Näyttelykuvia 870 & Julkaistua 456: Katoavan kuvan jälkimaku

Viime tiistaina kävin Galerie Anhavassa katsomassa Ida Palojärven (s. 1981) näyttelyn (3.–27.10.) – tai itse asiassa yhden teoksen projektitilassa – kirjoittaakseni siitä On Displayhin. Eilen se sitten ilmestyi:

Katoavan kuvan jälkimaku

 

Ida Palojärvi: From within the Mountain (2013) 

Valo- ja veistosinstallaatio, suola, sametti

Teos esillä: 

3.10.–27.10.2013 

Galerie Anhava (Mannerheiminaukio 3, Helsinki)

Kuvataiteen teoksesta kirjoittaessaan joutuu harvoin miettimään sitä, mitä elokuvakriitikot joutuvat miettimään koko ajan: kuinka paljon juonesta voi kertoa, pitääkö juonipaljastuksia varoa ammattietiikan nimissä? Piakkoin Kuvataideakatemiasta valmistuvan Ida Palojärven (s. 1981) teos From within the Mountain herätti yllättäen tämän kysymyksen. Itse asiassa kaikki tähän asti näkemäni Palojärven teokset ovat herättäneet saman tunteen. Ne perustuvat lyhyeen näkemistapahtumaan ja yllätykseen, joka jättää katsojan hämilleen. 

Juonipaljastuksia
 
Palojärven teokset ovat itse asiassa aika väkivaltaisia katsomistapahtumaa kohtaan. Yleensähän katsoja saa vapaasti valita taideteoksen edessä tavan katsoa: hän voi antaa katseensa lipua välinpitämättömästi ohi, hän voi uppoutua teknisiin yksityiskohtiin, ihailla vaikka siveltimenvetoja tai viivan sujuvuutta, hän voi uppoutua kontemplaation tilaan, hän voi etsiä optimaalista katsomisetäisyyttä… Palojärvi estää tämän rajusti. 

Ja paljastan minä juonen: From within the Mountain sijaitsee pienessä huoneessa, jossa on valo. Kun katsoja saapuu nurkan taakse, jossa teos – tai mikä tässä nyt sitten on varsinainen teos? – sijaitsee, hän ehtii katsoa seinällä olevaa kimaltelevaa, reliefimäistä objektia hyvin vähän aikaa ennen kuin valo sammuu. Niin vähän aikaa, ettei objektin luonne edes hahmotu kunnolla. Sen verran ehdin miettiä, että suolaa ja samettia sisältävä reliefi vaikutti vähän kitschahtavalta mutta samalla aika kauniilta.

Kuvataiteen umamia
 

Kun olin galleriassa, ei siellä ollut muita kävijöitä, joten päätin sitten mennä useammankin kerran tilaan, johon taiteilija pyytää vain yhden ihmisen kerrallaan. Kävin siellä kaikkineen kolmesti. Minulle jäi kolmenkin kerran jälkeen vielä tunne, että voisin tehdä samaa vaikka viisitoista kertaa – niin koukuttavalta se tuntui. Ja samalla kaikki luettu alkoi vilistä mielessä – alkaen Platonin luolavertauksesta ja päätyen vanhaan kiinalaiseen arvoitukseen, jota on filosofian piirissä mietitty: ”Jos metsässä kaatuu puu ja kukaan ei ole kuulemassa, kuuluuko ääni?” 

Entä Palojärven kimaltava reliefipinta ja hänen käyttämänsä materiaalit? Harald Arnkil on todennut: ”Värin kosketuspinta ruumiillisuutemme ja emootioidemme kanssa tuntuu valtavalta suhteessa väriaistimuksen aikaansaavaan, usein hyvin pieneen ärsykkeeseen muutaman neliömillimetrin alueella silmän verkkokalvossa.” Palojärvi vielä pienentää tuota ärsykettä tuomalla mukaan ajan – tai pikemminkin sen puutteen. Sametista ja suolasta syntyy outo hapanimelä vaikutelma, joka viekoittelee makujen puolelle: olisiko tämä nyt peräti kuvataiteen tai näkemisaktin umamia, vaikeasti määriteltävää ’makuisuutta’, joka vie katsojan jopa synestesian, aistien sekoittumisen, puolelle? Ainakin sellainen illuusio syntyy.

Linkit: 

Ida Palojärven kotisivut

’Näkeminen ’Wikipediassa

Harald Arnkil: Mitä väri on taiteilijalle