Julkaistua 458 & Katutaidetta 110: Graffareiden turhamaisuudesta

Olin tuossa alkukuusta Docventures-haastateltavana. Docventures järjesti myös oman taidekilpailunsa – Arsventures – Kiasman kanssa yhteistyössä. Minun piti sitten kommentoida heidän FB-sivuillaan voittajaa ja myöhemmin kaivaa esiin pari omaa suosikkiani. Voittaja-kommenttini jäi näköjään kokonaan julkaisematta, mutta tässä voittajan Jani Tolinin (s. 1974) katutaideaiheinen videoduuni ja vanha kommenttini siitä:

Jani Tolin: Controlled Environment 
Jani Tolinin työ on helvetin komea, ja juuri siksi en kauheasti pidä siitä. Se on niin tuotettu ja sliipattu ja täynnä katutaiteen maneeria ja kliseitä, että se alkaa pikemminkin vain näyttää katutaiteelta kuin olla sitä oikeasti. Tätähän museot ja muut instituutiot haluavat. Helposti käsiteltävää ajankohtaisuutta, jolla lunastetaan ajassa oleminen.
Kun katsoin kaikki Kiasman valinnat, tunteeni oli koko ajan vähän samankaltainen. Missä on roso ja särmä? Missä on se vallankumouksellisuus, jota taiteelta kaipaan mutta jota en osaa itsekään ennustaa. Ei ainakaan näissä töissä. En tosin tiedä, voiko sitä enää olla missään. Unelmoin kuitenkin.
Toisaalta: Olisin minäkin todennäköisesti päätynyt samaan voittajaan.

Eilisessä Docventuresin FB-päivityksessä muut kommenttini kuitenkin julkaistiin. Tässä duunit ja kommenttini: 

Minna Koponen: Sympatianosoitus lippuautomaatille. 
Lempeän surumielistä huumoria kaupunkitilassa, kiinnittää osuvasti huomiota myös niihin visuaalisiin satunnaisilmiöihin, joihin emme kadulla kiireisesti kulkiessamme yleensä kiinnitä huomiota. Oivaltava. 

Jussi TwoSeven: Family Portrait. 
Graffarit on todellisuudessa aika turhamaisia ja itsetärkeitä ja usein aivan liian vakavissaan työnsä taiteellisista arvoista – he ovat usein kovia mystifioimaan omia projektejaan. Jussi TwoSevenin duunissa on tosi hauskaa itseironiaa, vaikka hän myös kiistatta teknisesti varsin taidokas tekijä.

No nyt sitten graffarikommentini on aiheuttanut joitakin lisäkommentteja. Olen varmaan jotenkin loukannut herkkiä sieluja. Ehkä on vielä korostettava, että lyhyessä kommenttissa nyansseilla on tapana hävitä. En minä tarkoittanut sitä, että nimenomaan juuri graffarit olisivat erityisen turhamaisia. Tarkoitin sitä, että graffarit ovat monessa suhteessa – jos eivät sitten joka suhteessa – aivan samanlaisia kuin muutkin kuvataiteilijat. Ei graffareiden taidemaailma ole mitenkään erityisen villi ja vapaa tai anarkistinen. Sielläkin käydään kovaa kilpailua paikasta omalla rajoitetulla kentällä, taistelua ennen kaikkea maineesta. Sielläkin vallitsee omanlaisensa hierarkia. Sielläkin toiset leimataan "vanhanaikaisiksi", sielläkin omaan työhön suhtaudutaan toisinaan varsin neurootisen itsetärkeästi ja sielläkin omaa taidetta pidetään usein joidenkin muiden taidetta arvokkaampana. Siksikin koin JussiTwoSevenin (s. ?) duunin varsin raikkaana.
Ja mistäkö minä muka tiedän jotain noista turhamaisuuksista ja hierarkioista? Siitä, että jopa 56-vuotias mies on tietyllä tavalla menettänyt sielunsa katutaiteelle. Kuuntelen ja luen. Minulla on aiheesta pieni kirjasto ja valokuvaan miltei kaiken näkemäni katutaiteen. Ja koska olen ammatiltani taidekriitikko ja orientaatioltani melko sosiologinen, on minun suunnattava katseeni kriittisesti siihen, mitä rakastan ja yritettävä myös kriittisesti ymmärtää kentän rakennetta.

Minna Koposen (s. ?) duuni yksinkertaisesti sai minut heti aivan hemmetin hyvälle päälle. Juuri noinkin minä usein arkista maailmaa mielessäni havainnoin. Tuli sellainen sukulaissieluinen olo.