on kerroksellinen, jota voi avata hedelmällisesti juuri unheimlich-käsitteen avulla, Freudin itsensä sanoin: ”Unheimlich (epämukava) on jollain tapaa heimlich (mukava, kotoisa, salainen)…Voidaan kulkea kahta tietä: voidaan tutkia millaista kehitystä kielen kehitys on sijoittanut sanaan unheimlich, tai koota yhteen se, mikä ihmisissä ja olioissa, aistivaikutelmissa, elämyksissä ja tilanteissa saa meidät kokemaan epämukavuuden tunnetta, ja näin löytää epämukavuuden salattu luonne siitä, mikä on kaikille tapauksille yhteistä. Tahdon paljastaa saman tien, että molemmat tiet johtavat samaan tulokseen: kammotus on sellaista kauhua, joka juontuu ammoin tutusta, muinoin mukavasta.”

Pitääkö tästä puhua tämän enempää, pitääkö tätä purkaa? Mielestäni ei, enkä usko Yrjölänkään olevan asiasta yhtään eri mieltä. Mutta sanojahan aina käytetään, niin tekee Yrjöläkin, joka kirjoittaa runoja. Hänen säkeistään voi lukea tuon saman tutun ja oudon ristivedon:

Lennän pimeässä
sinä siipieni kantajana.
Laske minut metsään
niin etteivät pimeän neulaset
minua vahingoittaisi.

Metsä on yhtäaikaisesti sekä pelottava että turvallinen. Niin kuin pimeäkin. Niin kuin se toinen, se ’sinä’, mutta olkoon se kuka tahansa…

***

Yrjölän taidetta voisi lähestyä tietysti hänen teemojensa ja motiiviensa kautta. Hän maalaa usein maisemiksi luonnehdittaviksi olevia asioita. Teoksissa voi erottaa metsää, merta tai muutenkin vettä. Yksittäisissä motiiveissa katsoja voi kiinnostua vaikka kimalaisista ja puista – joita voi tarkastella vaikka Yrjölän alter egona tai sitten vaikkapa yleisesti ihmisen allegoriana. Yrjölä itse mietti kimalaista ja palauttaa sen lapsuuden kokemukseen: ”Näin äitini suvun mökillä Päijänteellä lapsena miten kimalainen istuu kukassa, miten raskaasti se lähtee lentoon, näin samalla ihmisen – raskauden, kömpelyyden ja pienuuden… sen kuinka pieni ihminen on luonnossa.” Yksityiskohtiakin voi paljastaa enemmänkin: yhteen aikaan Yrjölä maalasi uponneita veneitä, ja osa maalausten voimasta tuli epäilemättä siitä tosiseikasta, että hän oli käynyt veneenveistokurssia, mikä mahdollisti mätänevien ja hajoavien veneiden yksityiskohtien rankojen kuvaamisen siten, että tragiikka perustui sille todentunnulle, jonka katsoja voi aistia – tietämättä taustoja. Mutta miksi näitä yksityiskohtia pitäisi avata? Ei kai katsojan kokemus siitä mihinkään muutu?

Jäätynyt, 2004. Kuva: Mika Friman.

Ei Päijännekään ole olennainen kuin Yrjölän omassa henkilöhistoriassa. ”En ole mikään maisemamaalari”. Yrjölä totesi minulle. Hän ei maalaa luonnossa vaan työhuoneellaan. Luonnolla on kuitenkin suuri merkitys hänen työlleen: ”Maalausten lähtökohdat löytyvät luonnosta. Luontoelementit: valo, meri, metsä ja taivas ovat aina olleet minulle tärkeitä.” Yrjölän paikat ovat ”oikeita” paikkoja, mutta sekoittuneena hänen henkilöhistoriallisissa kokemuksissaan, ne eivät ole palautettavissa arkiseen todellisuuteen, ne eivät sijaitse enää missään tietyssä miljöössä eksaktilla tavalla kuvattavina: ”Nuoruuteni kesät saaressamme ovat tuoneet luonnon sisälleni. Luonnon jännitteistä kumpuaa minuuteni. Viittaan töissäni sellaiseen, jonka toivoisin koskettavan sitä osaa meissä, joka on särkyväisin ja tärkein.”

Se särkyväisin ja tärkein näky usein unissa: ”Näen paljon voimakkaita unia, ja ne vaikuttavat aika paljon työskentelyyni. Eikä aina tarvitse välttämättä olla unessakaan. Joskus vaan välähtää joku idea… FLASH!... näen kuvan. Näen sen usein valmiina mittasuhteineen, joten ei minun tarvitse luonnostellakaan. Mutta maalatessa asiat kuitenkin muuttuvat, ja prosessi vie aina mukanaan. En siis koskaan näe valmista maalausta, jonka vain toteuttaisin… en koskaan kuvita… ja tekniikkani vuoksi sattumallakin on oma osuutensa. Se tietenkin muuttuu kokemuksen myötä hallitummaksi.”

Samalla tavalla kuin Yrjölän teokset abstrahoituvat, voi tematiikankin osalta mennä hiljalleen abstraktimpaan suuntaan. Kimalaisista ja koivuista voidaan mennä yleisemmälle tasolle. Yrjölän omin sanoin: ”Lähtökohta on herkkyyden ja voiman symbioosi. Kyse on katoavaisuudesta, elämän ja kuoleman kysymyksistä… syntymisestä… eiväthän ne sen monimutkaisempia asioita ole, mutta niistä se monimutkaisuus syntyy…”

***

Yritetään vielä neljättä tietä. Taiteilijoita lähestytään usein luovina poikkeusyksilöinä, joiden elämä on jo sellaisenaan kiinnostavaa. Tällaista lähestymistapaa nimitetään biografiseksi, ja taidehistoriassa se on nykyään mielletty useimmiten vanhanaikaiseksi. Jo vuosia on puhuttu esimerkiksi taiteilijamytologian tai pahimmillaan neromyytin purkamisesta. Lapsia on näin kuitenkin heitetty aika paljon pesuveden mukana.

Kun olin vierailulla Yrjölän vanhasta kaupasta muunnetussa kodissa ja työhuoneessa, näin yläkerran käytävien seinillä maalauksia, jotka tunnistin Yrjölän töiksi mutta joiden laatua jouduin hämmästelemään, kun kuulin niiden olevan vasta vähän toisella kymmenellä olevan Yrjölän töitä. Yrjölä on selkeä luonnonlahjakkuus – riippumatta mistään taiteilijakoulutuksesta, jota sitäkin hänellä on runsaasti. 

Juhlat, 2011. Kuva: Mika Friman.

Yrjölä itsekin tiesi jo varhain tulevansa taidemaalariksi: ”Vietin aika yksinäistä lapsuutta Oulunsalossa. Pakenin piirtämiseen. Se jäi unohtumattomaksi kokemukseksi.” Eikä pelkkä piirtäminen riittänyt: ”Lastenkirjojani olivat taidekirjat. Kasvoin jokseenkin kulttuuriperheessä. Isä oli metsänhoitaja, äiti kieltenopettaja. Kotona soi klassinen musiikki, ja kirjahyllyssä oli taidekirjoja, muun muassa kirjasarja Suomen taide. Suomen taiteesta jatkoin Maailman taiteeseen, ja opettelin kaiken mahdollisen.”

Peruskoulun jälkeen Yrjölä suunnisti heti Limingan taidekouluun, sieltä Kokkolan Pohjoismaiseen taidekouluun ja sieltä kahden vuoden jälkeen Kuvataideakatemiaan, josta hän valmistui taidemaalariksi vuonna 1998. Akatemian kolmantena vuotena löytyi se juttu, joka tuntui omalta ja tuntuu siltä edelleenkin: ”Löysin tummanpuhuvan maailman ja tajusin, että työssä täytyy olla voimaa… ja se voimahan on aika mystinen juttu, se miten se saadaan aikaan… sitä kautta löysin rakkauden varjon ja valon leikkiin, ja se kiehtoo minua edelleenkin.”

Kuvataideakatemian tärkeimpänä opettajanaan Yrjölä muistelee Henry Wuorila-Stenbergiä, jonka luokse hän hakeutui kuitenkin aivan muista kuin maalauksellisista syistä. ”Me olemme Henryn kanssa maalareina hyvin erilaisia, ja se on aika tärkeää… suhteessa tärkeämpää onkin ollut syntynyt ystävyys ja ne filosofiset keskustelut, joita meillä on tapana käydä. Ei maalaamista mielestäni voi oikeastaan opettaa lainkaan – niin kuin klassista piirtämistä.”

Taidemaalarin ja taidekirjoittajan tekniikka on usein samankaltainen peittämisen ja paljastamisen vuoropuhelu. Taidekirjoittaminen on usein lopputulokseltaan viileää ja asiallista, eikä prosessin yksityiskohtiin ole tapana mennä. Teen nyt kuitenkin poikkeuksen. Kesken tämän kirjoittamisen soitin Wuorila-Stenbergille, joka sattuu kuulumaan myös minun tuttavapiiriini, ja aloitin suoraan, kertomatta tarkoitusperiäni: ”Kerro minulle jotain Petri Yrjölästä.”

Vastaus tuli epäröimättä – ja myös motiiveja kysymättä: ”Sillä on jotain sellaista 1980-luvulle tyypillistä hybristä, uhoa… ja pohjoista melankoliaa. Maisemiahan se tekee, mutta sen jylhät maisemamaalaukset eivät kuitenkaan kuvaa vain luontoa, vaan ne ovat ennen kaikkea synkeitä, mutta silti syvällisesti lohdullisia balladeja ihmisenä olemisesta.”

Melankolia lienee yksi avainsana Yrjölän tuotantoon. Kun kysyin häneltä synkkyyden ja melankolian eroa, hän vastasi: ”Synkkyys on kuolema, melankolia on tapahtumasarjojen ja sattumankauppojen lopullinen summa.” Syntymän ja katoavaisuuden tematiikan parissa askaroivaa Yrjölää kiinnostaa juuri tuo historiallisten tapahtumien summa. ”Historia on tehnyt meistä tällaisia, me suomalaiset olemme melankolisia.” Makrohistorian lisäksi on olemassa mikrohistoria ja vielä kunkin henkilön osin satunnainen henkilöhistoria, jonka kautta tekijä tekee ja katsoja taidetta katsoo ja vastaanottaa, ja siksi Yrjölä haluaakin jättää teoksensa avoimiksi – palaan aiempaan Yrjölän kommenttiin katsojasta, ”joka voi nähdä työn oman historiansa kautta, eri tavalla, jokainen omalla tavallaan.” 

Lupaus huomisesta, 2012. Kuva: Mika Friman.

Kun Wuorila-Stenberg puhuu ”syvällisesti lohdullisesta”, on sitä hieman syytä avata. En huomannut puhelimessa kysyä häneltä selvennystä, mutta uskallan olettaa, että kyse on nimenomaan esteettisestä laadusta. Yksi hyvän taiteen ominaisuuksista on nimittäin oudolla tavalla kaksinapaista: vaikka tematiikka olisikin traagista, synkkää tai melankolista, tuottaa taiteilijan osaamiseen liittyvä esteettinen ulottuvuus teokselle oman lisäulottuvuutensa: ei ole lainkaan haettua puhua Aristoteleen katarsiksesta, tragedian tuottamasta tunnetilasta, joka johtaa jonkinlaiseen puhdistautumiseen, elämänhalun uudistumiseen ja voimistumiseen.

Mutta on syytä kuitenkin muistaa, että Yrjölä ei ole sen paremmin psykiatri kuin taideteoreetikkokaan. Hän on taidemaalari. Hän on myös taidemaalari, joka ei paljoa piittaa trendeistä tai taidehistorian konventioista. Hänellä on vahva näkemys omasta maailmastaan.

”Petri on omavaloinen. Se on hurjaa”, lopetti Wuorila-Stenberg puhelun.

Lähteet:

– Freud, Sigmund: Murhe ja melankolia. Vastapaino 2005.

– Halmetoja, Veikko: Oulusta Mältinrantaan. – Aamulehti 29.10.2004.

– Kärki, Vesa: Hallitun sattuman taidemaalari. – Kaleva 15.4.2009.

– Mäkelä, Riitta: Aaltoliike ja valohämy. – Kaleva 7.3.2002.

– Nikkari, Virpi & Moisio, Tomi: Petri Yrjölä. – Nikkari, Virpi (toim.): Olotila OK! Sara Hildénin taidemuseo 2010.

– Pallasmaa, Ullamaria: Maisema sielun tilana. – Karvonen, Kirsti (toim.): Ars Fennica 2009. Henna ja Pertti Niemisen Kuvataidesäätiö Ars Fennica, 2009.

– Salovaara, Esa: Komiikka ja Unheimich Maiju Lassilan romaanissa Kuolleista herännyt. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto (https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/38090)

– Yrjölä, Petri: Maalauksia. – Lager, Katariina (toim.): Näitkö. tm-gallerian ja Taidemaalariliiton näyttelytoiminta 2004. Taidemaalariliitto 2004.

***

Ja palataan vielä vähän muistoihin. Kirjoitin aikoinaan Kauppalehteen minikokoiset esittelyt vuoden 2009 Ars Fennica -ehdokkaista, joihin Yrjöläkin kuului. Ja löytyihän teksti tietokoneen uumenista. Näin ajattelin Yrjölästä tuolloin – ja varsin pikaisesti tuttuun journalistityyliin. Muistan vieläkin sen, kun pressistä piti rynnätä himaan kirjoittamaan tunnin aikataululla viidestä ehdokkaasta:

Täysverinen maalari

Oululainen taidemaalari Petri Yrjölä (s. 1972) on outo vieras tämänvuotisten Ars Fennica -ehdokkaiden joukossa. Hän on rehellisesti ihan vanhanaikainen maalari ilman sen kummempaa poliittista agendaa.

Maalaustaiteen kuolemasta puhutaan varmaan yhtä usein kuin teatterin kriisistä, mutta eipähän tuo näy kuolevan. Yrjölä myös osoittaa, ettei kaiken nähtyäänkin voi vielä nähdä enemmän. Pystyyn kuolleiden kliseiden sijaan Yrjölän välinevalikoima on kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan riittävä.

Luonnonmaisemaa ilman sitä häiritsevää ihmistä kuvaava Yrjölä löytää mittakaavoja vaihdellessaan outoja asioita ja myös kuvaa niitä komeasti. Ja voi hänen teoksiinsa sijoittaa lopulta tuntevan ihmisen moninaisine tunteineen. Se rooli jätetään samastuvalle katsojalle.