Julkaistua 457 & Guggenheim Helsinki 41: Taiteen Formula ykköset

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Kirjoitin tekstin poikkeuksellissti jo eilen. Guggenheim Helsinki on valpastuttanut suomalaista taidekeskustelua kiitettävästi, ja minäkin seuraan nykyään lehdistön kautta paljon tarkemmin taidemaailman eliitin kansainvälisiä kuvioita. Haluan ymmärtää paremmin sitä taidemaailmaa, jota Guggenheimkin edustaa ja jota en suin surminkaan haluaisi Suomeen. Minulle taide on jotain aivan muuta kuin gaalailtoja, glamouria, miljonäärejä ja ennätyshintoja. Ymmärränhän minä toki, että joitakin se kiinnostaa, ja kai se on ihan legitiimiäkin, mutta ei sitä meidän verorahoillamme tarvitse tehdä. Eläkööt sitä elämää ne, joilla siihen varaa tai halua on. 
Tulipahan taas paasattua – en edes saanut mahdutettua kaikkia ajatuksiani tekstiin, kun se jo olikin säädetyt 4700 merkkiänsä täyttänyt. Olisin esimerkiksi mieluusti vähän vitsaillut siitä, että mikä erottaa Abu Dhabin ja Dohan Helsingistä. Dohassa ja Abu Dhabissa ei nimittäin tarvitse olla järin kiinnostuneita kävijäennusteista. Siellä ei välttämättä edes kaivata uusia kävijöitä, koska hyvä taide on diktatuureille aina vaarallista – jos ei sitä sitten ennakkosensuroida tarpeeksi, kuten näissä paikoissa varmaankin silloin tällöin tullaan tekemään. Toisin on pohjoismaisissa demokratioissa. Tässä siis taas näitä pohdintoja:

Taiteen Formula ykköset

Tiedättekö mitä yhteistä on brittitaiteilija Damien Hirstillä ja Kimi Räikkösellä – sen lisäksi että molemmat ovat miljonäärejä? Molemmat tekevät rahoistaan ison osan aasialaisella ökyavustuksella. Molemmat pääsevät kakulle niiden öljysheikkien kanssa, jotka yrittävät epätoivoisilla turhakkeilla hyödyntää rahasäiliöidensä mahdollistamaa symbolista potentiaalia ja lunastaa paikkaansa maailman kerman joukossa. Hirstillä ja Räikkösellä on hyvin samanlainen rooli, ja heidän markkina-arvonsakin lienee samaa luokkaa. 

Tiedättekö miksi Marokossa ajettiin vain yksi formulakisa vuonna 1958 ja miksi sekä Mexico Cityssä että Buenos Airesissa lakattiin järjestämästä kisoja jo 1990-luvulla? Tiedättekö miksi lajia nykyään ajetaan esimerkiksi Bahrainissa ja Abu Dhabissa? Tiedättekö miksi sekä Guggenheim että Louvre rakentavat museoitaan juuri Abu Dhabiin? No ei ainakaan sen takia, että Yhdistyneiden arabiemiirikuntien kulttuurinen tausta tarjoaisi otollisen maaperän länsimaisen taiteen uudelle renessanssille arabimaissa. Rahastahan tässä on vain kyse. Guggenheimin Helsingille ja nyttemmin koko Suomelle esittämät rahatoiveet ovat vielä kuitenkin varsin pieniä. Louvren ja arabiemiraattien sopimus on ihan toista luokkaa: nimenkäyttö 525 miljoonaa dollaria, taidelainoista, näyttelyistä ja hallintomaksuista kymmenen vuoden aikana 747 miljoonaa dollaria! Louvre saattaa vielä noustakin Saadiyatin saarelle, mutta Guggenheimista en olisi varma: sopimus allekirjoitettiin jo vuonna 2006, mutta työmaalla on rakennuttajasotkujen ja lakkoilevien työläisten jäljiltä vain keskeneräinen rakennusmonttu. 

Länsimainen taidemaailma on kuitenkin voimakkaasti siirtymässä kohti Lähi-itää. The New York Times uutisoi tällä viikolla (13.10.), että siellä se jengi nyt on – ns. ”kaikki” ovat siellä, jos kutsu avajaisiin tulee. Huutokauppahuone Christie’s on jo jonkin aikaa järjestänyt huutokauppoja Dubaissa ja näyttelyitä Dohassa. Ja Sotheby’s seurasi tietenkin perässä: hekin ovat olleet Dohassa jo vuodesta 2008. Molempien huutokauppahuoneiden vuosittaisesta tuloksesta tulee Lähi-idästä nykyään jo noin 10%. Trendi on voimakkaasti kasvava. 
Ja mikä olisi olla Dohassa, kun länsimaiset rahahanat alkavat tukkeutua. Damien Hirstkin on löytänyt neitseelliset markkinat. Häneltä paljastettiin viime viikolla Dohassa 14 monumentaalisen pronssiveistoksen kokonaisuus Ihmeellinen matka. Myyntihinta on tietenkin liikesalaisuus, mutta on puhuttu 20 miljoonasta dollarista. Hirstiltä avattiin myös viime viikolla hänen uransa laajin retrospektiivinen näyttely Dohassa. Näyttelyn kuratoi Venetsian biennaalista ja Flash Art -lehdestä tuttu milanolaisnewyorkilainen kuraattori Francesco Bonami – yksi nykytaidemaailman mahtimoguleista. 

Damien Hirstin (s. 1965) uudet sikiöveistokset Dohassa.

Hirstin lisäksi Dohassa voi nykyään nähdä jättiveistoksia myös muilta länsimaisen taiteen tähdiltä, esimerkiksi Richard Serralta ja Louise Bourgeois’lta. 

Tämän Andy Warholin (1928–1987) saisi marraskuussa New Yorkista ehkä jopa 20 000 000 dollarilla. Mutta miksi se on juuri nyt Dohassa?

Viime viikolla Sotheby’s avasi uuden gallerian Dohassa. Siellä esitellään tulevan New Yorkin huutokaupan herkkuja: esimerkiksi Andy Warholin Elizabeth Taylorin muotokuvaa (Liz #1), jonka arvioidaan tuottavan 20–30 miljoonaa dollaria. Osa myytävistä teoksista tulee ilmeisesti sijoittaja Steven A. Cohenilta, maailman 107. rikkaimmalta mieheltä, joka käy parhaillaan sisäpiirikaupoista oikeutta Yhdysvalloissa ja tarvitsee lisärahaa juristikuluihin. Ja miksi teoksia näytetään Dohassa? Ehkäpä joku potentiaalinen ostaja kuuluu hallitsevaan al-Thani sukuun. Onhan uuden emiirin sisar Qatarin museotoimesta ja myös virallisista taideostoista vastaava Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani, joka on tämän uuden buumin keskeisiä hahmoja. Pankaa nimi mieleen, jos kykenette, sillä hän on Bonamin tavoin taidemaailman mahtimoguli. Ja tarkoitan siis nimenomaan länsimaista taidemaailmaa. 

Sheikha al-Mayassa bint Hamad bin Khalifa al-Thani (s. 1983), jota The Economist nimitti viime vuoden keväällä "taidemaailman vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi". Olitteko aikaisemmin kuulleet tätä nimeä? Koittakaapas nyt opetella se.

Voisihan tätä kaikkea tietysti ajatella myönteisestikin. Eikö Qataria voisi pitää edelläkävijänä länsimaisen taiteen ja Lähi-idän dialogissa? Olisin taipuvainen vastaamaan kielteisesti. Kun ei Qatarilla ole nykytaidetta, se ostaa sitä. Ja tietenkin parasta oman ymmärryksensä mukaan – eli kalleinta. 
Näinhän Qatar toimii urheilumaailmassakin. Se on pitkään toiminut yhtenä urheilijoiden ostamisen edelläkävijänä. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa kenialainen Stephen Cerono, joka voitti qatarilaisena Saif Saaeed Shaheenina estekultaa sekä Pariisissa vuonna 2003 että Helsingissä vuonna 2005. Suurin osa qatarilaisista urheilijoista ei asu Qatarissa. He piipahtavat siellä vain muutaman kerran vuodessa uusimassa viisuminsa. 

Maailman kulttuurista – puhutaan sitten urheilusta tai taiteesta – vuorovaikutusta ei useinkaan säätele kansojen rakkaus tai edes uteliaisuus toisiaan ja toistensa kulttuuria kohtaan. Silloin kun ollaan huipulla, sitä säätelee vain raha. 
Hiekkalaatikoiden sijaan kannattaisi ehkä pysytellä ruohonjuuressa ja aidossa rakkaudessa.