Julkaistua 453 & Näyttelykuvia 859: "Voimakkaita liikkeitä, elämää..."

Maanantaina oli riemukas päivä ja ilta. Ulla Rantanen (s. 1938) hyppäsi jo 1990-luvun lopulla pois taidemaailman oravanpyörästä eikä ole liiemmin harrastanut uranhoitoa ja esilläoloa sen jälkeen. Olinkin varsin onnellinen, kun sain houkuteltua hänet pitämään näyttelyn (30.9.–25.10) Galleria Ortonissa. Tämä taitaa laskujeni mukaan olla hänen kolmas helsinkiläinen yksityisnäyttelynsä 17 vuoteen.

Sunnuntaina ripustettiin:

Maanantaina juhlittiin avajaisia, ja onneksi Ulla tarttui myös mikrofoniin ja kertoi työstään:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen taiteilijaesittelyn:

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

 Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen. 

1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 

Galleria Ortonissa nyt esillä olevat 2000-luvun litografiat ovat monet saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta (Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka), mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa”, totesi Rantanen vuonna 2006 pitäessään edellistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. 

Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.