Julkaistua 160: Uhoa, unelmia ja koristeita

Viime torstaina avattiin Vapriikissa Tampereella varhaisen neuvostoliittolaisen agitaatioposliinin näyttely (27.5.–30.10.), joka on saatu lainaksi Pietarin Eremitaasista. Näyttelyn yhteydessä ilmestyi mittava julkaisu, johon minultakin oli tilattu artikkeli. Marjo-Riitta Saloniemen ja Mia Heinimaan toimittama Luokaamme uusi maailma! (Vapriikki 2011) on häkellyttävän hienosti kuvitettu ja monipuolinen julkaisu, johon palaan vielä, kun saan sen kunnolla luettua. Kriitikkonahan olen luonnollisesti jäävi, mutta yksityishenkilönä voin toki hehkuttaa kirjaa niin kuin haluan. Ja taitaa olla syytäkin. Olen nimittäin vähän innostunut tästä projektista ja tosi iloinen siitä, että pääsin kirjoittamaan minulle rakkaasta aiheesta. Vähän pitkähän tuo juttu on, mutta oli myös hauska saada pitkästä aikaa kirjoittaa vähän pidempääkin tekstiä:

Uhoa, unelmia ja koristeita – vallankumouksellisen yhteiskunnan taidetta

”Työn tulisi olla kevyttä, miellyttävää ja yhtäjaksoista ja taiteen tulisi muodostua olennaiseksi välttämättömyydeksi uudelle yhteiskuntaluokalle, sen pitäisi auttaa työläisiä työnteossa eikä olla pelkkää huvitusta. Meidän on muutettava taiteemme muodon lisäksi myös sen metodi.”

Näin kirjoitti venäläinen ja sittemmin neuvostoliittolainen teatterimies Vsevolod Meyerhold (1874–1940) 1920-luvulla – aikana jolloin hän oli Neuvosto-Venäjän teatterielämän suurin vaikuttaja. Venäläiselle avantgardelle oli ominaista, että kaikki taiteenlajit kokivat samansuuntaisia vallankumouksellisia uudistuksia, usein yksissä tuumin ja lajityyppejä myös hedelmällisesti sekoittaen. Yhteistä oli myös se lännessäkin varsin poikkeuksellinen seikka, että iso osa näistä avantgardisteista sai maistaa taidepoliittista valtaa erilaisten valtiollisten hallintoelimien ja virallisten koulutusjärjestelmien kautta. Kovin kauaa tämä etsikkoaika ei kestänyt, mutta se synnytti kuitenkin kiinnostavia kokeiluja, joita taidehistoria on saanut pähkäillä tuottaessaan tuosta ilmiöstä hyllymetreittäin kirjoja.

Etuvartiossa

Mutta mitä tuo avantgarde pohjimmiltaan oli? Ranskalainen sotilastermi (avant = edessä, garde = vartio) muuttui joskus 1800-luvun jälkipuoliskolla tarkoittamaan nimenomaan eri taiteenlajien etuvartioita, etujoukkoja, suunnannäyttäjiä. Kyse ei siis ole mistään erityisestä ns. ismistä kuten kubismi tai futurismi vaan pikemminkin taiteen kentän perusrakenteesta, jonka ainakin jotkut kokevat edelleenkin olevan pääsääntöisesti samanlainen. Aina on olemassa perusjako kahteen: vanhat pierut pitävät valtaa hallussaan ja nuoret uudistajat – avantgardistit – yrittävät kammeta heitä pois asemistaan ja tuoda tilalle uutta ja vallankumouksellista sekä osin vielä tuntematonta taidetta, joka on kuitenkin jo etukäteen tuomittu olemaan miltei jo syntyessään seuraavan väistämättömän avantgarden tukkeena. Näin taide-elämämme on toiminut ainakin 1800-luvulta saakka.

Venäläiseksi avantgardeksi nimetty liikehdintä sai alkunsa erilaisia 1800-luvun haaroja pitkin, mutta kypsään kukkaan se puhkesi viimeistään 1910-luvun alussa. Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous tapahtui vasta vuonna 1917. Tämä on syytä muistaa, ettei venäläisen avantgarden alkua suotta sekoitettaisi liian voimakkaasti siihen poliittiseen vallankumoukseen, joka myöhemmin soi sille kuitenkin laboratorionkaltaiset mahdollisuudet kokeilla uuden taiteen uusia yhteiskunnallisia funktioita ja kantavuutta. 

 Kazimir Malevitšin suunnittelema teekannu vuodelta 1923.

Kukaan venäläinen avantgardisti ei nimittänyt itseään ”venäläiseksi avantgardistiksi”. Ilmaisu on jälkikäteen keksitty luokitteleva termi, jolla moneen suuntaan kurkottaneita taiteellisia ryhmittymiä ja aatteita alettiin vasta paljon myöhemmin nimittää. Mitään venäläisen avantgarden yhtenäistä ohjelmaa tai manifestia ei ole olemassa, ja monet ryhmittymät taistelivatkin keskenään taiteen kentän hallinnasta varsin erilaisin päämäärin – ja ilmeisesti välillä oikein itsekään tietämättä, mitä kaikki uudet teoreettiset termit tarkoittivat. Ismejä kuoli ja syntyi nopeasti. Osa niistä on jäänyt legendaarisina elämään, kuten Kazimir Malevitšin (1879–1935) suprematismi, johon palaan vielä, osa on autuaasti unohdettu muualla kuin taidehistorioitsijoiden erityistutkimuksissa kuten Mihail Larionovin (1881–1964) rayonismi, futurismista vaikutteita saanut eräänlaisten heijasteisten värisädekimppujen luoma abstrakti maailma, osa oli omituista jäsentymätöntä sekamelskaa kuten monen taiteilijan joukolla lyhyen aikaa harrastama kubofuturismi – ranskalaisen kubismin ja italialaisen futurismin melko sattumanvarainen yhdistelmä.

Taiteilija ja tutkija Kimmo Pasanen on osuvasti todennut, että futurismissa varsinaisten taideteoreettisten seikkojen sijaan venäläistaiteilijoita ”kiehtoi kuvainkaatamisen ja vallankumouksellisuuden henki”. Aikalaisen, sittemmin varsin rakastetun neuvostorunoilija Vladimir Majakovskin (1893–1930) sanoin: ”On murskattava kaikenlaisten sääntöjen jäinen muotti ja tehtävä inspiraatiosta jäätelöä, on särjettävä vanha kieli, joka ei pysty sopeutumaan elämän nopeaan menoon, ja modernismin matkustajalaivan kaikki vanhat suurmiehet on heitettävä laidan yli.”

Kuvainkaatamisestahan futuristit varsinaisesti muistetaan, esimerkiksi vaatimuksesta ”tuhota museot”. Olavi Paavolainenkin kiinnitti Suomessa jo 1920-luvulla huomiota venäläisten futuristien häikäilemättömyyteen: ”Mutta bolshevikit ottivat heti lokakuun vallankumouksen jälkeen futuristit lempilapsikseen tajuten tämän häikäilemättömän ja intoilevan taiteen vetovoiman joukkomassoihin.”

Itse asiassa venäläiset avantgardistit olivat ehtineet tehdä kuvainkaadon jo italialaiselle oppi-isälleenkin. Kun futuristien suuri johtaja Filippo Marinetti (1876–1944) vieraili Venäjällä vuonna 1914, sai hän taideväeltä vastaansa vain buuauksia. Mainittakoon, että hänen kuuluisa Futuristinen manifestinsa oli käännetty jo heti tuoreeltaan venäjäksi vuonna 1909.

Venäläiseen avantgardeen on kuitenkin tapana suhtautua nykyään hartaalla vakavuudella, mikä näkyy myös kaikissa niissä kehityskuluissa, jotka liittyvät taiteen talouselämään. Miltei kaikista aikanaan hyvinkin räyhäkkäistä avantgardisteista on tullut historian myötä modernismin varsinaisia suurmiehiä. Kaikki kaupan oleva venäläinen avantgarde maksaa taideliikkeissä ja huutokaupoissa nykyään huomattavia, toisinaan tähtitieteellisiä summia, ja venäläistä avantgardea myös väärennetään monin verroin enemmän kuin montaa entisen lännen taidemuotoa, joiden vaiheet ja tekijöiden tuotannot tunnetaan yleensä paljon paremmin. Esimerkiksi nyt näytteillä olevaa posliinia on väärennetty pilvin pimein ainakin jo 1980-luvulta alkaen, ja suomalaisissakin vähän huonommissa huutokaupoissa näkee tuon tuostakin epäilyttävän pakkatuoreita vallankumousposliineita 1920-luvulta.

Tuotantoon

Näissä kehityskuluissa piilee sinänsä aika hauska ristiriita, sillä iso osa venäläisistä avantgardeliikehdinnöistä pyrki nimenomaisesti eroon taiteen elitismistä ja uniikkiesineiden kapitalistisesta arvomaailmasta, siis taiteen tavaraluonteesta ja -markkinoista. Mutta tällä tavoin vallankumous on aina tottunut syömään taidemaailman avantgardistiset lapsensa, itse asiassa poikkeuksetta kaikki toisinajattelijat – oli sitten kyse 1920-luvun tuotantotaiteesta, 1960-luvun käsitetaiteesta tai 1980-luvun graffitista.

Tuotantotaide? Näin nimitti tekemisiään yksi venäläisen avantgarden suurista nimistä, Aleksandr Rodtšenko (1891–1956), lopetettuaan taidemaalauksen kokonaan vuonna 1921 siirtyäkseen tuotantotaiteen pariin. Eli antaakseen luovat kykynsä eri tuotannollisten teollisuudenhaarojen ja sitä kautta massojen palvelukseen. Sen jälkeen hän muun muassa valokuvasi – hänen valokuvareportaasejaan ilmestyi varsinkin eri kielillä ilmestyneessä Neuvostoliitto rakentaa -lehdessä – ja teki monipuolista graafista suunnittelua. Hän ei myöskään enää koskaan palannut stafliamaalauksen (staflia = maalausteline) pariin – toisin kuin Malevitš, joka vielä loppuaikoinaan alkoi selvästikin valmistella ja varmistella tulevaa taidehistoriallista rooliaan.

Ratikkamiestä lämmitti Aleksandr Samohvalovin (1894–1971) suunnittelema lautanen Miliisi vuodelta 1920.

Tuotantotaide oli ikään kuin ”luonnollinen” kehityskulku sosialistisessa yhteiskunnassa – tai sellaiseksi havittelevassa yhteiskunnassa. Heijastusteoria yritettiin tietyllä tavalla kaataa käytännön kautta. Taide ei siis saa pelkästään heijastella yhteiskuntaa, vaan sosialistisessa yhteiskunnassa taiteen tulee olla mukana rakentamassa sitä. Taiteilijoiden tuli lähteä mukaan tehtaisiin ja työpajoihin, suunniteltava käytännön elämään ja arkeen liittyviä asioita, mainoksia, työvaatteita, tekstiileitä, tapetteja, jne.

Kirjallisuudentutkija ja avantgarden teoreetikko Osip Brik (1888–1945) kirjoitti: ”Yhä vahvemmin näyttää siltä, että taidemaalaus on kuoleva laji ja että se on lähtemättömästi sidoksissa kapitalistisen järjestelmän muotoihin sekä sen kulttuuri-ideologiaan ja että taiteilijoiden mielenkiinto alkaa kohdistua karttuunikankaaseen, jonka parissa tehtävä työ nousee taiteellisen toiminnan keskiöön.”

Venäläinen versio futurismista oli myös hetken aikaa voimakkaasti kiinni vallan kahvassa, jolloin keinot taide-elämän perinpohjaiseksi muuttamiseksi olivat ainakin teoriassa tarjolla. Avantgardelle myönteinen kansanvalistusasiain komissaari Anatoli Lunatšarski (1875–1933) perusti vuonna 1918 muun muassa taidekasvatuksen uudistamisesta vastaavan virallisen elimen IZO (Otdel Izobrazitelnyh Isskustvo = Kuvataiteen Jaosto), jossa toimi iso joukko maineikkaita avantgardetaiteilijoita: heti alkuun Natan Altman (1889–1970) ja sittemmin muiden muassa Kazimir Malevitš, Olga Rozanova (1886–1918) ja Wassily Kandinsky (1866–1944). IZO julkaisi myös lyhytikäistä lehteä Iskusstvo kommuny (= Kommuunin taide), jonka avustajana toimi moni keskeinen avantgardisti, myös Marc Chagall (1987–1985), joka sittemmin loi uransa Ranskassa – jäätyään ajalle tyypillisissä taidekahinoissa Kazimir Malevitšin jalkoihin.

Mukaan sosialismin rakentamiseen kutsuttiin vain ”nykyaikaisia” taiteilijoita. Realismi ja kaikki muu perinteinen taide yritettiin siis kertaheitolla viskata romukoppaan. Taiteen korkeaan laatuun kiinnitettiin myös voimakasta huomiota. Proletaaritaide ei saanut olla mitä tahansa työläisten harrastajataidetta. Futuristit korostivat laatua ja ammattitaitoa, Majakovski esimerkiksi julisti, että ”runoilijan tulee suhtautua materiaaliinsa yhtä omantunnontarkasti kuin hitsari suhtautuu teräkseen”.

Vladimir Majakovskista elämäkerran kirjoittanut Bengt Jangfeltd on tiivistänyt asian osuvasti: ”Futurismia pidettiin aikakauden edistyksellisimpänä estetiikkana ja sen vuoksi ainoana taidemuotona, joka ansaitsi päästä proletariaatin kulutukseen, sillä proletariaatti oli historiallisessa katsannossa yhteiskuntaluokista kaikkein edistyksellisin. Futurismi toisin sanoen miellettiin samaksi kuin proletaarinen kulttuuri. Näitä myönteisen varauksen saneita käsitteitä ei eritelty sen tarkemmin, vaan käytettiin lähinnä iskulauseina. Kaikki ’uusi’ ja kokeellinen julistettiin ’futuristiseksi’ ja sen vuoksi myös ’proletaariseksi’.”

Usein puhutaan siitä, miten vasta stalinismi lopetti kaikki avantgardistiset kokeilut Neuvostoliitossa, mutta itse asiassa jo Lenin sai aika varhain tarpeekseen futuristeista. Kuherruskuukausi oli todellisuudessa aika lyhyt: jo vuonna 1919 futuristien lehdet lakkautettiin ja he menettivät asemansa valistusasiain kansankomissariaatissa. Varsinainen vainoaika oli tosin odottamassa vasta 1930-luvulla. Eri taiteenlajien avantgardesuuntaukset kokivat vielä 1920-luvulla erilaisia kukintavaiheita, vaikka kulttuuripolitiikan hegemonia alkoi hiljalleen siirtyä kohti sosialistista realismia, kunnes Stalinin johdolla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitea antoi 23.4.1932 uudet ohjeet kirjallis-taiteellisten järjestöjen reformaatiosta. Vuonna 1934 uudistettu Neuvostoliiton Kirjailijaliitto vahvisti kongressissaan sosialistisen realismin tavoitteet, jotka tulivat vaikuttamaan muillakin taiteenaloilla.

Ja kuten Jangfeldtkin tavallaan totesi, sanat tarkoittavat sitä, mitä ne kulloinkin poliittisesti laitetaan tarkoittamaan. Nyt proletaarisuus sai uuden ei-futuristisen tulkinnan. Uuden taiteen tuli olla proletaarista, sen tuli siis olla relevanttia työläisille ja myös heidän ymmärrettävissään. Taiteen tuli hakea tyypillistä, sen tuli siis kuvata arkea ja tavallisia ihmisiä. Taiteen tuli olla realistista, sen tuli siis olla perinteisessä mielessä esittävää. Realismi viittasi myös siihen, että taiteen tuli heijastaa ja tulkita elämää yhteiskunnan perusrakenteiden, sosiaalisten suhteiden kautta. Taiteen tuli myös tukea valtion ja puolueen pyrkimyksiä sosialistisen yhteiskunnan rakennustyössä.

Avantgarden juuret ja haarat

Kuten on tullut todettua, erilaisia käsitteitä ja ismejä venäläisessä avantgardessa riittää, ja käsitteitä on myös käytetty monin erilaisin tavoin ja tarkkuusastein sekä monista erilaisista syistä. Jotain selvyyttä avantgarden syntyyn ja eri suuntauksiin kannattaa kuitenkin yrittää hahmotella, vaikkei kaikkeen sen yltiöfilosofiseen ja toisinaan varsin hämärään sisältöön ehkä kannata läheskään kaikkia yöuniaan uhrata.

Venäläisen avantgarden juuret ovat sekä kansainvälisessä liikehdinnässä että myös kansallisissa perinteissä. Monet kansainväliset virtaukset liikkuivat 1900-luvun alussa jo yllättävän nopeasti, ja esimerkiksi edellä mainitut kubismi ja futurismi olivat pietarilaisen ja moskovalaisen älymystön ja myös taiteenkeräilijöiden reaaliaikaista todellisuutta. Ja aivan vastaavasti kuin esimerkiksi kubismin suuri sankari Pablo Picasso (1881–1973), monet venäläiset taiteilijat tunsivat viehtymystä ns. primitiiviseen taiteeseen – sekä Afrikkaan tai Polynesiaan kuten Pariisissa mutta myös omaan kansanomaiseen ilmaisuunsa, venäläiseen kansantaiteeseen, muun muassa ns. lubokkeihin eli kansanomaisiin puupiirroskuviin, joissa oli usein uskonnollista, opettavaista tai päivänpoliittista sisältöä ja joita hengeltään voisi verrata vaikka suomalaisiin arkkiveisuihin. Tällaisen neoprimitivismin airuita olivat varsinkin Mihail Larionov ja Natalia Gontšarova (1881–1962), joiden tuotannon alkuvaiheita leimaa väliin varsin raivokaskin ja suorastaan brutaali rahvaanomaisuus.

Avantgardisteja kiehtoivat myös aikansa värikkäät ja taidokkaasti toteutetut kansanomaiset mainoskyltit ja niiden kuvakieli. Nousipa yksi avantgardistien suosikki, kansanomainen kylttimaalari Georgiassa sittemmin suorastaan kansantaitelijaksi. Kyseessä oli Niko Pirosmani (1862–1918), jonka naivistissävyinen maalausjälki tuo mieleen pariisilaisten avantgardistien oman suosikin, sittemmin varsin kuuluisaksi taiteilijaksi nousseen tullimies Henri Rousseaun (1844–1910).

Tähän kirjavaan kuvamaailmaan kun vielä lisätään venäläisen ikonitaiteen vaikutus, mikä näkyy useimpien avantgardetaiteilijoiden tuotannossa tavalla tai toisella, sekä värimaailmassa että sommittelussa, alkaa keitos olla melko valmis.

Yksi ismi kuitenkin vielä lienee syyttä mainita. Konstruktivismi on useissa hakuteoksissa ja taidehistoriallisissa yleisesityksissä nimenomaan venäläisen avantgarden kehittelemä suuntaus, vaikka onkin syystä muistaa, että samanlaisia taiteen konstruktiivisia ulottuvuuksia korostavia suuntauksia esiintyi samanaikaisesti eri puolilla Eurooppaa. Rakentamista (latinan construere) käytetään tässä sekä konkreettisesti että myös vertauskuvallisesti. Veistotaiteessa on kyse usein muovaamisen tai veistämisen sijaan nimenomaan rakentamisesta, kuten vaikkapa Vladimir Tatlinin (1885–1953) varhaisissa ns. nurkkareliefeissä tai ehkä siinä kaikista suurimmassa avantgardistisessa konstruktiossa, Tatlinin tekemässä Kolmannen Internationaalin muistomerkin suunnitelmassa (1920), 400 metriä korkeasta teräsrungosta, jonka sisällä olisi ollut eri tahtiin pyörivät sylinteri, kuutio ja pyramidi. Näissä olisi ollut erilaisia kongressitiloja, Kominternin päämaja, radioasema, kirjapaino jne. 

Tämä Tatlinin tornina tunnettu monumentti oli tarkoitus toteuttaa Pietariin. Voi kuitenkin aiheellisesti kysyä, oliko sitä oikeasti tarkoitettu toteuttavaksi mihinkään tai koskaan. Rahat eivät siihen riittäneet eikä mahdollisesti tuonaikainen tekniikkakaan. Luonnos ikään kuin muuttui veistokseksi, ja tällaisia utooppisia arkkitehtonisia suunnitelmia ja luonnoksia alettiinkin kutsua sitten omalla nimellään. Näissä arkkitektoneissa – joita muiden muassa Kazimir Malevitš teki paljon – tiivistyy eräs sosialistisen taiteen perusluonne: asian utopistinen luonne voitiin yhtäaikaisesti ilmaista ja kieltää antamalla sille aivan uusi nimi.

Viimeinen testamentti

Ja palataan vielä tarkemmin toiseen ismiin, suprematismiin. Vuoden 1915 joulukuussa järjestettiin Pietarissa taidenäyttely, jossa muun muassa Malevitšin ja Tatlinin tiet erkanivat lopullisesti – ja siihen aikaan muuten tapeltiin ihan fyysisestikin ja lyötiin nyrkillä vaikka taiteessa niin henkisiä oltiinkin. Tätä 0.10-nimistä näyttelyä nimitettiinkin ”viimeiseksi futuristiseksi taidenäyttelyksi. Siellä Malevitš esitteli ensimmäistä kertaa kuuluisan Mustan neliönsä (1915) ja sieltä alkoi hänen ohjelmallinen suprematismin julistamisensa.

Kaikessa henkisyydessäkin myös Malevitš oli Majakovskin tavoin täynnä hybristä ja hurjaa uhmaa ja kykeni myös rakentamaan ympärilleen massiivisen ja osittain vieläkin elävän kultin, joka lähenteli – ja varmaan edelleenkin lähentelee – usein uskonnollista mystiikkaa. Kuvaavaa on, miten konstruktivisti  El Lissitzky (1890–1941) – sittemmin suuri kansainvälinen tähti hänkin – totesi suprematismista: ”Vanhan testamentin jälkeen tuli Uusi – Uuden jälkeen Kommunistinen – ja Kommunistisen jälkeen seuraa lopullisesti Suprematistinen.”

Jotta Malevitšin suprematismi tulisi ymmärretyksi pitäisi paneutua ajan teosofiseen ajatteluun, joka vaikutti voimakkaasti venäläiseen taiteeseen. Samoin tulisi paneutua tuolloisiin ajatuksiin neljännestä ulottuvuudesta, siitä aineellista ja aistein havaittavaa kolmiulotteista maailmaa laajemmasta maailmasta, jonka voi tavoittaa vain henkisin kyvyin mutta joka on siis myös kuvattavissa visuaalisesti.

Ihan hirvittävän yksinkertaisesti tätä ei oikein voi sanoiksi pukea. Niinpä en yritäkään, mutta Kimmo Pasanen on sen tehnyt tyylikkäästi ja mahdollisimman selkeästi tulkitessaan Malevitšin tuotantoa: ”Malevitšin mukaan suprematistinen maalari ei maalaa värillisiä muotoja vaan aistimuksia väreissä. Aistikokemusten kautta taiteilija voi päästä kiihtymyksen tilaan, jossa hän pääsee osalliseksi maailmakaikkeudessa vaikuttavista kosmisista voimista. Taiteilijan tulee pyrkiä intuitiivisen ajattelun voimin tähän puhtaan aistikokemuksen tilaan, joka on sekä luovan toiminnan edellytys että sen päämäärä.”

Suprematismin perintöä vaali ehkä kaikista voimakkaimmin Nikolai Sujetin (1897–1954), Malevitšin oppilas joka toimi myös pitkään Lomonosovin keramiikkatehtaan palveluksessa. Uskallan hieman epäortodoksisesti väittää, että juuri Suetin teki suprematismista tyylin. 

Nikolai Sujetinin (1897–1954) suprematistinen lautanen Punaisen ja oranssin sävyinen sommitelma, 1924–24.

 
Kehä oli kiertynyt umpeen ja logiikan tuolle puolelle kurkottavat toiveet kartoittaa todellisuutta olivat palaneet maan päälle muuttuakseen koristeelliseksi tyyliksi, joka vertautuu muihin sellaisiin taidemuotoihin, jotka löivät leimansa kaikkeen visuaalisen viestintään, oli sitten kyse kuvataiteesta, arkkitehtuurista, graafisesta suunnittelusta tai vaatemuodista – aivan vastaavasti kuten jugend tai art deco, jota esimerkiksi ihailemme Hercule Poirot -filmatisoineissa. Tapahtui juuri se mitä yksi venäläisen avantgarden henkisyyden tavoittelijoista ja ei-esittävän kuvan pioneereista, Wassily Kandinsky oli pelännyt miettiessään abstraktin kuvan vaaraa muuttua pelkäksi koristeeksi: ”Vaikein kysymys oli: miten korvata näkyvään maailmaan viittaavat muodot? Vaara taiteen muuttumisesta koristeellisuudeksi oli mitä ilmeisin. Tyyliteltyjen muotojen näennäinen mutta kuollut olemassaolo oli minulle vain tympäisevää.”

Mutta ei sen tarvitse olla tympäisevää. Se voi olla myös viehättävää. Se voi olla vaikka kiinnostavaa. Nämä ovat aivan legitiimejä syitä katsella menneiden aikojen taidetta. Se voi olla myös kulttuurihistoriallisesti merkittävää ja sellaisena toisinaan jopa tragikoomista. Se saattaa kertoa vallankumouksen uhosta ja unelmista, mutta eivät näistä lautasista työläiset jäniksenrintaa syöneet. Eivät edes puuroa. Ei näitä lautasia itse asiassa koskaan käytetty muuta kuin koristeiksi.

Ja tragikoomisuus jatkuu. Kyllä esimerkiksi minä kuolaan hienon Suetinin lautasen perään, mutta ei minulla olisi varaa sellaista ostaa, vaikka kyse olisikin periaatteessa aikansa massatuotteesta, jonka valmistaminen jo ohjelmallisesti vastusti uniikkituotteiden elitismiä. En myöskään uskaltaisi ostaa sellaista yhdestäkään huutokaupasta, koska oletan kaikkien – siis ihan kaikkien – tarjolla olevien olevan pelkkiä väärennöksiä. Entä sitten uustuotanto? Sehän on silkkaa kitschiä, johon voi suhtautua vain tietyllä huumorilla. Näin modernismin sisäistetty herruus on päähämme erittäin syvään iskostanut. Ehkä me tarvitsisimme siis vieläkin vallankumouksen, joka muuttaisi taiteemme muodon lisäksi myös sen metodin.

Kirjallisuutta:

– Gleason, Abbott & Kenez, Peter & Stites, Richard (eds.): Bolshevik Culture. Experiment and Order in the Russian Revolution. Indiana University Press 1985.

– Gray, Camilla: The Russian Experiment in Art 1863–1922. Revised and enlarged by Marian Burleigh-Motley. Thames & Hudson 1986.

– James, C. Vaughan: Soviet Socialist Realism. Origins and Theory. Macmillan 1973.

– Jangfeldt, Bengt: Panoksena elämä. Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä. WSOY 2008.

– Meyerhold, Vsevolod: Teatterin lokakuu. Love 1981.

– Paavolainen, Olavi: Nykyaikaa etsimässä. Otava 1929.

– Pasanen, Kimmo: Musta neliö. Abstraktin taiteen salat. Taide 2004.

– Williams, Robert C.: Artists in Revolution. Portraits of the Russian Avant-garde, 1905–1925. Indiana University Press 1977.

Julkaistua 159: Olen ylpeä siitä, että uskallan olla ylpeä

Tulin eilen käymään Mäntän mökiltäni Helsingissä – itse asiassa paria taideasiaa hoitamaan. Niihin palan vielä. Näin pääsin taas verkkoyhteyden piiriin, joten voin vähän päivittää kuluneen parin viikon laiminlyöntejä. Viime keskiviikkona (25.5.) tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jossa pohdiskelin nöyryyden ja ylpeyden outoa vuorovaikutusta. En nyt tiedä, että pääsinkö tässä kovinkaan pitkälle, mutta aihe on tavallaan aika tärkeä: 

Olen ylpeä siitä, että uskallan olla ylpeä

Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Mikko Koivu sanoi taannoin televisiossa, että joukkueen voitto MM-kisoissa ei ollut pelkästään joukkueen juttu vaan koko kansan asia. ”Suomalaisten pitää olla ylpeitä siitä”, täsmensi Koivu.

Minäkin katsoin tuon turnauksen loppuottelun, mutta pidin sitä lähinnä hauskana ja vähän jännittävänäkin tv-viihteenä. Näin olisi ollut asianlaita, vaikka Suomi olisi hävinnytkin. Vaatimus kansallisen ylpeyden tuntemisesta on mielestäni turhan raju. Tai itse asiassa jopa vastenmielinen. Ylpeys on Danten Jumalaisessa näytelmässä seitsemästä kuolemansynnistä se pahin pääpahe. Ylpeyden vastakkainen hyve on teologisissa teksteissä yleensä nöyryys. Hieman paradoksaalisesti juuri se ominaisuus, jota Mikko Koivu muiden pelaajien myötä teeskenteli parin viikon ajan turnauksen kuluessa ja jonka varsinkin takavuosien tamperelaiset jääkiekkoilijat ovat kehittäneet suorastaan taiteeksi.

Tunnen ilmiön aika tarkkaan, koska olen itsekin osallistunut nöyryyskilpailuihin aivan tarpeeksi – mittelöihin siitä, kuka on porukassa se tavallisin hyvä jätkä, joka ei suotta henkseleitään paukuttele mutta jolla todellisuudessa sitten kuitenkin on hallussaan vaikeasti määriteltävät retoriset keinot osoittaa olevansa todellisuudessa aika kova jätkä.

Nöyryys on siis melko hyvin toimiva strategia. Kun tunnustaa ainakin sopivan määrän heikkouksiaan, ei niiden kanssa joudu yleensä vaikeuksiin vaan pikemminkin vapautuu niistä monissa vaikeissa sosiaalisissa tilanteissa.

Mutta väliin sitä nöyrtyy ihan oikeastikin. Olen nyt toista viikkoa asunut mökkiolosuhteissa, ja olen huomannut jälleen luonnon nöyräksi tekevän vaikutuksen. Kun lähdin ensimmäistä kertaa kalaan, vetelin uistinta mukavassa myötätuulessa, enkä tajunnut sitä, että minun pitäisi soutaa huono lasikuituveneeni takaisin lähtöpisteeseen aika rajussa vastatuulessa. Itkuhan siinä meinasi huonokuntoiselle miehelle tulla, mutta mitään keskenheittämisen vaihtoehtoja ei ollut tarjolla – niin kuin kaupunkilaiselämässä toisinaan on. Niinpä se oli vain suoritettava, vaikka keuhkot pihisivät ja käsiin otti kipeää ja vaikka vene ei välillä tuntunut etenevän lainkaan. Sellainen vetää oikeasti aika nöyräksi.

Aamulla sitten huomasin, että näköjään aivan liian huonosti rantaan vetämäni vene oli yön aikana kellunut itsekseen viereisen lahden pohjukkaan, josta minun piti lähteä sitä pelastamaan. Ryteikön läpi tunkeutuessani sain kipeän ja runsaasti verta valuvan haavan sormeeni, eivätkä saappaat tietenkään riittäneet veneelle asti, joten jouduin tallaamaan tietäni eteenpäin paljain jaloin tikkuisessa kaislikossa. Taas meinasi tulla itku.

Onneksi minulla oli käytössäni sauna, jonne pääsin lohduttautumaan. Lisälohtua toi myös se, että vaikka en ole pitkään aikaan sytyttänyt saunanpesää, onnistuin heti tekemään sen yhdellä tikulla – huolimatta siitä, että halot olivat aika tuhteja. Itse asiassa tunsin oloni suorastaan ylpeäksi.

Eikä ylpeyteni hävettänyt minua yhtään. Eikö juuri tällainen ylpeys ole aika tervettä? Osata tehdä jotain hyvin ja olla ylpeä siitä, että näin asianlaita on. Eikä sitä tarvitse edes esitellä muille ihmisille. Sen kuin vain istuu, myhäilee ja antaa tyytyväisen katseen levätä elävässä tulessa, joka vielä omalta osaltaan vahvistaa tyytyväisyyttä.

Olkoon jääkiekkomaajoukkueemme myös kaikessa rauhassa ylpeitä omasta osaavasta työstään, mutta minulle se ei kuulu millään tavalla. Joku minua kuitenkin vaivaa siinä, että 100 000 ihmistä kokoontuu Kauppatorille juhlimaan MM-kultaa. Ja kun tarkemmin ryhdyin asiaa ajattelemaan, päädyin kysymyksen: voisiko olla mahdollista, että juuri terveen, esimerkiksi hyvin suoritettuun työhön liittyvän ylpeyden asteittainen häviäminen koko suomalaisesta kulttuurista aiheuttaa tällaisten korviketunteiden tarpeellisuuden?

Tätä asiaa olen toisinaan miettinyt silloin, kun asioin postissa. Olin koulupoikana ensimmäisessä kesätyössäni postinkantajana, ja muistan sen tuolloin väliin vähän koomiseltakin tuntuneen ammattiylpeyden, joka tuntui leimaavan kaikkia postilaisia. Siihen liittyi myös valtavan voimakas me-henki, joka ei kuitenkaan saanut mitään mahtipontisia ilmenemismuotoja. Postilaisen habitus oli täynnä hiljaista ja arvokasta ylpeyttä, jota ei tarvinnut mitenkään ulkoisesti korostaa. Piti vain pitää kiinni niistä menettelytavoista, jotka takasivat täsmällisyyden ja luotettavuuden. 

Voiko nykyaikainen postilainen, joka myy Fazerin suklaata postipalveluiden sijaan, tuntea enää samanlaista ammattiylpeyttä? Onko työelämän huonontumisen hiljalleen pitenevä historia tuhonnut kaiken terveellisen tuntuisen ylpeyden kulttuuristamme?

Järvenrannalla ilman nettiä

Olen ollut vähän poissaoleva viime päivinä johtuen siitä, että muutin Mäntän kuvataideviikkojen takia väliaikaisesti sinne lähelle asumaan. Minulla on viime tiistaista lähtien ollut Kolhossa Ukonselän rannalla mökki, josta käsin käyn Mäntässä katsomassa ripustuksen sujumista. Ainoa järkevä verkkoyhteys mökillä olisi kalaverkko, varsinkin nyt kun lahna kutee, mutta minä olen yrittänyt hoitaa kalaruokani vetämällä uistinta ja onkimalla. Toistaiseksi aika heikoin tuloksin – kaikki kolme saamaani kalaa olen päästänyt takaisin järveen:

 Hauki oli kovin pieni.

Eikä yhdestä särjestä ole ateriaksi.

Ja tällaisia ahvenia olisi pitänyt saada yhden sijaan vaikka kuusi.

Onneksi minulla on saunan edessä ihan oma hiekkaranta, jonka kautta voi pulahtaa toistaiseksi kylläkin aika raikkaaseen veteen rentoutuakseni kalareissujen tuottaman turhautumisen jäljiltä:

Olisin ehkä halunnut mökkini ilman kaikkia niitä mukavuuksia, joita siellä nyt on, mutta voihan tv:tä olla katsomattakin. Olenkin pitänyt aika tiukan linjan ja katsonut lähinnä vain uutiset, mutta toissapäivänä oli pakko katsoa Maikkarin uusi tositv-sarja Taiteilijaelämää Salmelassa, jossa Esa Saarinen ja "taidetohtoriksi" tituleerattu Pauliina Laitinen-Laiho lausuvat erilaisia hupaisia banaliteetteja kuvataiteesta:

Tässä kohden täytyy todeta, että olen kriitikkona täysin aseeton. Ei oikein edes sanoja löydy. Mutta jos kyseessä olisi Ylen ohjelma, olisi tällainen tekstimainonnan kaltainen puffi suoranainen skandaali. Mutta ei kai sillä sitten niin väliä ole, mitä paskaa maikkari lähettää.

Bisneksestähän siinä vain on kyse, niin kuin ylipäänsä Taidekeskus Salmelassa, vaikka "Mr. Salmela" Tuomas Hoikkala onkin aina esittänyt pikemminkin suurta taiteenrakastajaa.

Eilen olisi vielä tullut Arto Nybergin showssa taidemaalari Johanna Oras (s. 1970), mutta onneksi unohdin sen saunaa lämmittäessäni. 

Väliin tuntuu siltä, että ehkä tämä maa olisi kaivannut juuri sellaista kulttuuriministeriä kuin Kike Elomaa olisi ollut.

Näyttelykuvia 387 & 388 & 389: Tuoretta satoa

Kevään lopun kiinnostavimpia toistuvia taidejuttuja on epäilemättä Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, joka levittyy joka vuosi päätalolle ja keskustan kahteen galleriaan. Kuvan kevät (11.5.–5.6.) oli taaskin monin tavoin antoisa. Se muodosti perjantaikierrokseni pääkohteen. On kuitenkin pakko myöntää, että nyt olen aika puhki kaikesta Mäntän kuvataideviikkoihin liittyvästä, ja lisäksi jouduin katsomaan näyttelyä aivan erityisellä tavalla. Toimin silloin tällöin lopputyön tarkastajana, ja nyt tarkastettavia oli kertynyt peräti kolme. Muu näyttelyn katsominen jäi siis normaalia heikommalle. 

Yksi tarkastettavista on kuvanveistäjä Simo Ripatti (s. 1975), jonka lopputyön enimmäinen osa oli yksityisnäyttely Kuvatadeakatemian galleriassa joulukuussa. Siitähän kirjoitin tuolloin jo sangen myönteisesti, eikä mikään ole mennyt sen huonompaan suuntaan:

Ja jos Ripatti ei ole enää ihan poikanen, on toinen tarkastettavani Petri Ala-Maunus (s. 1970) suorastaan konkari. On se vähän hassua, että näiden jo paikkansa lunastaneiden taiteilijoiden pitää ryhtyä maisteroitumaan vielä nelikymppisinä, mutta kai se on lisäelannon saamiseksi sitten aiheellista. Ja onhan se toisaalta varmaan kiinnostava seurata sitä, missä alta kolmikymppiset nyt menevät. Kai siinä virikkeet liikkuvat puolin ja toisin, niin että turhaan minä tässä kummastelen.

Oli miten oli, usein maisemia maalannut Ala-Maunus oli tehnyt aika hauskoja fiktiivisiä muotokuvia, joissa oli sekä räyhäkkää irvileukaista huumoria että myös aika jännä sormilla pelaava ulottuvuus, jota minun pitää nyt ryhtyä pohdiskelemaan:

 

Kolmas tarkastettava olikin sitten aivan uusi tuttavuus. Katri Sipiläinen (s. 1979) on kiinnostava maalari, jonka teoksissa on rosoa ja samalla myös harkittua varmuutta. Asenteesta kertoo luettelon teksti: "Materiaaleina haluan käyttää kirpputoreilta löydettyä ja roskiksista dyykattua ylijäämää. Kokata maalit ja pohjusteet. Itse tehty väri on lähempänä porkkanan pyhää olemassaoloa kuin valmiseinestä."

 Pikkupunkkarin painajainen, 2011.

Odotan innolla hänen syyskuista tulevaa yksityisnäyttelyään.

***

Sitten lähdin postireissulle. Oli tullut isokokoinen kirje. Matkalla pysähdyin Uudenmaankadun Galleria Huutoon, jossa oli Tellervo Viitaniemen (s. 1973) näyttely (11.–29.5.):

Viitaniemellä on kiinnostava tekniikka, jossa hän on vedostanut valokuvia itsestään ja sukulaisistaan (vanhimmat 1930-luvulta) ohuen ohuelle harsolle, liittänyt ne yhteen samaan teokseen lakkakerrosten sisään. Ihmekös siis se, että olen kutsunut hänet Mäntän kuvataideviikoille! Jäämme odottelemaan tarkempaa raporttia Mäntästä. 

***

Postissa oli kuvanveistäjä Kimmo Pyykön (s. 1940) tuotantoa esittelevä tuore kirja, ja juuri Pyykön näyttelyyn (5.–29.5.) Galleria Heinossa minä vielä eksyin postimatkallani:

Nämä vanhat mestarit ovat toisinaan meikäläiselle vaikeita tapauksia. Kun olin teini-ikäinen, Pyykkö oli mielestäni yksi Suomen hienoimmista kuvanveistäjistä. Nyt hänen vanha tuttu tematiikkansa tuntuu jo vähän liian sentimentaaliselta. Jotkut teokset ovat myös aivan liian sliipattuja ja jotkut lipsahtavat koristeellisuuden puolelle. Sitä paitsi galleristi ei näköjään ollut uskaltanut laittaa vanhaa konkaria kuriin: näyttely oli ripustettu aivan tukkoon. En ollut siis järin innostunut. Sen sijaan olisin varsin innostunut näkemään Pyyköltä kattavan ja taidehistoriallisesti tutkitun retrospektiivisen museonäyttelyn. Hänen edellinen museonäyttelynsä on Wäinö Aaltosen museosta vuodelta 1986.

Julkaistua 157 & 158: Anssi Kasitonni voitti populaarikulttuurilla & Korkeatasoinen mittelö

Perjantain Kauppalehdessä ilmastui pikaisesti kirjoittamani ennakkojuttu tuoreesta Ars Fennica -palkinnosta. Käsky kävi kirjoittaa isompi juttu voittajasta ja kainalo kilpailun yleisestä tasosta. Alla ne. Tämä on sellaista arkijournalismia, jota ei ensi viikolla enää tarvi muistella. Pääjuttu oli muuten alun perin otsikoitu "Rosoa ja polulaarikulttuuria", mutta ilmeisesti taittaja oli tarvinnut pidemmän otsikon palstojen täyttämiseksi. Estetiikkaa sekin.  

Anssi Kasitonni voitti populaarikulttuurilla

Alkaako Ars Fennicassa uusien tuulten aika, kun aito populaarikulttuuri tuli ja voitti?

Tuore Ars Fennica -kilpailu poikkesi edellisestä ainakin siinä, että ehdokkaiden lista tuntui olevan vähemmän ilmeinen. Ja toissavuotisesta siinä, että valinnanvaraa sävyjen suhteen oli enemmän – ei siis pelkästään synkkiä keski-ikäisiä miehiä.

Monelle voittaja – sahalahtelainen Anssi Kasitonni (s. 1978, oik. Heinonen) – tuli varmaan yllätyksenä, mutta aika monelle nuoremmalle myönteisenä sellaisena. Kasitonni on nimittäin tähänastisista voittajista selkeästi ensimmäinen täysin populaarikulttuurin kyllästämä taiteilija. Lähinnä kuvanveistoon ja elävään kuvaan paneutunut Kasitonni ei noudattele sen paremmin hyvää makua – eikä myöskään sen vastaisesti edes mitään kankean ohjelmallista huonoa makua – kuin juuri taidekentän pelisääntöjäkään. 

Kasitonnin pahvinen Plymouth toissavuodelta.

Kasitonni on hieman kuin rock-sukupolvien ensimmäinen suuri ITE-taiteilija – sillä erotuksella, että hän on kuitenkin valmistunut Lahden taideinstituutista. ”Mopon virittelystä on lyhyt matka kuvanveistoon”, on taiteilija itse todennut.

Kasitonni on myös siinä mielessä harvinainen vakavamielisen taidekilpailun voittaja, että hänen teoksissaan huumorilla on aina ollut erittäin iso osuus. Hänen huumorinsa ei ole kuitenkaan lempeää hymistelyä elämänmenolle tai filosofisen syvämietteistä zen-oivallusta, vaan usein poikamaista kohellusta, jota vakavammat taidepiirit saattavat vähän vierastaa.

Mikään outsider Kasitonni ei ole kuitenkaan ollut enää vuosiin. Hän muun muassa voitti jo vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen yleisöäänestyksen. Nyt on yleisön lisäksi etabloidumman taidemaailmankin tuki takana, kun Ars Fennican ulkomainen asiantuntija, serbialainen museonjohtaja Branislava Andjelkovic nimitti hänet voittajaksi. Liekö niin, että entisessä Itä-Euroopassa ymmärretään elämän absurditeetteja paremmin kuin siellä, missä Siperia ei ole oikeasti opettanut?

Yleisön ja kriitikkojen suosio käyvät harvoin yksiin. Tällainen ratkaisu nakertaa epäilemättä taidemaailman turhaa pönötystä ja viileää elitismiä.

*** 

Ja sitten se pikkujuttu, jossa taisin olla muuten vähän liian kohtelias (minulla on vähän sellainen periaate, että jos on kiire ja tekee omasta mielestään vähän liian pinnallista työtä, ei ainakaan saa olla kovin ilkeä):

Korkeatasoinen mittelö

Edelliseen vähän tasapaksuun kilpailuun verrattuna tämänvuotinen Ars Fennica vaikutti varsin laadukkaalta – eikä kuitenkaan ilmeiseltä, sillä mukana oli myös pari vähemmän tunnettua taiteilijaa.

Monet veikkaukset tuntuivat kohdistuvat hienoja videoteoksia tehneeseen Adel Abidiniin, joka on osoittanut, että mitään erillistä maahanmuuttajataidetta ei ole olemassakaan. Lahjakas mies tuli Suomeen arabimaasta, teki ahkerasti töitä ja lunasti paikkansa. Myös moni toivoi voittajaksi tieteen ja taiteen maailmaa elämyksellisesti yhdistelevää Terike Haapojaa. 

Abidinin hieno video Elämän leipä (2008). Olen nähnyt sen jo kahteen kertaan, ja kestää se varmaan vieläkin katsomisen.

Hannaleena Heiska piti hienostuneella otteellaan liehumassa maalaustaiteen ja maalauksellisen videon lippua, ja Pekka Luukkola jatkoi valokuvillaan suomalaisen maiseman tutkintaa ja tulkintaa. Molemmat olivat ehkä vähän yllätyksellisiä valintoja, mutta tämänkin koen arvoksi. Kyllä tästä 3000 taiteilijan maasta on syytä löytyä muitakin ehdokkaita kuin niitä establishmentin suosimia varmoja nakkeja.

Tämänvuotinen Ars Fennica oli laadukas, monipuolinen ja kiinnostava mittelö.

Näyttelykuvia 385 & 386: Kukkaloistoa

Galerie Anhava järjesti tänään oikein pressitilaisuuden kesänäyttelynsä kunniaksi. Mutta turhaahan tuo tuntuu olevan, sillä minun lisäkseni paikalla oli vain yksi toinen toimittaja – eikä hänkään varsinainen kuvataidetoimittaja.

Vaikka onhan se tietenkin ulkomaista vierasta hauska vähän juhlistaa. Nyt kyseessä oli islantilainen taidemaalari Eggert Pétursson (s. 1956), varsinainen kukkamaalari. Hänen näyttelynsä Arctic Flora (12.5.–15.7.) on häkellyttävä yhdistelmä realismia, värimaalausta ja islantilaiselle taiteelle tyypillistä käsitteellisyyttä. Kirjoitin siitä jo Kauppalehteen jutun, joten palaan asiaan, kun se on ilmestynyt.

***

Anhavan studiossa oli sitten aivan toisenlainen tunnelma. Timo Heinon (s. 1962) Addiction (12.5.–15.7.) on vaikuttava kylmänmetallinen installaatio, jossa kiiltelevät juomatölkit suorissa riveissään ja lytätyt ostoskärryt niiden keskellä luovat oudon surreaalisen tunnelman kaikessa teollisuudessaankin. Tässä kun on itsekin kamppaillut kaikenlaisten addiktioiden kanssa, on tähän maailmaan helppo samastua:

Julkista taidetta 33: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Viime sunnuntaina matkustin kauas Etelä-Pohjanmaalle, Alavudelle, tapaamaan äitiäni kaiketikin elämäni ensimmäisen kerran – olen jo 54-vuotias! – äitienpäivän kunniaksi. Oli minulla vähän työasiaakin, sillä kävin hakemassa vanhempieni vanhan Opel Astran (vm. 1995) itselleni kesäautoksi, jotta voisin seilata Mäntässä väliaikaisen kesäpaikkani ja Mäntän kuvateideviikkojen näyttelypaikan Pekilon väliä ripustaessani näyttelyä. Eikä se tietenkään mennyt pikaisesta katsastusyrityksestä läpi, ennen kuin isäni luottomekaanikko Ristolainen oli vaihtanut siihen uuden katalysaattorin:

Yöni nukuin lapsuudenkodissani, (vanhan ja aikoja sitten kuolleen) Alavuden Säästöpankin komeassa talossa vuodelta 1930. Sen on suunnitellut Hanna-Liisa Kalliala, josta en nopeasti löytänyt juuri mitään tietoja:

Äitienpäivän kunniaksi nukuin tietenkin äitini Kaarina (Janne) Kantokorven (s. 1935) maalausten alla:

Kävin toki myös kurkistamassa isäni Voitto Kantokorven (s. 1935) pikkutyöhuonetta – veistoksia hän tekee vanhassa navetassa, josta on talviaikojen työskentelyllään hankkinut kuvanveistäjälle niin ominaisen nivelrikon. Oven päällä muuten hänen Suomen Taideakatemian koulun (nyk. Kuvataideakatemia) aikainen omakuvansa:

Iltaoluesta haaveileminen on näissä taantuvissa pikkukaupungeissa sunnuntai-iltana turhaa: toinen pubi on avoinna vain pe–la ja toinen ti–la. Niinpä jouduin tyytymään kävelyyn ja tarjolla olevaan julkiseen taiteeseen.

Johannes Haapasalo (1880–1965) on veistänyt Alavuden keskustan ainoaan varsinaiseen risteykseen säveltäjä Toivo Kuulan jähmeähkön muistomerkin – Kuula on nimittäin syntynyt Alavudella: 

Osin alavutelaisia oli myös Stenbäckien merkittävä pappissuku, jota juhlistaa kummisetäni Raimo Heinon (1932–1995) abstrakti monumentti:

Veistos on tökerösti montteerattu, eikä sen vesielementtikään ole enää toiminut pitkään aikaan. Mutta näinhän tapahtuu Helsingissäkin. Sitä paitsi on todettava, että Heino oli pikemminkin mitalien ja pienoisveistosten tekijä. Julkinen veistotaide on erittäin vaikea laji.

Ja suurmiehiä löytyi vielä lisääkin. Huhtamäki Oyj:n kantaisä Heikki Huhtamäki oli alavutelainen leipurinpoika, jonka Heikki Nieminen (s. 1926) on ikuistanut rantapuistoon maailmallelähtötamineissaan:

Ettei olisi suorastaan vähän sympaattinen veistos!

Ja Alavudella on tietenkin sankarihautausmaakin, jonka kappelissa on Bruno Tuukkasen (1891–1979) lasimaalaus, tässä plexin läpi kuvattuna: 

Ja löytyi kyliltä vielä ITE-taidettakin – oikein Kiasmassa vieraillutta. En nyt kuollaksenikaan muista tämän alavutelaisen ITE-taiteilijan nimeä, mutta kaikki hänen veistoksensa ovat valkoiseksi maalattuja:

Ja sitten uudella autolla Mäntän kautta kotiin Helsinkiin. Mäntässä katselin kuinka Pasi Karjula (s. 1964), Antti Keitilä (s. 1966) ja Juha van Ingen (s. 1963) installoivat Forest Campin arvoituksellista teosta Mänttää varten:

Kyllä taas taidetta yhdelle lyhyelle reissulle piisasi.

PS. Päivän mittaan tuli tuohon alas pari kommentia, joista unohtamani ITE-mieskin selvisi. Kyseessä on Juha Vanhanen (s. 1957). Lukekaa lisää tästä kristillisestä ITE-taiteilijasta tästä Nykykansantaidesivustosta. Kiitos Ripsalle ja beettiskalle.

Näytelykuvia 384: Valon kuva

Viime viikon keskiviikkona kävin Suomen valokuvataiteen museolla neuvottelemassa tulevasta näyttelystä – olen nimittäin kokoamassa Martti Jämsän (s. 1959) kanssa sinne suurta polaroidnäyttelyä vuodeksi 2013.

Projektitilaan oli tullut uusi näyttely, jonka kävin katsastamassa.

Mikko Kuoringin (s. 1977) näyttely Turn the Light (4.5.–5.6.) koostuu kahdesta suuresta, vastakkaisesta videoprojektiosta, jossa kaksi valonheitintä käännetään vuoroin metsää, vuoroin katsojaa kohti. Tiedotteessa sanotaan: "Teos on konkreettinen tulkinta zenbuddhalaisesta lauseesta 'Turn the light around and shine it back', millä tarkoitetaan sisäänpäin kääntymistä ja tietoisuutta, joka valaisee havaitun maailman. Mikko Kuoringin teoksessa valojen kääntyminen on hidasta ja loputonta, jatkuvuudessaan unenomaista ja meditatiivista. Taiteilijan sanoin teos on kuva valosta, valon kuva."

Näinhän se sitten oli, mutta ilman ohjeistusta en olisi tätä buddhalaiskytkentää välttämättä hiffannut, joten teos sai minut myös mietteliääksi. Näin se nykyään tuppaa olemaan: kuva itsessään ei usein tunnu riittävän ikään kuin riittävän tai tyydytävän katsomiskokemuksen syntymiseksi. Taide ei ole ihan helppo asia – mutta ei kai sen sitten pidäkään olla.

Ihan hieno näyttely, mutta ei kuitenkaan aivan vavahduttava. En siis varsinaisesti valaistunut.

Taiteilijoiden työhuoneilla

Mäntän kuvataideviikot on liikuttanut minua aika lailla viime viikkoina. Maanantaina kävin Vallilan taiteilijatalosa tapaamassa sekä Tatjana Bergeltiä (s. 1966) että Raakel Kuukkaa (s. 1955).

Bergelt esitteli Mänttään tulevaa kokonaisuuttaan, jossa hakusessa ovat sekä isänmaa että äidinkieli – tämä Berliinissä syntynyt taiteilija on venäläisine sukujuurineen ja Tallinnassa opiskelleena aika monikulttuurinen hahmo:

Kuukka esitteli vuonna 1984 äidistään ottamiaan kuvia ja äidin hänelle kirjoittamaa kirjettä, joista hän koostaa valokuvainstallaatiotaan. Ja enköhän, hitto soikoon, unohtanut ottaa hänestä valokuvan työhuoneessaan. Mutta antoisaa oli kuitenkin. 

***

Tiistaina kävin Myllypuron taiteilijakylässä katsomassa Jarmo Mäkilän (s. 1952) työhuonetta, jossa keskustelimme tämän kotoaan 16-vuotiaana karanneen taiteilijanalun isä- ja äitisuhteista:

 Jarmo Mäkilä isänsä ja äitinsa kanssa. Isä kaipaa vielä hieman viimeistelyä, mutta onhan näyttelyyn vielä aikaa.

Tässä muuten Jarmon takapihalta hänen hieno kakkosautonsa:

***

Keskiviikkona kävin Kaapelitehtaalla haastattelemassa Ipi Kärkeä (s. 1951). Hänen Mänttään tulevat komeat maalauksensa olen nähnyt jo aikaisemminkin, mutta yhtä hyvältä – tai itse asiassa vielä hienommilta – ne näyttivät edelleenkin:

Virossa 44 & Julkista taidetta 32 & Arkkitehtuuria 21: Päiväseltään taas Tallinnassa (ja Laulasmaalla)

Kiirettä pitää. Palaan silti vielä viime viikkoon. Torstaina olin Mäntän kuvataideviikkojen asioissa taas Tallinnassa tapaamassa paria taiteilijaa. Käytän konttorinani yleensä Tallinnan Taidehallin alakerrassa olevaa KuKu Kohvikia, niin nytkin. Siellä nimittäin tapaa yleensä kiinnostavaa tallinnalaista kulttuuriväkeä ja sen kolme baarimikkonaista ovat aivan fantastisia tyyppejä – valitettavasti yksi heistä on tulossa Kainuusen miehelään. Tapasinkin heti runoilija Jürgen Roosten (vasemmalta) sekä kuvataiteilijat Leonhard Lapinin (s. 1947) ja Jaan Toomikin (s. 1961):

Lapin ja Toomik ovat tulossa Mänttään, mutta varsinaiset treffit minulla oli Mai Söötin (s. 1983) kanssa. Hän tekee Mänttään avajaisperformanssin. Ja hän olikin muuten varsin sympaattinen nuori nainen, joten turhaan minä jännitin hänen tapaamistaan.

Mai Sööt performanssissaan Ecstasy viime vuonna.

Toiset treffit minulla oli kuvanveistäjä Jüri Ojaverin (s. 1955) kanssa. Ennen kuin hän saapui, ehdin vähän katsella Taidehallin ympäristöä. Leo Lapinin edellisestä näyttelystä oli jäänyt Taidehallin pylvääseen lintu:

Pienen puiston reunaan oli ilmestynyt uusi julkinen teos. Puolalaiset olivat lahjoittaneet viime vuonna Tallinnan kaupungille Chopinin penkin. Kun painaa nappia, alkaa penkki soittaa jotain Chopinin pianobiisiä. Aikamoista kitschiä itse asiassa (eikä taiteilijasta ole tietenkään mitään tietoa):

Ihan KuKu Kohvikin edessä on yksi Tallinnan sympaattisimmista julkisista veistoksista, vaikka ei sitä edes mainita missään julkisten veistosten luettelossa. Kyseessä on alakerran KuKu Klubia – tallinnaistaiteilijoiden legendaarinen biletyspaikka – pitkään johtaneen mutta myös kuvanveistäjänä toimineen Erika Haggin (1922–2009) viehättävästä naisfiguurista, joka katselee kahvilan terassia päin:

Sitten tuli Ojaver, ja hän vei minut rämällä Volvollaan kolmen vartin matkan päähän meren rantaan Laulasmaalle, Tallinnasta luoteeseen. Matkalla veimme Tallinnan taideakatemian uuden – Ojaver jää kevään loputtua freelanceriksi – kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) vanhaan neuvostoaikaiseen monumenttiverstaaseen, joka on nykyään osin akatemian kuvanveisto-osaston käytössä:

Yksi Virossa retkeilemisen hienoista puolista on se, että vähän missä tahansa saattaa törmätä kiinostaviin ja aika erikoisiin arkkitehtuurikohteisiin. Ojaver haki vähän ruokaa ja olutta Keila-Joan lähikaupasta:

Ihmeteltyäni tätä outoa neuvostomodernistista rakennusta hän kertoi sen olevan 1980-luvulta ja Jüri Okasin (s. 1950) käsialaa (väritys on tosin myöhempää perua) – Okas on muuten myös tunnettu hienona käsitteellisenä kuvataiteilijana ja performanssien sekä filmien tekijänä.

Ojaverin kotona tehtiin haastettelu ja katsottiin teoksia sekä vähän hänen vaimonsa – kuvanveistäjä hänkin – Terje Ojaverin (s. 1955) puurtamista jonkun uuden veistoksen parissa.

Kuvanveistäjäpariskunta yhteisessä työhuoneessaan.  

Katselimme (!) myös Jürin tuunamaa vanhaa neukkuradiota, johon taiteilija oli lisännyt supistettujen aaltopituuksien lisäksi uuden (hän itse viitassaan oikean puolen suttuisessa kuvassa meren kuohuavien aaltojen kanssa):

Kun työt oli tehty, oli aikaa nauttia vähän olutta, karhunlaukkaa, ruisleipää, suolakurkkuja ja naapurin savustamaa siankylkeä:

Sitten reittitaksiin (marsruuttatakso eli tuttavallisemmin "marsa") ja Tallinnaan. Laivaan ehdin viisi minuuttia ennen h-hetkeä.

Etteikö tämä olisi hauskaa, monipuolista ja kiinnostavaa työtä!