Julkaistua 459: Epävarmuuden voimaa

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupunki, jossa oli arvioni August Uotilan (1858–1886) näyttelystä (6.9.2013–13.1.2014) Amos Andersonin taidemuseossa. Olipa jotenkin innostavaa katsoa välillä vähän vanhempaakin taidetta:

Amélie Lundahl maalaa Bretagnessa, 1882. Tätä maalausta katselisin ilokseni ihan loputtomasti. Hauska taidehistorialllinen aihe ja muutenkin hieno maalaus.

Epävarmuuden voimaa

Suomen taiteen ns. kultakautta edustavan, nuorena kuolleen taidemaalari August Uotilan (1858–1886) edellisestä näyttelystä on jo tovin aikaa. Hänen töitään nimittäin nähtiin suuremmassa mitassa viimeksi vuonna 1886, jolloin hänelle järjestettiin yhteinen muistonäyttely kuvanveistäjä Johannes Takasen (1849–1885) kanssa. Oli siis jo aika.

Uotila ei kuitenkaan ole unohdettu suuruus: ennen tämän näyttelyn mittavaa julkaisua hänestä ilmestyi jo 1940-luvulla Aune Lindströmin monografia, joten hänellä on jo pitkään ollut paikkansa Suomen taidehistoriassa. 

Suurta mestaria Uotilasta ei saa tekemälläkään, eikä tämä näyttely siihen edes pyri. Uotilan tuotanto on epätasaista, myöskin epäyhtenäistä, ja taiteilijaa vaivasikin ilmeinen epävarmuus niistä suunnista, joihin hän taiteellaan voisi tai haluaisi kurkottaa. Mutta mitä muuta voisikaan vaatia taiteilijalta, joka kuoli 27-vuotiaana? 

Uotilan tausta oli hämäläisessä talonpoikaismaisemassa, mutta ei hän mikään tollo maalaispoika ollut. Kielitaitoinen ja sivistynyt Uotila solahti taide-elämään sujuvasti ja opiskeli Pariisissa kahteenkin kertaan. Hänen töitään nähtiin Salongissa, ja monen muun taiteilijan tavoin hänkin pystytti maalaustelineensä ulkoilmaan Bretagnessa. Siis varsin tyypillistä aikansa taiteilijaelämää. 

Taidetta voi katso monella tavalla. Voi tutkailla maisemien tunnelmaa, muotokuvien psykologista osuvuutta tai vaikkapa kalastaja-aiheiden dokumentaarisuutta. Tai sitten voi pysytellä ihan maalauksellisissa seikoissa: komposition, rytmin, värin ja valon suhteissa. 

Uotila tarjoaa eväitä tähän kaikkeen, mutta ainakin minulle kävi Amos Andersonin saleissa selväksi, että hänen kauttaan avautuu silkka yleisemminkin taidehistoriallinen retki. Hänen tuotantonsa sisältää niin monenlaisia elementtejä ja osuu sellaiseen murroskohtaan, että pohdittavaksi asettuvat yhtälailla realismi, naturalismi kuin impressionismikin. Väliin joutuu pohtimaan laatukuvien maailmaa, väliin pääsee taiteilijan kanssa rannalle katsomaan päivänkierron tuottamaa valon leikkiä tai tuulta nostamassa laineita.
Oman osansa tarkastelussa saavat myös taidehistorialliset kliseet sekä opettajien ja esikuvien vaikutteiden jäljittämisyritykset. Voi kokea hauskan yllätyksenkin: kun katson Uotilan maalausta Keväällä Tuileries’n puistossa (1880), mieleeni tulee välittömästi yksi taiteemme ikoneista, Albert Edelfeltin (1854–1905) Luxembourgin puistossa (1887) – ja sitten tajuan, että Uotilan maalaushan on seitsemän vuotta mestariteosta varhaisempi. Oliko Uotila siis peräti edelläkävijä modernin kaupunkielämän kuvaamisessa? 

Keväällä Tuileries’n puistossa, 1880. Urbaaneja kaupunkilaismaisemia maalattiin siis jo ennen Edelfeltiä.

Uotilan maalauksia on kiinnostava tarkastella monesta näkökulmasta, ja aina silloin tällöin törmää työhön, joka puhuttelee nykykatsojaakin ihan omalla maalauksellisella voimallaan. Mikä rohkea ja tunnevoimainen vihreyden rytmi tässä teoksessa onkaan! Miten ilma väreileekään tässä!

Onnistuneen näyttelykokemuksen ei tarvitse koostua pelkistä mestariteoksista. Suhteemme taidehistoriaan syvenee, kun näemme myös kokeilun, epävarmuuden ja ajan limittäiset virtaukset.

Appelsiinityttö, 1879. Ihan kaikkea en taidehistoriasta noin vain niele. Tämä näyttelyn nimikkokuva on mielestäni vain pelkkä söde kuva. En saa tätä hyväksi maalaukseksi millään mielikuvitustempulla. Siis mielestäni aika huono ja tylsä maalaus – paitsi tietynlaisena taidonnäytteenä.