Näyttelykuvia 869 & Julkaistua 455: Kuva ja muistin kerrokset

Viikko sitten tiistaina kävin Galerie Anhavassa katsomassa Jorma Purasen (s. 1951) näyttelyn (3.–27.10) – tai itse asiassa sitä, miten näyttely nousee:

Taiteilijatkin tekevät fyysistä työtä – vaikkakin usein puuvillahanskoilla kuten museoväki.

Tämä oli taas niitä kriitikon arki -tilanteita: juttu piti saada iltapäivällä sisään, eivätkä läheskään kaikki duunit olleet vielä seinällä. Vaan eipä tuo niin vaikea ole katsoa duuneja lattianrajastakin ja kuvitella tuleva näyttely. Näin minä sen sitten kuvittelin tänään ilmestyneessa Kirkko ja kaupunki -lehdessä:

Kuva ja muistin kerrokset

Valokuvaa pidettiin pitkään lahjomattomana todistusaineistona. Nykytaide on moneen kertaan kiistänyt valokuvan totuusarvon, mutta parhaimmillaan valokuva voi kuitenkin todistaa sen, miten sillä on aina valehdeltu.

Valokuvataiteilija Jorma Puranen on purkanut työssään kuvallisen esittämisen perinnettä jo pitkään. Hän on intohimoinen vanhojen kuvien keräilijä ja rakastaja, mutta hän ei kohtele niitä aina niin armollisesti. Hän kysyy usein kysymyksiä, jotka yltävät itsestään selviin totuuksiin. Puranen pohtii kuvien kautta tapahtuvaa menneen ja nykyisen suhdetta tarkalla silmällä – joskus niin tarkalla, ettei katsoja edes oikein ymmärrä, mitä näkee. 

Jokainen osaa jollain tavalla määritellä maiseman. Muistin tuottamat kuvat muuttuvat mielikuviksi, joissa saattaa esiintyä joku klassikkomaalaus tai vaikkapa näkymä Kolilta. Syntyy historiallisia kerrostumia, joihin Puranen kohdistaa katseensa. Kun hän ottaa huumaavan tarkan valokuvan klassikkokuvaaja Daniel Nyblinin (1856–1923) lasinegatiivista, joka kuvaa Werner Holmbergin (1830–1860) maisemamaalausta, näyttää hän meille kuvan menneestä ja nykyisestä ja samalla kaikesta siitä, mitä tuohon väliin mahtuu. Purasen kuva on osin tarkka dokumentti, joka näyttää lasinegatiivin sellaisena, kuin se on ollut studiossa ja vieläkin on levätessään nyt arkistojen kontrolloiduissa olosuhteissa. Hän näyttää meille retusoinnin ja epäpuhtaudet.

Holmbergin kuvaamilla Torisevan rotkojärvillä on oma historiansa, paikkansa myös monen suomalaisen sielunmaisemassa, mutta Puranen näyttää myös sen, miten lasinegatiivillakin on oma historiansa. Kyseessä on materiaalinen esine, jolla on oma elämäkertansa.

Puranen ei kuitenkaan tyydy pelkkään dokumentointiin. Kysyessään sitä mitä me näemme kun esimerkiksi näemme vanhan maisema-albumin ja valokuvatessaan muun muassa albumin kuvien välissä olevan silkkipaperin – sen joka ei ikään kuin kuulu asiaan mutta joka on kuitenkin kiistatta olemassa – Puranen suorittaa oudon poeettisen silmänkääntötempun.
  

Landscapes in Full Colour 2 (Birmann), 2012.

Maisema on mielestämme usein kaunis, mutta kyseenalaistamalla tämän kauneuden, tuomalla esiin kaiken normaalisti huomaamatta jäävän välitteisyyden, Puranen onnistuu luomaan uudenlaista kauneutta. Hänen tavallaan raa’at kuvansa ovatkin yllättäen kuin runoa. Hän näkee kauneutta retusointijäljissä, heijastuksissa, väliin suorastaan pieleen menneissä yrityksissä kuvata silloista nykyhetkeä. Samalla kun hän näyttää meille enemmän ja tarkemmin, hän kuitenkin hämärtää tai peittää meidän pääsyämme tuohon menneisyyteen. Hän näyttää meille, että suora kokemus ei ole koskaan suora, mutta samalla hän nostaa esiin tuon epäsuoruuden runollisen kauneuden. Sillä sellaisena Puraselle ominaista kädenjälkeä on kuitenkin pidettävä. Tuntuu jopa oudolta puhua kauneudesta näiden kuvien äärellä, niin raadollisia ne toisinaan ovat. Minun ei kuitenkaan ole vaikea nähdä Purasen kuvia osana jopa raunioromantiikan perinnettä. Vaikka Puranen onkin tietyssä mielessä objektiivinen, on hän samalla aito romantiikan edustaja. Yksi hänen kuviensa vahva ulottuvuus on melankolia – niin tietoinen kuin hän siitäkin tuntuu olevan.