Turun tautia vähän joka alalla: taidehistorian ja käräjäoikeuden "ero on huomattavan karkea"

Eilinen Varsinais-Suomen raastuvanoikeuden päätös oli pöyristyttävä. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjutun päätös siis tuli vihdoin neljän vuoden odotuksen jälkeen. Kaikki syytteet menivät nurin: tästä linkistä YLE:n uutinen. 
En millään jaksaisi enää palata asiaan, mutta jokunen kommentti lienee tarpeen. Esitin Kauppalehteen 17.6.2009 kirjoittamassani jutussa, että museo purkaisi näyttelyn, koska sen materiaali ei selkeästikään ole sitä, mitä yleisölle sanotaan esitettävän. Tämä johti prosessiin, jonka myötä näyttely keskeytettiin, ja sen luettelo poistettiin myynnistä. Kirjoitin samaan lehteen 1.9. myös toisen jutun, jossa kerroin teosten varhaisemmista vaiheista vuosilta 1996–97 – ne olivat nimittäin poliisille entuudestaan tuttuja. Eräältä "syvältä kurkulta" saamani vihjeen ansiosta kävin tuolloin läpi 1990-luvun tapauksen esitutkintapöytäkirjat. 
Tästä linkistä voitte lukea nuo molemmat jutut.
Ensimmäisen juttuni perusteella näyttelyn Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teoksia alettiin tutkia tarkemmin. Tässä sitaatti siitä selvityksestä (26.8.2009), jonka Päivi Kiiski (museonjohtaja näyttelyn alkuvaiheessa, sittemmin Turun kuvataidejohtaja) ja Joanna Kurth (kesken projektia viattomasti mukaan tullut museon uusi intendentti) antoivat tapahtumien kulusta Turun kulttuurilautakunnalle:
"Rodtshenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtshenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtshenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä."
Rodtšenkot poistettiin näyttelystä.
Sitten oli Vladimir Tatlinin (1885–1953) vuoro. Tatlinia väitöstyössään tutkineelta Jyrki Siukoselta (s. 1959) tilattiin lausunto. Näin Kiiski ja Kurth Siukosen lausunnosta kulttuurilautakunnalle:
"Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä."
Näyttely purettiin lopullisesti. 
Museot totesivat, että jatkotutkimuksiin ei ole varaa, joten loput teokset jäivät vaille tarkempaa tutkimusta.  
Pätevien asiantuntijoiden antamat lausunnot siis riittivät taidehistoriallisen koulutuksen saaneelle museohenkilökunnalle mutta eivät Varsinais-Suomen raastuvanoikeudelle. Ja siinä, että salakuljettajapariskunta oli jo 1990-luvulla kertonut ostaneensa esimerkiksi rodtšenkoja petroskoilaisilta takakujilta 50 dollarilla, ei ollut oikeuden mielestä mitään hämärää – vaikka esimerkiksi nainen oli yliopistokoulutuksen saanut henkilö.
Itse asiassa väitän edelleen, että kaikki Turun tapauksen teokset ovat väärennöksiä – ja tökeröjä sellaisia. Tökeryys selvisi minulle kaikessa karmeudessaan, kun kävin 1990-luvun esitutkintapöytäkirjat läpi. Kaikki teokset oli nimittäin kuvattu poliisin toimesta. Minäkin otin kuvia. Siellä oli jopa näin hienoa venäläistä avantgardea:

Aineistossa oli myös teosluetteloita, joita oli piilotettu naisen alushousuihin, kun hän jäi tullissa kiinni:  

Kalleimmat teokset olivat 250 dollaria, mutta jotain sai 30 dollarillakin.
Esitutkintapöytäkirjoista kävi täysin selkeästi ilmi, että kaikki osalliset – niin salakuljettajat kuin nyt syytettynä ollut keräilijäkin – olivat kaikesta täysin tietoisia. 
En ymmärrä, miten syyttäjä ei kyennyt tätä nyt osoittamaan. Toisaalta en tiedä, että oliko hän edes käyttänyt näitä asiakirjoja. Ja jos ei, on se rikollisen huonoa (tunnettu suomalainen humoristinen idiomi, jonka ei pitäisi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen) ammattitaitoa – kuten Päivi Kiiskeltäkin, joka päästi moisen näyttelyn syntymään.
Materiaalin epämääräisyys oli hyvin turkulaisten tiedossa – siitä oli julkaistu kaksi juttua Turun Sanomissa (3.1.1997 & 15.1.1997). Näin kirjoitin blogissani 2.10.2010:

"Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia. 
Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.
Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta."

Nyt on itse asiassa vähän sanaton olo. Jos syyttäjä ei valita hoviin, tapahtuu järkyttävä taideskandaali, jota – kuten eilen uutisissa sanoin – ei europpalaisissa sivistysvaltioissa voisi tapahtua. 

PS. Siukosen lausunto oli antoisaa luettavaa. Hän muun muassa kävi läpi erilaisia hypoteeseja ja esitti kustakin perustellut argumenttinsa. Osa Tatlinineiksi väitettyjä luonnoksia oli attribuoitu Zangesi-näytelmän pukuluonnoksiksi. Siukonen mietti ensin tätä vaihtoehtoa, ja tässä hänen päätelmänsä: 
Käytettävissä olevat historialliset tiedot ja säilynyt kuva-aineisto eivät tue ajatusta, että kyseessä olisivat Tatlinin pukuluonnokset Zangezi-produktioon. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) suurin osa Zangezin esittäjistä oli vailla erityisiä pukuja, sillä puvustukseen ei ollut resursseja.
b) ”luonnokset” eivät vastaa ikonografialtaan Zangezi-näytelmän sisältöä.
c) ”luonnokset”  eivät vastaa ikonografialtaan ja tekniseltä toteutukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
d) ”luonnokset”  eivät vastaa signeeraukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
Sitten Siukonen mietti sitä, että ne voisivat olla kansanomaisia puvustusluonnoksia johonkin muuhun produktioon. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
Tatlinin tekemät puvustus- ja lavastusproduktiot tunnetaan ja ne on hyvin dokumentoitu tutkimuskirjallisuudessa. Ei ole mitään viitettä siitä, että Tatlin olisi ollut niiden lisäksi osallisena vielä tarkemmin tuntemattomassa näytelmähankkeessa, johon ”luonnokset” liittyisivät. Faktat eivät tue oletusta siitä, että kyseessä olisivat Tatlinin tekemät pukuluonnokset. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) ”luonnosten” attribuoiminen pukuluonnoksina Tatlinin nimiin edellyttäisi evidenssiä jostakin aiemmin tuntemattomasta teatteriproduktiosta.
b) kaikki Tatlinin pukusuunnitelmat ovat ilmaisultaan rikkaampia ja taidokkaampia kuin kyseiset ”luonnokset".
Sitten Siukonen mietti sitä vaihtoehtoa, että ne olisivat Tatlinin tekemiä jotain muuta tarkoitusta varten. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
”Luonnosten” tekninen ja taiteellinen taso eivät vastaa miltään osin Tatlinin tunnetun ja dokumentoidun piirrostuotannon tasoa. Esitystavan kömpelyys ja värienkäytön kaavamaisuus ovat niin epätyypillisiä, että ”luonnosten” kädenjälkeä vastaavaa vertailukohdetta ei löydy koko Tatlinin tuotannnosta. ”Luonnosten” aihepiiri on Tatlinin tuotannolle vieras.
Sitten vielä oletus, että ne ovat Tatlinin tekemiä, koska niissä on Tatlinin signeeraus. Tässä Siukosen päätelmät:
Osassa ”luonnoksista” on signeeraus, jota voidaan vertailla tunnettuihin Tatlinin signeerauksiin. Riittävää vastaavuutta ei löydy. ”Luonnosten” signeeraukset eivät luo vakuuttavaa vaikutelmaa kyrillisen kaunokirjoituksen sujuvasta hallinnasta.
Ja tässä vielä Siukosen loppupäätelmä: 
a) Taidehistoriallisten ja ikografisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia V. Hlebnikovin näytelmään Zangezi vuodelta 1923.
b) Taidehistoriallisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia teatteriproduktioon.
c) Tyylillisten ja laadullisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemien teosten tasolla. Ero on huomattavan karkea.

Mutta oikeuden mukaan väärennyssyytteet siis kaatuivat näytön epämääräisyyteen.

Guggenheim Helsinki 33: Amerikan mallia museoelämään

Satuinpa tässä aamulla Guggenheimia googletellessani miettimään, että mitähän Janne Sirénille nykyään kuuluu Albright-Knox Art Galleryssä Buffalossa. Näkyy pitäneen nostattavia puheita ja solahtaneen seurapiireihin joviaalisti – sekä ostaneen kokoelmiin yhden ison Anselm Kieferin (s. 1945) maalauksen.

Sirén uuden museonsa edessä...

 ... ja vasta hankittu Kiefer.

Mutta on se kovaa tuo meno Amerikanmaalla. Sirén aloittaa 10.9. uuden johtajan luentosarjan museoiden kehittymisestä 1400-luvulta nykypäivään. Kuuden luennon paketti maksaa ei-jäsenille 500 dollaria ja museon jäsenille 375 dollaria – opiskelijat pääsevät paikalle edullisemmin: sarjalippu luennoille maksaa vain 200 dollaria. Yli viiden sarjalipun ostamisesta saa sentään 10% alennuksen. 

On tämä meidän kunnallisten ja valtiollisten taidemuseoiden maamme sentään aikamoinen onnela. Me saamme kuunnella omia johtajiamme tai vierailevia asiantuntijoita luennoimassa pelkän pääsylipun hinnalla. 
Mitähän ne tarjolla olevan Guggenheim Helsingin luennot mahtaisivat tulevaisuudessa maksaa?

Performanssia ystävän synttäreillä

Viime keskiviikkona kävin erään ystäväni synttäreillä. Hänen puolisonsa oli ostanut hänelle lahjaksi Roi Vaaran (s. 1953) performanssin. Näinkin siis voi tehdä. Muistakaa idea.

 

Vaaran performanssi oli vähäeleinen mutta varsin intensiivinen. Hän piti levitetyissä käsissään kahta posliinista kahvikuppia, tassia ja lusikkaa ja lupasi tehdä sitä korkeintaan 20 minuuttia. Kaikkihan odotimme tietenkin sitä, että kädet väsyvät, ja odotuksesta tuli aika intensiivisen jännittävä. No, eivät ne sitten väsyneet tarpeeksi. Kahvikupit pysyivät käsissä.
Vaaran varsinainen valtti näissä vähäeleisissä jutuissa on hänen vahva karismansa, voimallinen stage presence, niin kuin joistain lajeista on tapana puhua. Näin oli taaskin. Kuunnelkaa äänimaisemaa ja seuratkaa Vaaran oikean lahkeen väpinää. Tämä on siis kuvattu performanssin loppupuolelta.

Katutaidetta 105: Retki Hernesaareen

Palaan vielä parin viikon taakse. Lauantaina 10.8. tein retken Hernesaareen katsastamaan Nykytaiteen museo Kiasman URB-tapahtumaan liittyvää katutaideprojektia RE-PUBLIC. Järjestäjätahoja oli useita, enkä oikein ole jaksanut keskittyä koko projektin taustojen selvittelyyn, mutta tästä linkistä voi alkaa selvitellä projektin rakennetta. Minä olin enemmän kiinnostunut siitä, miltä näytti, kuin siitä, kuka oli tilaaja, tuottaja ja kuraattori jne. Tältä siellä näytti:

Ja oli siinä mennyt ohessa yksi romuautokin:

Ja liekö niin, että paikallinen autokorjaamo oli myös päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen?:

Tämä varsinkin oli hauska, koska Carboys on nykyinen luottokorjaamoni: edullinen, nopea ja erittäin asiakasystävällinen [tämä ei ollut maksettu mainos].
Hernesaaressa on ollut parikymmenhenkinen porukka – sekä venäläisiä että suomalaisia. Tästä linkistä yhden mukana olleen suomalaisen – Hende Nieminen (s. ?) – raporttia. Yksi ohjaavista venäläisstaroista oli itse asiassa ukrainalainen: Roman Minin (s. 1981), jonka kotisivuilla on paljon hyviä kuvanäytteitä.  
Komeaa jälkeä. Ja kohtahan Hernesaari tällaisena on muisto vain.

Hirveetä sontaa?

Päätin hetken aikaa seurata aikamme keskeisiä kulttuurikeskusteluita. Arhinmäkeenhän nuo johtivat. Jonkin aikaa surffailin sateenkaarikynsien ja sateenkaarilipun parissa ja sitten vaihdoin aihetta: Paavo Arhinmäen kommentit Cheekistä. Ja sitten oli tietty Iltasanomien juttu siitä, kuinka Paavo "jakoi rahaa omilleen", räppäreille jotka ovat vähän erilaisia kuin Cheek.
Arhinmäkihän käytti ensin haastattelussa Cheekistä ilmaisua "hirveää sontaa" ja yritti sitten myöhemmin vähän lieventää lausuntoaan. Sääli tuota lievennystä.
Surffailin tuossa tunnin verran räppiä kuunnellen ja päädyin Cheekin osalta kyllä ilmaisuun "hirveää sontaa". Kuunnelkaa vaikka tästä linkistä. 
Mutta löysin minä jotain uutta – ainakin minulle – ja kiinnostavaakin. Tästä linkistä lappeenrantalainen Kaucas ja Saimaanrannalla. Nyt lopetan hetkeksi kulttuuri-ihmisenä olemisen ja lähden baariin pelaamaan tikkiä ystäväni Hanskin kanssa. Hyvää viikonloppua.

Julkaistua 442: Garfinkel + Foucault = Takala?

Eilen oli taas riemukas päivä. Vähän liian alityöllistetty kriitikko sai nimittäin uuden julkaisukanavan. Minua pyydettiin joku aika sitten uuden verkkokritiikkijulkaisun avustajaksi. Kyseessä on On Display, joka sai taannoin starttirahaa Helsingin Sanomain Säätiöltä. On Display julkaisee joka viikko yhden kritiikin, jonka kohteena on joku yksittäinen teos. Tässä minun eilen ilmestynyt valintani tälle viikolle:

Garfinkel + Foucault = Takala?  

 
Pilvi Takala: Drive with Care (2013)

video, kesto 13 min.

Teos esillä:

16.8.–21.10.2013

Amos Andersonin taidemuseo (Yrjönkatu 27, Helsinki)

Yleisöltä unohtuu toisinaan, että taidenäyttelykin on medium, joka luo aina ja väistämättä yksittäiselle teokselle jonkinlaisen kontekstin. Esimerkiksi teemanäyttely saattaa ohjata näkökulmaa ja katsetta varsin voimakkaasti – jopa ohi tekijän intentioiden. Amos Andersonin taidemuseon näyttely Rouva Näkymätön on tässä suhteessa melko viaton: katsojalle tarjoutuu lähinnä esiodotus vain siitä, että luvassa on kiinnostavaa ja laadukasta nykytaidetta, koska kyseessä on arvostetun Stina Krookin Säätiön juhlanäyttely. Tosin sillekin on rakennettu teema – tiedotteen mukaan ”näyttelyn teemoja ovat yksilön identiteetti ja rooli, miten ihminen sulautuu ympäristöönsä menettämättä ääriviivojaan, miten olla näkyvästi näkymätön” –, mutta ainakin tuntuu sitä, että teema olisi keksitty jälkikäteen, valittujen taiteilijoiden teosten pohjalta syntyneenä aasinsiltana.

Toinen usein erittelemätön konteksti on jokaisen katsojan mukanaan kantama idiosynkraattinen henkilöhistoria, jonka teos toisinaan laukaisee uskomattomalla voimalla. Näin minulle kävi katsoessani Pilvi Takalan videoteosta Drive with Care. Olen opiskellut aikoinani sosiologiaa, ja itse asiassa kaikki näkemäni Takalan teokset tuottavat saman reaktion: muistan joka kerta edelleenkin ihailemani Harold Garfinkelin kirjan Studies in Ethnomethodology (1967). Garfinkel muun muassa esitti sen yksinkertaisen mutta nerokkaan havainnon ja sitä kautta metodin, että rikkomalla sääntöjä säännöt saadaan näkyviin. Ja nimenomaan rikkomalla juuri niitä sääntöjä, jotka ovat ikään kuin itsestään selviä, yleisesti tarkastelun ulkopuolelle jääviä sääntöjä. Tällaisena olen nähnyt koko Takalan tähänastisen uran: hänen videonsa ovat kuin tutkielmia etnometodologiasta.

Takalan tuorein video tuo mieleeni voimakkaasti myös Michel Foucault’n kirjan Tarkkailla ja rangaista (1975, suom. 1980) – sen keskeiset ajatukset siitä, miten moderni vallankäyttö tulee ymmärrettäväksi suljettujen instituutioiden genealogian kautta. Ongelmana tässä ymmärryksessä on erityisesti valtaosapuolien sidosten kietoutuminen toisiinsa sellaisella tavalla, että erottelujen teko on vaikeaa.

Takala on valinnut kohteekseen yhdysvaltalaisen varakkaiden lukiolaisten sisäoppilaitoksen, jossa hän on viettänyt reilun kuukauden oppilaita ja opettajia haastatellen sekä materiaalia kuvaten. Tältä pohjalta on syntynyt minämuotoinen nuoren opettajan tarina. Takala ei tee puhdasta dokumenttia vaan käyttää vieraannuttamisefektinä lempeän irvailevaa huumoria, minkä kautta katsoja tulee epäilemättä imaistuksi vielä tehokkaammin Takalan kuvaamaan maailmaan. Katsojalla ei kuitenkaan herää missään vaiheessa epäilystä siitä, etteikö kuvattu maailma olisi nimenomaan jossain ratkaisevassa mielessä tosi. Hieman enemmän angstia ja rosoa jäin ehkä kaipaamaan, mutta toisaalta kaiken sen kyllä osasi kuvitella Takalan tarinoiden ja huumorin takaa. Ja kaiken sen tulen ymmärtämään vielä paremmin, kun kaivan Garfinkelin ja Foucault’n taas hyllystä. Näin nimittäin tulen Takalan innoittamana tekemään. Katsomiskokemuksen muistosta ja lukukokemuksesta syntyy yhdessä epäilemättä hedelmällinen hermeneuttinen kehä. Joskus taide voi toimia näinkin. Uskaltaisin jopa väittää, että se on yksi taiteen monista ehdolla olevista tehtävistä.

Linkit:

Pilvi Takalan kotisivut
Ani Pietikäinen: Harold Garfinkel ja Parsonsin toimintateoria

Valtaaja: Ruumiin valta – vallan ruumis (Megafoni 2006)

Näyttelykuvia 835 & 836: Maneerien vaaroista

Olen taas joutunut tuhlaamaan aikaa joutavanpäiväisille Guggenheim-keskusteluille, ja itse asia tahtoo unohtua. Olen kirjoittanutkin viime aikoina taas ahkerasti, ja senkin myötä tahtoo itse asia unohtua. Siis uusi taide. Olen pahoillani, etten ole päässyt – enkä väliin jaksanutkaan – tarpeeksi näyttelyihin. Ja nekin vähät, joita olen nähnyt, ovat jääneet raportoimatta. 
Palataan siis toissa viikon torstaihin, jolloin tutustuin uuteen veistäjään. Kyseessä oli Ole Härmälä (s. ?), jonka näyttely Ihmiskavoja oli esillä Galleria Nunesissa (31.7.–18.8.).

Härmälä on Imatralta valmistunut nuori veistäjä, joka tuntuu pitävän käsityöläisyyttä aivan erityisessä arvossa. Hän on taitava puukonkäyttäjä, missä lienee myös hänen mahdollinen sudenkuoppansa. On nimittäin mahdollista, että yleisölle riittää hieno puukonjälki, eikä se uuden sisällön keksiminen ole aina niin helppoa. Tällaisessa piilee maneerin alku. Härmälä on tosin myös kiinnostunut pronssista, joten on hänellä variaation mahdollisuutta.
Härmälän unen ja valveen rajoilla olevat ihmishahmot olivat kuitenkin kiinostavia.

 ***

Samana päivänä sain vihdoinkin raahattua itseni myös Helsingin taidemuseon Happy End?-näyttelyyn (19.6.–25.8.), jossa pääosaa esitti venäläinen taiteilijaryhmä AES+F, jonka töitä olen nähnyt aiemminkin ja joiden jättimäisistä digikollaaseista en ole ollut järin innostunut. 

Last Riot 2, Tondo #23, 2007.

Näissä nimittäin on jo paha maneeri. Tämän tyyppinen kuva alkaa kärsiä toistosta aika nopeasti. Ja kun niissä kaikissa on melko yhdensuuntainen sisältö ja esitystapa, en jaksa innostua enää niiden komeasta toteutuksesta. Tuotteistamisen maku alkaa lyödä kaiken muun yli.

Toisaalta AES+F:n mahtava videopanoraama Trimalkion pidot (2009–10) oli vaikuttava – varmaankin yksi Helsingin näyttelykesän elämyksellisimmistä hetkistä:

Venäläisiä oli täydennetty joukolla suomalaisia taiteilijoita, joita oli kaikkineen yhdeksän. Samanhenkiset maailmanlopun visiot olivat aika vaikuttavia – kuten vaikkapa Jani Leinosen (s. 1978) kapitalistiset luksushautakivet tai Harri Pälvirannan (s. 1971) kollaasimaiset koulusurmaajamuotokuvat:

Harri Pälviranta: Uutismuotokuva #4 (kouluampuja Kretschmer), 2013.

Omalla tavallaan aika rankka näyttely. Hieman ihmetyttää se, että näyttely tuntuu jääneen jotenkin paitsioon, eikä se herättänyt juuri minkäänlaista keskustelua. Vai pitääkö kesällä olla vain kivaa?

 

Jani Leinonen: Chanelin salamurha, 2013.

Sidonnaisuuksistani

Kun viime viikon Radio YLE 1:n Kultakuumeen Guggenheim-kolumnini kirvoitti Helsingin Sanomissa artikkelin, jossa pääasia oli sidonnaisuuksieni ilmoittamisen puute, ja kun nyt näköjään kolleganikin – Heikki Kastemaa ja Marja-Terttu Kivirinta – ovat jatkaneet keskustelua aiheesta Facebookissa, niin muistutettakoon nyt saman tien muistakin Guggenheim-sidonnaisuuksistani, jotka eivät vielä ole tulleet esille:
1) Olen jo aikoja sitten ilmoittautunut Guggenheim-keskustelun myötä syntyneen Checkpoint Helsinki -hankkeen julkiseksi tukijaksi – kuten Kivirintakin.
2) Olen myös jo aikoja sitten allekirjoittanut kansainvälisen taideväen muodostaman Gulflabor-ryhmän Guggenheim Abu Dhabin boikottia ajaneen adressin (tässä linkissä nimilistaa viime vuoden tammikuulta) – syynä on lähinnä työntekijöiden surkea asema Saadiyat-projektissa – ja seuraan ryhmän toimintaa aktiivisesti. Suosittelen tätä muillekin suomalaisille taidealan ihmisille.

Olen täynnä erilaisia sidonnaisuuksia ja toisin kuin Kivirinta antaa ymmärtää – "nythän Otso väistelee valtaansa esitellen itsensä sidoksista vapaana kirjoittajana" –, olen aina valmis kertomaan sidonnaisuuksistani. En minä mitään ole väistellyt.

Venäjän homopropagandalaki ja Pietarin ensi kesän Manifesta

Venäjän erikoisjoukot ja homoaktivistit vastakkain.

Yleisurheilun MM-kisoissa jotkut homoseksuaalien oikeuksien puolesta tehdyt provokaatiot – muun muassa Emma Greenin satenkaarikynnet ja Paavo Arhinmäen esiintyminen sateenkaarilipun alla – herättivät keskustelua. 
Myös taidemaailma on herännyt. Merkittävä eurooppalaisen nykytaiteen biennaali Manifesta on menossa ensi kesäksi Pietariin, ja nyt joillain tahoilla on herännyt boikottihalu: olisiko Manifesta siirrettävä muualle vastalauseena Putinin Venäjän homopropagandalaille? Adressia Manifestalle on ollut puuhaamassa irlantilainen kriitikko ja kuraattori Noel Kelly. Tästä linkistä voitte lukea Blouinartinfon raportin aiheesta. Tästä linkistä voitte allekirjoittaa adressin. Minä sen hetken mietittyäni tein.
Toinen vaihtoehto olisi tietenkin se, että ensi kesän kuraattori, berliiniläinen Kasper König vääntäisi teemaa vähän provokatorisempaan suuntaan ja että Manifesta haastaisi avoimella konfrontaatiolla Venäjän homopropagandalain. 

PS. Pieni pyyntö. Koska irroittauduin muutama vuosi sitten somemaailmasta tietyistä syistä johtuen, en kykene jakamaan adressia Facebookissa. Joku ystävällinen sielu, joka on samaa mieltä Kellyn kanssa, voisi tietenkin tehdä sen.

Guggenheim Helsinki 32: Hesarin varsinainen 0-uutinen

Eilen Helsingin Sanomissa ilmestyi oikein omana juttunaan kulttuurisivuilla pieni kommentti ja tuottajani haastattelu siitä, että YLE Radio 1:n Kultakuumeen Guggenheimia koskeva kolumnini olisi jotenkin epäilyttävä, koska sen yhteydessä ei kerrottu, että toimin myös itse taidepoliittisena vaikuttajana ollessani Helsingin taidemuseon johtokunnan jäsen. 
Olipas varsinainen 0-uutinen. Jutun kirjoittaja Katri Kallionpää ei tunnu erottavan kolumnin ja objektiivisuuteen pyrkivän tiedonvälityksen eroja. Julkisen sanan neuvoston päätöksissä usein esiintyvä lause kuuluu näin: "Kolumni on henkilökohtainen mielipidekirjoitus, ja siinä voi olla kärjekkäitäkin kannanottoja." Wikipediassa asiaa eritellään näin: "Kolumni eroaa uutisesta siten, että kirjoittaja esittää siinä henkilökohtaisen mielipiteensä ja tarkastelee asiaa vain valitsemastaan näkökulmasta. Lisäksi kolumneissa voidaan käyttää uutista laajemmin eri tyylikeinoja kuten ironiaa tai huumoria. Kolumnin tyylilajiin kuuluu, että kirjoittajalla on oikeus piikitellä ja esittää olevansa oikeassa."
Se, että toimin Helsingin taidemuseon johtokunnassa, ei ole minkäänlainen journalistisen etiikan ongelma suhteessa kolumnistin työhöni. Kolumnistina edustan vain itseäni, henkilökohtaisia mielipiteitäni, jotka tuppavat toisinaan olemaan vähän kärjekkäitä. Aivan yhtä idioottimaiselta kuulostaisi se, että Punavuori-aiheinen kolumnini – joita olen kirjoittanut useita – olisi jotenkin epäeettinen siitä syystä, että asun ja liikun päivittäin Punavuoressa, jos sen yhteydessä ei kerrottaisi, että asun Punavuoressa (mikä teknisesti ottaen olisi vieläpä valhe, koska vain parvekkeeni on kiinteistökartan mukaan Punavuoressa). Olisin siis puolueellinen Punavuoren puolesta, koska koen sen omaksi kaupunginosakseni, ja siksi kolumnini ei olisi "läpinäkyvä", niin kuin Kallionpää vaatii.
Aivan vastaavasti joku voisi tehdä uutisen siitä, että Kallionpää on julkaissut moisen kommentin kertomatta sitä, että hänen palkkansa maksaa ja kyseisen jutun julkaisee lehti, jonka yksi suuromistajista, Rafaela Seppälä, on jo viime vuoden tammikuussa ilmoittanut Jaakko Lyytisen jutussa olevansa potentiaalinen Guggenheim-lahjoittaja – kunhan saa siihen päälle verovähennykset. Ja sitten voitaisiin jopa ryhtyä spekuloimaan sillä, miksi Mikael Pentikäinen sai potkut. Yksi kylillä liikkuva arvailu on se, että vanhan Erkon – jolla vielä edes oli journalistisia ambitioita – kuoleman jälkeen suku on alkanut olla sitä mieltä, että he eivät saa omassa lehdessään omia näkökantojaan tarpeeksi esiin ja että juuri Pentikäinen oli tämän esteenä. Voisimme spekuloida sillä, että tämä Kallionpään juttu on malliesimerkki siitä, miten Rafaela Seppälä nyt sitten vihdoinkin saa näkökulmansa esiin. Voimme siis kysyä: Miksi kyseinen 0-uutinen julkaistiin? Kuka sen käski tehdä? Tuskin se oli Kallionpään omaa keksintöä, sillä en muista lukeneeni yhtäkään juttua, jonka hän olisi kirjoittanut kuvataiteesta. Itse asiassa en muista lukeneeni ylipäänsä yhtäkään hänen juttuaan.   
No, ihan samantekeväähän tämä on. Joitain saattoi vähän hymyilyttää, mutta ketään se ei ainakaan kiinnostanut. Evidenssikin tämän väittämän suhteen on aika kova: jutun verkkoversio ei nimittäin saanut peräänsä yhtäkään keskustelukommenttia – ei edes niitä normaaleja idioottimaisia anonyymejä purskahteluita. Ei tällainen ketään kiinnosta.
Pateettisen surkeaa journalismia jälleen kerran.

PS. Aivan eri keskustelu olisi tietenkin se Kallionpään väittämä, että museon johtokunnan jäsenenä "käytän merkittävällä tavalla valtaa kaupungin taidepolitiikassa". Miettikää nyt edes vaikka viime vuoden G-keskusteluita. Ei Helsingin taidemuseon johtokunnalta kysytty koskaan mitään siitä, mitä Pajunen ja Siren hääräilivät. Ei johtokunta ainakaan silloin mitään valtaa käyttänyt – kaikki pöytäkirjat ovat luettavissa tästä linkistä. Nyt koen, että luottamustehtävässä minun velvollisuuteni on nimenomaan yrittää käyttää sellaista valtaa, mutta se on otettava jostain väkivalloin – yrittäkääpä selvitellä läpinäkymättömän virkamiesvallan käytänteitä ja sitä, miten vaikea jonkin asian pelkkä saaminen luottamuselimen esityslistalle on. Siinä tästä Hesarin jutusta oli itse asiassa tahatonta apua – joku edes sai lukea, että sellainen elin on olemassa kuin Helsingin taidemuseon johtokunta, jonka pitäisi vastata Helsingin kuvataidepolitiikasta. 
Kunnallisessa demokratiassa on vielä paljon työtä. Tässä ne ihmiset, jotka siinä tarvitsevat tukea – ja jotka ovat muuten kokemuksieni mukaan kaikki aikamoisia läpinäkyvyyden kannattajia (niin kuin minäkin):

Ylh. vas. Elisa Koponen (kok.) , Otso Kantokorpi (vas.), Kirsikka Moring (vihr.), Tuomas Rantanen (vihr., kaupunginhallituksen edustaja). Alh. vas. Kimmo Sarje (SDP), Valentina Ahlavuo (PS),Thomas Wallgren (SDP) ja Pauli Waroma (vihr.). Kuvasta puuttuvat Jussi Salonranta (kok.) ja Nina Sillantaka (kok.).

PPS. Lienee vielä mainittava, että mietin journalismin etiikan ja jääviyden ongelmia varmaankin viikoittain. Olen kirjoittanut urallani arviolta noin 4000 juttua, ja olen ollut varsin tarkka siitä, että en esimerkiksi kirjoita kritiikkejä ystävieni näyttelyistä enkä sellaista projekteista, joihin olen jollain tavoin sitoutunut – olen esimerkiksi pari kertaa ilmoittanut pomolleni, että voi kirjoittaa jostain näyttelystä kritiikkiä, koska olen pitänyt avajaispuheen. Samankaltainen etiikka koskee myös kolumnejani: en kirjoita kolumneja, joissa voisin mainostaa jotain projektia, jossa olen mukana – ja tätähän aika moni kollegani säännöllisesti tekee. En esimerkiksi kirjoittanut tänä vuonna yhtäkään vaivaisukkoaiheista kolumnia, vaikka olisi vähän tehnyt mielikin, koska oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttelyn kuraattori ja Vaivaisukkojen paluu -kirjan toimittaja. Vähän päätökseni riipaisikin, koska aihe on hieno ja kiinnostava.

Ja lienee selvää, että se mitä kirjoitan blogiini muualla julkaistujen juttujen hilloamisen lisäksi, on täysin päähänpistojeni armoilla. Sillä ei ole mitään tekemistä journalismin kanssa. Valitettavasti tämäkään ei ole aina kaikille täysin selvä asia: joitakin päiväkirjamaisia reflektoimattomia merkintöjäni on kohdeltu kuin kritiikkeinä, ja sitä en haluaisi.

PPPS. Mikseihän Hesari samalla logiikalla myös kysynyt, että olisiko YLE:n pitänyt ilmoittaa vastaavasti, että Kristiina Helenius – toimittajataustainen hänkin –, jonka Guggenheimia intoileva kolumni ilmestyi 16.8. Ykkösaamussa, toimii AmCham Finlandin eli amerikkalaissuomalaisen kauppakamarin eli siis suomeksi lobbausryhmän toimitusjohtajana? Hän esiintyi sentään suoraan oman työnantajansa asialla – minun työnantajani ei suinkaan ole Helsingin taidemuseo, vaan luottamushenkilönä  varsinainen sidokseni on ennen kaikkea helsinkiläisen veronmaksajan etu ja vasemmistolainen aatteellinen käsitykseni tuosta edusta. Sitä minun ei koskaan ole tarvinnut salailla.

Julkaistua 441: Leena Luostarisen muistolle

Tämä ei nyt ole varsinainen julkaistu teksti, mutta laitan sen tähän sillä ajatuksella, että jollekin siitä voi olla muistiapua, kun tarvitsee lohtua surun hetkellä. Leena Luostarisen (1949–2013) sisar Laura pyysi minua lausumaan joitain sanoja Leenan eilisten hautajaisten jälkeisessä muistotilaisuudessa:

Leena Luostarisen muistolle

Hyvät Leenan ystävät,

En ole tottunut lukemaan sanojani paperilta, mutta minun on pakko tehdä se nyt, koska Leena oli kaikessa näennäisessä boheemiudessaan tavattoman tarkka ihminen:

Taiteilijoita on usein tapana muistella kaksijakoisesti: minkälainen hän oli taiteilijana, minkälainen ihmisenä? Minun oli tarkoitus tässä tilaisuudessa sanoa jotain Leenasta nimenomaan ihmisenä, mutta huomasin yllättäen, kuinka vaikeaa tuota eroa oli tehdä.

 Leena Joutsenossa noin vuosi sitten.

Muistin nimittäin heti sen, kuinka kävin viime vuonna Joutsenossa hänen kanssaan läpi hänen tuotantoaan. Pitkissä istunnoissa hänen kertomuksensa miltei jokaisesta maalauksesta muuttui lopulta tarinaksi hänestä itsestään: näin minulle tapahtui Pariisissa sinä vuonna, näin Tunisiassa seuraavana vuonna. Samalla kuitenkin tajusin, ettei hänen tuotantonsa tai yksittäisten teosten avaaminen suurelle yleisölle vaatinut mukaan noita tarinoita: Leenan maalaukset eivät olleet avattavissa olevia kertomuksia, sillä tarinanpalasista oli narratiivisten elementtien sijaan tullut pigmentin tavoin osa maalauksen materiaalia. Leenan maalauksissa asiat kietoutuivat erottamattomasti toisiinsa. Haastattelutilanteessa Leena oli – aivan samoin maalauksissaankin – etäännyttämisen mestari: hän pystyi kertomaan kipeistäkin muistoistaan täysin estottomasti, toisinaan varsin itseironisesti. 

Rock-Bound, 1986.

Siellä se ihminen on: Leenan lukuisissa maalauksissa. Niistä löytyvät toiveet ja pettymykset, tunteet ja ihmissuhteet, niistä löytyy vuosien tuottama sivistys ja  lukeneisuus, niistä löytyy nuoruuden kiihko ja iän tuoma viisaus, jotka aina kuitenkin yhdistyivät loputtomaan kauneuden kaipuuseen. Niistä löytyy väliin lohduton yksinäisyys, väliin kyltymätön ja utelias rakkaus ihmiskuntaa ja sen kulttuurista rikkautta kohtaan.

Lootuskukka, 1995.

Uskallan siis sanoa, että Leena oli ihmisenäkin tinkimätön taidemaalari. Kaikki hänen elämässään oli äärimmäisellä rehellisyydellä ja avoimuudella alisteista maalaamiselle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että Leena olisi elänyt jossain taiteen norsunluutornissa ja mitannut kaiken arvoa taiteen kautta. Päinvastoin: ei hän kerännyt tietoisesti materiaalia tai ns. uhrannut kaikkea taiteen alttarille. Vaikka Leena olikin toisinaan lohduttoman yksinäinen, oli hän myös useimmiten tavattoman sosiaalinen. Leena oli kiinnostunut kaikesta ja oli myös aulis jakamaan intoaan, lukeneisuuttaan ja sivistystään. Hän oli loputtoman innokas keskustelija – oli aihe mikä tahansa. Ja tarkoitan kirjaimellisesti ihan mikä tahansa. Toisinaan se oli aika häkellyttävää, jopa koomistakin: muistan sen yhdenkin kerran, jolloin hän piti minulle keittiön pöydän ääressä ja Meukow-lasin kanssa innostunutta ja pitkää luentoa japanilaisista puupiirroksista – muun muassa Hokusain ja Hiroshigen viivan eroista –, mikä omituisten assosiaatioiden kautta päätyi siihen, mitä hän oli edellisenä yönä lukenut: tennispelaaja Andre Agassin elämäkertaan. 

Tätä omituista tunnelmaa muistellessani päädyin siihen, että Leena oli näissäkin piirteissään nimenomaan taidemaalari. Hän ilmensi huikealla tavalla Maurice Merleau-Pontyn maksiimia, jonka mukaan ”maalari on ainoa, jolla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista velvollisuutta asettaa asioita arvojärjestykseen”.

Juuri tällainen Leena oli sekä maalarina että ihmisenä. Hän ei piitannut hierarkioista – ei sosiaalisista, ei kulttuurisesti annetuista. Hänen maalauksissaan oli kaikkien konventioiden vastaisesti ja täysin häikäilemättä sekaisin elementtejä sekä populaarikulttuurista ja kitschistä että henkisestä ja sakraalista ulottuvuudesta. Sama koski hänen omaa arkista elämäänsä: hän saattoi lukea rinnan jotain puoliunohdettua, hämärän syvällistä kreikkalaista runoilijaa ja kuuluisan rocktähden elämäkertaa. 

Leena oli yksinkertaisesti kaikesta kiinnostunut: kun hän esimerkiksi kävi kioskilla hakemassa luettavaa, saattoi ulkomaisista lehdistä koostuvassa nipussa olla maantiedettä, historiaa, politiikkaa ja seassa joku naistenlehti. Kun hän luki kahvilassa iltapäivälehtiä, oli hänellä kynä kädessään, ja juttujen reunat saattoivat toisinaan täyttyä marginaaliin tehdyillä merkinnöillä.

Leena oli poikkeuksellisen avoin, rehellinen ja suora ihminen. Tämän myötä hän oli toisinaan tietenkin aivan kauhea. Muistan vuosien takaa esimerkiksi tapahtuman, jolloin olin kirjoittanut hänen mielestään ääliömäisiä ajatuksia sisältävän artikkelin. Sinä iltana sain korvat punaisena kuulla olevani täysi idiootti. Mutta hän otti saman kohtelun myös vastaan: ei Leenaa koskaan tarvinnut teeskennellen kohdella kuin suurta taiteilijaa. Hän oli suuri taiteilija, mutta se ei ollut rooli. Leenan piittaamattomuus hierarkioista koski siis myös hänen omaa asemaansa erilaisissa hierarkioissa. 

Tässä suhteessa Leena oli suuren taiteilijan lisäksi suuri ihminen – siis sellainen, jonka kanssa oli mahdollista roolileikkien sijaan elää ihan oikeaa ihmiselämää koko tunnekirjon kokien: häntä oli ihana sekä inhota että rakastaa. Jos suuri maalaus voi syntyä ainoastaan hierarkioiden ja sääntöjen hylkäämisen kautta, niin samaa voisi sanoa ihmissuhteista.

Olen onnellinen siitä, että Leena ehti nähdä sen, miten estottomasti suuri yleisö antautui hänen töidensä edessä ja toi myös esiin sen, miten rakastettu taidemaalari Leena oli ollut jo pitkään – on sitä edelleen ja tulee olemaankin. 

Toivon, että nyt mekin kaikki tajuaisimme samalla tavalla olla onnellisia siitä, että saimme tuntea Leenan ja että Leenan esimerkin kautta saimme opetuksen eräästä elämän perusasiasta: välinpitämättömyyden sijaan elämää ja ihmisiä on pakko rakastaa, jotta elämä olisi elämisen arvoista. Sellainen Leena oli ihmisenä: vaikka se ei aina ollut helppoa, oli hänen kanssaan antauduttava kuin hyvän taideteoksen edessä. Häntä oli loppujen lopuksi pakko rakastaa – ilman keinotekoisia hierarkioita.

Leenan ystävä piispa Arseni (s. 1957) – taiteilija itsekin – suoritti Leenan muistopalveluksen eilen.

Virossa 99 & Katutaidetta 104 & Arkkitehtuuria 33: Arkkitehtioppaana Tallinnassa

Palataan vähän taaksepäin. Maanantain vietin pikaisella Tallinnan matkalla. Toimin Suomen lasten ja nuorten kuvataidekoulujen liiton rehtoripäivien oppaana Tallinnan nykyarkkitehtuurin. Näytin ensin laivalla seminaarihuoneessa taustaksi kuvasarjan Tallinnan 1900-luvun arkkitehtuurista – liittyen varsinkin niihin seikkoin, jotka tavalla tai toisella näkyvät nykyvirolaisessa arkkitehtuurissa. Yksi tällainen on esimerkiksi neofunkiksen jatkuva suosio, mille taustaa tuo varmaan se, että neukkuaikana ensimmäisen itsenäisyyden aikainen funkis oli kova juttu, mikä näkyi jo neukkuajan joissain rakennuksissa, kuten vaikkapa tässä Ülevi Eljandin suunnitelemassa Tallinnan kasvitieteellisen puutarhan päärakennuksessa vuodelta 1988 (piirustukset vuodelta 1979):

Sitten kuljetin porukan satamasta hotelliin Rootermannin korttelin läpi, missä tarkastelimme nuorempien huippuarkkitehtien töitä, kuten vaikkapa tämä Hanno Grossschmidtin (Viron vuoden nuori arkkitehti vuonna 2008), Tomomi Hayashin ja Yoko Azukavan vanha jauhovarasto (2008):

Sitten halusin testata porukalla, miten huippuarkkitehti suunnittelee tavallisempia taloja, ja niinpä matkasimme Nõmmelle katsomaan kahta Grossschmidtin ja Hayashin kerrostaloa – nimiltään Kahvi ja Konjakki. Suunnitelmissa ne näyttivät tältä:

Ja meidän retkellämme miltei valmiina tältä:

Eli suunnitellusta kiveä jäljittelevästä synteettisestä pintamateriaalista oli jouduttu toteutuksessa luopumaan – varmaankin säästösyistä. Ei porukka niitä kauaa viitsinyt katsoa, mutta onneksi Nõmmella on hyvin monenlaista vanhaa ja kaunista – niin pitsihuviloita kuin funkistakin:

Sitten johdatin porukan syömään hyvää azerbaidžanilaista ruokaa. Matkalla tarkastelimme vielä muutamia kohteita, muun muassa Tallinnan nykyään poukkoilevaa rakentamista. Viron kuvataideakatemian päärakennus purettiin, uudet lasipalatsisuunnitelmat ovat olemassa, mutta niihin ei kai ole varaa, ja niinpä tontti vain seisoo tyhjillään. Koko akatemiakin saattaa joidenkin arveluiden mukaan olla vaarassa. Tästä kaikesta kertoo graffiti viereisen talon seinässä:

Ruoka oli hyvää, porukka rentoa ja hauskaa – myös Leonhard Lapin (s. 1947), jonka olin kutsunut illalliselle esittämään virolaista arkkitehtia, minkä hän hienosti suoritti – ja retki siis kaikin puolin varsin onnistunut. 
Sitten Valli Baariin näyttämään arkkitehtuuriretken huipennusta – Viron ainoaa museoviraston suojelemaa ravintolasisustusta 1970-luvulta. Sitten hotelliin nukkumaan muutamaksi tunniksi, kunnes herätyskello herätti minut klo 06.00, jotta ehtisin laivaan ja tiistaiaamun kokoukseen Keravan taidemuseo Sinkkaan, mistä joskus myöhemmin lisää.

Julkaistua 440 & Guggenheim Helsinki 31: Kiima, humala ja G-piste

Syksy käynnistyy myös radiotyön osalta. Tänään kävin lukemassa Pasilassa YLE Radio 1:n Kultakuumeen syksyn ensimmäisen kolumnini. Tarkoitus oli aamulla kirjoittaa jotain vähän kevyttä, ehkä jopa vähän hauskaa tai innostavaakin, mutta eilinen Guggenheim-tilaisuus ei antanut paljon vaihtoehtoja. Pakkohan sitä oli taas kommentoida. Ihan vakavasti ottaen: en enää millään jaksaisi, kun tätä tuli jo viime vuonna tahkottua ihan tarpeeksi, mutta tämä kaupungin johdon uumenissa asuva loputon hyväuskoinen ja reaalitaidemaailmasta mitään tietämätön ääliömäisyys ei anna paljoa vaihtoehtoja. Joten tässä taas mennään: 

Kiima, humala ja G-piste

Legendaarisen G-pisteen sijaintipaikasta on käyty pitkään keskustelua. Jotkut tahot ovat epäilleet koko G-pisteen olemassaoloa. Sitä on etsitty ja tunnusteltu – usein kiiman ja humalan vallassa. Näin myös Helsingissä, missä Guggenheim-keskustelu alkaa jälleen kuumentua.

Guggenheimin säätiöhän on osoittanut edelleen halua perustaa Helsinkiin museo. Yhteydenottoja on ollut pitkin kevättä ja kesää, ja Guggenheim on tunnetusti palkannut itselleen toukokuussa lobbaajan: suomalaisen viestintätoimisto Miltton Networksin, joka on tullut tunnetuksi muun muassa siitä, että sen palkkalistoilla toimii nykyisen kahden johtavan hallituspuolueen entisiä vaikuttajia: Jyrki Kataisen (kok.) entinen erityisavustaja Jussi Kekkonen ja Jutta Urpilaisen (sd.) entinen erityisavustaja Matti Hirvola. Joku tässä amerikkalaistyyppisessä lobbauksessa meni kuitenkin pahasti pieleen, sillä kun Guggenheimin johtajat tuoreella vierailullaan halusivat tavata hallituspuolueiden johtajia, juuri Kataisella ja Urpilaisella ei ollut kalenterissa tilaa. Guggenheimilaiset joutuivat tyytymään Carl Haglundiin (ruots.) ja Paavo Arhinmäkeen (vas.), mistä heille tuskin oli paljoakaan iloa. 

Tuntuu kuitenkin siltä, että osalla kaupungin virkamiehistä ja pääkaupunkiseudun poliittisesta eliitistä on päällä aikamoinen kiima tai humala tai jopa niiden sekoitus. Taas etsitään innokkaasti G-pistettä. On puhuttu Etelärannasta ja on puhuttu Hakaniemestä. Esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Mari Puoskari (vihr.) ehti eilisissä uutisissa toivoa Guggenheimia Itä-Helsinkiin, vaikka säätiön uutta ehdotusta museon perustamiseksi odotellaan vasta syyskuun lopulla. 
Jälleen kerran sisällöistä viis: paikka ja arkkitehtuuri edellä mennään taas, vaikka ehdotuksen sisällöstä ei ole vielä mitään tietoa ja vaikka viime vuonna kaupunginhallituksessa äänin 8-7 torpatun ehdotuksen yksi heikoimmista kohdista oli se, että museon sisällöistä ei selvityksessä puhuttu käytännöllisesti katsoen mitään.

Saman kiiman vallassa tuntuu olevan myös Helsingin kaupungin sivistys- ja henkilöstötoimesta vastaava apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen (sd.). Puoskari ja Viljanen ovat olleet asiassa aloitteellisia: kaksikko kutsui eilen suomalaisia taidevaikuttajia keskustelutilaisuuteen, jossa kutsun mukaan oli tarkoitus keskustella ”niistä ehdoista ja edellytyksistä, joita mahdollisesti alkavissa neuvotteluissa tulisi Helsingissä työskentelevien ja vaikuttavien taidealan vaikuttajien mielestä ottaa huomioon”. 

Apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen.

Viljanen kertoi tilaisuudessa pikkuhauskasti, että hän sai yhdessä Puoskarin kanssa ”hullun idean” kutsua porukkaa koolle. Heillä oli selvästi suoranaisia vaikeuksia pidätellä Guggenheim-innostustaan, mutta keskustelun osallistujilta ei intoa niinkään herunut – paitsi ehkä Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbelta, joka jostain syystä oli kutsuttu mukaan muuten taideväestä koostuneeseen joukkoon. Oli myös vaikea käydä kovin konkreettista keskustelua, koska mitään ehdotusta ei vielä ole. 

Luulen, että hankkeen taide- ja kulttuuripoliittisista ulottuvuuksista ei tulla taaskaan keskustelemaan. Ennustan nimittäin, että keskeisin muutos viime vuoteen tulee olemaan hankkeen siirtyminen kulttuuripolitiikasta elinkeinopolitiikaksi. Eikä Guggenheimilla toki juuri muuta mahdollisuutta olekaan: se alkaa jo New Yorkissakin olemaan taidemuseon sijaan matkailukohde. Se New Yorkin taidematkaaja, joka etsii uutta, jännittävää ja tuloillaan olevaa, ei hakeudu ensimmäisenä Guggenheimiin. 

Nopeasti heikenneessä taloudellisessa tilanteessa omat kulttuuri-instituutiomme alkavat olla sellaisessa tilassa, että niiden resursseista ei enää voida tinkiä: Valtion taidemuseo ja Helsingin taidemuseo toimivat kohta todennäköisesti äärirajoilla – kumpikin eri tavoilla. Ja kumpikin toistaiseksi jopa vähän ennustamattomasti. Valtion taidemuseon säätiöittämisen konkreettisia seuraamuksia voidaan tarkastella vasta jonkin ajan kuluttua, ja Helsingin taidemuseon on pikaisesti syytä miettiä uutta sijaintipaikkaa, ja se tulee olemaan myös pitkään hyvin vajaatoimintainen Tennispalatsin uusien tilojen tuottaman remontin takia. Helsingin taidemuseon täytyisi myös miettiä sitä, miten siitäkin voisi tulla ihan oikea matkailukohde, minkä avulla se voisi vahvistaa itseään taide- ja kulttuuripoliittisena vaikuttajana – uuden ja elävän kulttuurin tuottajana.

Guggenheimin motiivi on tuskin pelkästään suomalaisten veronmaksajien höynäyttäminen. Kiinnostus Suomeen kertoo siitä, että jotain muutakin imua meissä täytyy olla. Kiittäkäämme heitä tästä huomiosta mutta antakaamme omille instituutioillemme mahdollisuus hyödyntää sen tuottama tilaisuus – niin elinkeinopolitiikassa kuin taidepolitiikassakin. 

***

Mari Puoskari viiden vuoden takaa, jolloin Guggenheimista ei ollut vielä tietoakaan. Kuva: Leena Hernesniemi.

Ritva Viljasen innostuksen motiiveista en vielä oikein ole saanut selkoa, mutta Puoskarihan oli jo aikoja siiten myyty tälle hankkeelle. Tässä hänen parin vuoden takainen Facebook-kommenttinsa: "Tänä keväänä politiikka on monestakin syystä tuntunut viheliäiseltä hommalta. Mutta tällaisten upeiden, visionääristen ja koko Suomen tulevaisuuden kannalta merkittävien hankkeiden takia tätä hommaa jaksaa!"

Jessus, sanon minä. On tässä vielä tosi paljon työtä.