Viime viikolla ilmestyi Galleria Orton esittää No 12, Galleria Ortonin jo 12. vuosijulkaisu, jossa esitellään kaikki kuluneen kauden taiteilijat. Olen alusta alkaen yhdessä Pessi Raution kanssa kirjoittanut näitä esittelyitä jo pitkälti toista sataa. Alla on nyt ilmestyneestä uudesta kymmenen satsista seitsemän kirjoittamaani (Pessi kirjoitti työkiireiden vuoksi vain kolme: Heli Hiltunen, Tapio Junno ja Anne Koskinen). Tekstini perustuvat gallerian verkkosivuille aiemmin kirjoittamiini esittelyihin, joita olen sitten laajentanut sopivaan mittaan, mutta laitetaan ne nyt tähän muistutukseksi gallerista, jonka toiminnasta olen varsin iloinen ja jonne muuten taas tänään klo 17.00 kaikille halukkaille tervetulotoivotukset avajaisiin – vuorossa on Pirjetta Brander (s. 1970) ennen näkemättömillä töillään.
Työnsä sisäistänyt taiteilija
Joistain harvoista taiteilijoista on
tapana sanoa, että he ovat ”taiteilijoiden taiteilijoita”, millä tarkoitetaan
sitä, että he eivät ole suuren yleisöjen lemmikkejä vaan nimenomaan kollegoiden
arvostamia taitureita, jotka nauttivat ammattilaisten jakamatonta kunnioitusta.
Taidemaalari Kauko Hämäläinen (1928–1986) on juuri tällainen taiteilija. Joka
kerta, kun taidekeskustelu lipsahtaa vaikka Vapaaseen Taidekouluun tai sen
piirissä syntyneeseen taiteilijaryhmä Ryhmä 4:ään, niin esiin tulee Kauko
Hämäläinen, jota aletaan aina muistella harvinaisen hienona ja tinkimättömänä
taiteilijana. Muistelijoiden määrä ei tosin ole kovin suuri, sillä Ryhmä 4:n
tinkimätön pitäytyminen geometriseen, abstraktiin ja ei-esittävään taiteeseen
ei ollut ryhmän syntyaikoinakaan varsin trendikästä.
Nuori Kauko Hämäläinen vuonna 1959. Tunsin hänet jo tuolloin, sillä hän oli vanhempieni ystävä ja minulle ensimmäinen – siis perheen ulkopuolinen – tuntemani "oikea taiteilija".
Hämäläinen ei myöskään itse
hakeutunut julkisuuteen tai ollut kiinnostunut erityisestä uranhoidosta. Hän
oli ahkera ja tuottelias taiteilija mutta ei osallistunut näyttelyihin
ahkeruutensa edellyttämällä tavalla. Hän nimittäin teki omien sanojensa mukaan
ainoastaan taideteoksia, ei näyttely- tai myyntiobjekteja. Hänen tuotantoaan
tutkineen Maija Koskisen sanoin hän ei ”työnsä vahvasti sisäistäneenä
taiteilijana tuntenut tarvetta itsensä julkituomiseen”.
Hämäläinen opiskeli Vapaassa
Taidekoulussa vuodet 1954–59 ja aloitti siis vakavan taiteilijauransa
suomalaisen modernismin ytimessä, Unto Pusan ja Sam Vannin oppilaana. Ja
koululle uskollisena hän myös pysyi. On nimittäin korostettava myös sitä, että
hänen opettajantyönsä Vapaassa Taidekoulussa vuosina 1967–86 on ollut sangen
merkittävää – niin moni nykyinen taiteilija muistelee hyvällä Hämäläisen
opetuksen merkityksellisyyttä omalle uralleen ja omalle tavalleen havainnoida
ympäröivää maailmaa.
Vaikka Hämäläinen oli maalannut
aiemmin figuuria, ihmisiä ja maisemaa, tuli hänestä nopeasti abstrakti maalari
– vaikka teokset saivatkin usein alkuitunsa havainnosta, usein luonnon
tarkkailusta. Hänen herkästi viritetyt valonsa, värinsä ja viivansa perustuvat
siis aina taiteilijan kokemaan elämykseen. ”Se voi olla mikä tahansa
näköaistiin vaikuttava arkielämän sirpale”, hän on itse todennut
abstraktioidensa lähtökohdista.
Hämäläinen erakoitui jonkin verran
1970-luvulla, mutta taiteelle tämä tarkoitti lähinnä kokemuksen syventymistä.
Vaikka ärsyke- ja havaintomaailma pienenisikin, pystyy osaava taiteilija
löytämään asioiden ytimen varsin pienistä asioista. Esimerkiksi Unto Pusan
vanhassa ateljeessa, jossa Hämäläinen työskenteli viimeiset vuotensa, pelkkä
pihalle johtava portti sai hänen hiilipiirustuksissaan metafyysiset
ulottuvuudet. Ja epäilemättä kyse oli myös taiteen meditatiivisista
ulottuvuuksista: Hämäläinen maalasi samaa porttia uudestaan ja uudestaan.
Hämäläisen loppukauden hiilipiirustukset ja öljypastellit vievätkin
meditatiivisuutensa kautta katsojan itäisiin kulttuureihin ja varsin henkiseen
tapaan hahmottaa maisemaa. Juuri tuon portin kautta Hämäläinen oli itsekin
sanonut lähtevänsä, kun aika koittaa.
Maalaus, 1985–86.
***
Miehen riemua
Taiteilijaryhmiä on
nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti
tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin
modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan
tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen
yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset
haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti
helpompaa.
Ilomiehet Ortonissa. Kuva: Sirpa Viljanen.
Suomen
taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt
taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) –
kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia,
joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin
taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka
maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan
paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki
mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä
joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin
ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti
tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko
paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel
onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin
näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia.
Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat
virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas
kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein:
Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn
onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon
paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000:
”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon
miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei
toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta
juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka
tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että
miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan
muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi
yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua. Piirtäen voi
myös jakaa toisten kanssa niitä teemoja, joihin ei sanoja aina niin helposti
löydy. Näennäisessä hilpeydessään ja kepeydessään – ja usein esiin tulevasta
huumorista huolimatta – Ilomiehet ovat siis todellisuudessa varsin vakavalla
asialla.
Ilomiehet, Kasvava Nurmijärvi, 2012.
***
”Olen nainen, äiti
ja lapsi”
Tallinnalainen
taidegraafikko Virge Jõekalda (s.
1963) jatkaa jo perinteeksi muodostuneita virolaisten taiteilijoiden vierailuja
Galleria Ortonissa.
Jõekalda valmistui
taidegraafikoksi Tallinnan taideakatemiasta vuonna 1988, ja siitä lähtien hän
on esiintynyt teoksillaan niin kotimaassaan kuin myös runsaasti ulkomailla –
useita kertoja Suomessakin, vaikka Helsingissä hänen töitään ei paljoa ole
nähtykään. Jõekalda on myös menestynyt työssään: kotimaisten palkintojen
lisäksi hän on saanut useita ulkomaisia palkintoja ja kunniamainintoja, muun
muassa maineikkaan espanjalaisen Caixanovan biennaalin ensimmäisen palkinnon
vuonna 2002.
Virge Jõekalda. Kuva: Sirpa Viljanen.
Menestyksestään
huolimatta Jõekalda ei ole kovinkaan uratietoinen taiteilija. Eikä
taiteilijanurakaan ollut selkeä valinta: hän halusi joskus lääkäriksi, mutta
pelkäsi verta, ja oli hänestä tulla matematiikanopettajakin. Taiteilijaksi
valmistuttuaankaan hän ei ryhtynyt suoltamaan teoksia. Hän saattaa viettää
pitkiäkin hiljaisia aikoja, jolloin teoksia ei juurikaan synny. Työhuoneelle
menemisen sijaan hän saattaa lähteä mieluummin Itä-Viron maaseudulle katsomaan
vanhaa äitiään. Hän muistaakin myös olla ihminen: ”Olen onnellinen ihminen.
Olen nainen, äiti ja lapsi yhtä aikaa, ja vielä enemmänkin…”
Nykyaikana on
miehenä hieman arveluttavaa kirjoittaa tietystä naistaiteilijalle ominaisesta
herkkyydestä, koska vaarana on aina ilmeinen kliseisyys, mutta Jõekaldan
teoksista uskallan sanoa, että hänen oma asenteensa antaa tähän luvan.
Jõekaldan töissä on samalla kuitenkin kaikupohjaa sekä luonnonhavainnolle että
jopa yhteiskunnalliselle ulottuvuudelle – on niissä toisinaan kaikuina ja
abstraktilla tasolla ollut näkyvissä Viron traumaattinen lähihistoriakin.
Jõekaldan teoksissa
ollaan koko ajan esittävän ja ei-esittävän rajoilla. Hänen vähäeleisistä mutta
samalla oudon intensiivisistä teoksistaan voi tunnistaa antropomorfisia
muotoja, maisemaa ja yksittäisten luontokappaleiden havainnointia, mutta silti
tiedän, että hänen puutarhansa ei sijaitse missään. Se on hänen sisäinen
puutarhansa, jonka yksittäiset eläjät elävät samanlaisia tuntoja kuin ihminen
elää: voimaa, lumoutumista, arkuutta, pelkoakin – aina kuitenkin tiettyä
aistillista suhtautumista maailmaan. Jõekaldan aistillisuuden voi toisinaan
nähdä myös suoranaisena erotiikkana – vähäeleisyydestään huolimatta
hetkittäisenä kiihkona ja hurmiona. Aistillisuutta sitoo kuitenkin virolaiselle
kulttuurille ominainen sivistyksellinen perinne, joka tuo teokseen oman
jännitteensä: liha ja henki käyvät alituista taisteluaan.
Jõekaldan
kuivaneulatekniikkaa antaa mahdollisuuksia hänen hienolle viivankäytölleen,
mutta hänen intensiivinen värimaailmansa tuo siihen jännittävän lisän. Jõekalda
ei käytä grafiikkaa monistettavuuden takia, koska hänen työnsä ovat useimmiten
miltei uniikkeja: samasta laatasta tulee prosessin myötä hyvinkin erilaisia
vedoksia. En taaskaan välty antropomorfismin ajatukselta: teokset kasvavat eri
suuntiin kuin ihminen: harkinnan, valintojen ja sattuman ristivedossa, pienten
mutta merkitsevien nyanssien kautta.
***
Ornamentti ei ole uhanalainen
Kuvanveistäjä Kirsi Kaulanen (s. 1969) kuuluu veistäjäsukupolveen, jonka myötä
suomalainen modernismi lopullisesti murtui.
Kaulaselle
on ollut luontevaa tarttua aiempiin tabuihin ilman mitään erityistä
kokeellisuutta tai provokaatiota. Hän tasapainoilee kahden klassikkoarkkitehdin
ajatusten välimaastossa: Mies van der Rohen mukaan ”Jumala asuu detaljeissa”,
ja Adolf Loosin mukaan ”ornamentti on rikos”. Kaulanen on häpeilemättömän
ornamentaalinen eikä siis liity siihen modernistiseen perinteeseen, jonka
mukaan ornamentaalisuus on tarpeetonta, koska se vie voimaa
taideteokselta.
Kirsi Kaulanen. Kuva: Sirpa Viljanen.
Mutta
missä on taideteoksen voima? Klassinen kuvanveisto on hakenut voimaa tuottavia
jännitteitään esimerkiksi liikkeen ja pysähtyneisyyden väliltä, harmonian ja
epäjärjestyksen väliltä, tasapainosta ja sen järkkymisestä tai vaikkapa
keveyden ja raskauden välisestä kuilusta.
Kaulasen teosten suuri jännite
tuntuu syntyvän ornamentin pinnallisuuden ja sen yksittäisten motiivien
sisäänrakennetun dramatiikan kautta. Kasvi on usein mielletty viehättäväksi –
se voi ilmentää vaikka luonnon viatonta suloa, joka on aina ollut
valjastettavissa symbolismin käyttöön. Mutta entäpä jos kasvi onkin
uhanalainen, kuten Kaulasen miltei kaikissa teoksissa? Symboliikka kasvaakin
yhtäkkiä aivan erilaisiin mittaluokkiin, ja Kaulasen luomaan jännitteeseen
tulee mukaan koko maapallon elinkaari, evoluutio, ajatus lopullisesta
häviämisestä ja sen peruuttamattomuudesta. Näin hänen kauniisiin ja
taidokkaisiin veistoksiinsa syntyy hyytävä jännite, jossa ensinäkemältä
aistittu kokemus viehättävästä kauniine heijastuksineen ja kiehtovine
fraktaalimuotoineen viettelee katsojaa kohti paljon syvempiä ajatuksia
olemassaolon suurista kysymyksistä. Se on hyytävä, koska näennäinen viehkeys on
niin petollista. Takana odottaa maailma, joka on täynnä sellaisia asioita,
joita ei enää ole tai jotka kenties ihan lähitulevaisuudessa lakkaavat
olemasta.
Kauneimmat uhanalaiset kasvimme, 2013.
Veistäjistä puhutaan usein tilan
haltuun ottajina, kun he rakentavat kolmiulotteisten kappaleiden avulla
suurempaan ympärillään olevaan tilaan kolmiulotteisia jännitteitä. Kaulasen
veistokset ottavat usein luomiensa varjojen kautta tilan vielä eri tavalla
haltuun: ne saattavat muuntua jopa kuin surreaaliseksi maalaukseksi. Veistoksen
ja sen sijaintipaikan rajat sulautuvat toisiinsa, kun materia ja aineeton
havaintomaailma kohtaavat, ja näin ornamentti ei enää olekaan kuin pelkkää
pintaa – juuri se onkin yllättäen keino, jolla veistos sulautuu osaksi tilaa,
katsojan kokemusta ja lopulta säikeiksi ajatteluun – osaksi elettyä ja
koettua.
Ei olekaan ihme, että Kaulasen
peruslähtökohtana toimii teoreettisten pohdiskelujen sijaan nimenomaan eletty
ja koettu, voimakkaat muistikuvat konkreettisista havainnoista, esimerkiksi
hänen omat luontokokemuksensa erityisesti Lapissa. ”Maisemaan häviäminen ja
oman pienuuden kokemus, sellainen kaikkeuden osana oleminen tuli vahvana siinä
hetkessä ja sitä olen tuosta vuosien takaisesta kokemuksesta lähtien työstänyt
teoksissani”, hän on itse todennut muistellessaan erästä vaellusta.
***
Absurdin lumoa
Galleria Ortonin jo
perinteeksi muodostunut virolaisen nykytaiteen esittely jatkuu kahden
monipuolisen taiteilijan yhteisnäyttelyllä. Jüri Ojaver (s. 1955) ja Jan
Toomik (s. 1961) ovat tulleet tunnetuksi maalareina, veistäjinä,
installaatioiden tekijöinä sekä performanssi- ja videotaiteilijoina. Molemmat
ovat myös kouluttaneet virolaisia nykytaiteilijoita: Toomik on toiminut Viron
taideakatemian taiteidenvälisyyden professorina ja toimii nykyään
maalaustaiteen professorina, Ojaver on puolestaan toiminut akatemian
kuvanveiston professorina. Ei ole myöskään sattumaa, että he esiintyvät
ryhmänä: yhdessä brittisyntyisen tallinnalaisen Paul Rodgersin ja jo
edesmenneen Jaan Pavlen (1940–2010) kanssa he muodostivat aikoinaan Eesti Energiad -taiteilijaryhmän.
Ojaver ja Toomik toissakesänä Mäntässä. Olen vieläkin katkera, kun lainasin Toomikille kalavehkeeni ja hän sai kaksi kuhaa – minä en yhtään.
Ojaver on
taiteilijana itseoppinut, mutta monipuolinen lahjakkuus vei hänet aina professoriksi
asti. Hän on toiminut enimmäkseen kuvanveistäjänä, eikä mikään materiaali ole
ollut vierasta: työstettävänä on ollut yhtä lailla löytötavaroita – vaikkapa
vanhat neuvostoaikaiset audiovisuaaliset laitteet – kuin klassisia
veistomateriaalejakin. Hän on kiinnostunut tiedonvälityksen ja -tallentamisen
arkeologiasta, mutta kytkee historiatietoisuuteen usein henkilöhistoriaansa
lempeällä huumorilla varustettuna.
Jüri Ojaver, Onnistuneen metsästyksen jälkeen julistamme tulitauon, 2008.
Toomik valmistui
akatemiasta taidemaalariksi, mutta hän tehnyt mittavan kansainvälisen uransa
lähinnä videotaiteen parissa. Parhaillaan hän on tekemässä ensimmäistä pitkää
elokuvaansa, mutta myös maalaaminen on palannut repertuaariin.
Jaan Toomik, Isoisän trumpetti, 2013.
Vaikka Ojaver ja
Toomik esiintyvät mieluusti yhdessä ja vaikka heidän tematiikkansakin –
molemmat esimerkiksi käsittelevät henkilöhistoriaansa kietoutuvia kysymyksiä
jopa hieman vinolla huumorilla – on usein samanlaista, ovat he hyvin erilaisia
taiteilijoita. Toomik on sisäänpäin kääntyneempi ja ehkä hiljaisen runollinen,
joka kuitenkin videoissaan saattaa asettaa katsojan varsin rankkojen kysymysten
äärelle. Introverttinakin hän tavoittelee sosiaalisuuden ja interaktiivisuuden
maailmaa, joka kurottaa myös transsendenssiin, universaaliin – toisinaan myös
kuolemaan. Ojaver on puolestaan sosiaalinen ekstrovertti, joka saa usein
ideoita keskustelukumppanien kanssa kimpoilevista sanaleikeistä, joita hän
visuaalisessa muodossa venyttää äärimmilleen, minkä myötä merkitykset
sekoittuvat: ”Pidän absurdista.”
Ei kannata myöskään
unohtaa, että molemmat taiteilijat kokivat nuoruudessaan sen maailman, jossa
heistä yritettiin kasvattaa kuuliaisia neuvostokansalaisia. Tällä on oma
selitysvoimansa siihen, että molempien teoksista voi usein löytää elementtejä,
jotka hakeutuvat eksistentiaalisia kysymyksiä käsitellessään varsin absurdiin
maailmaan. Vaikka teoksissa on usein henkilöhistoriallinen lataus, nousevat ne
tietyn eletyn ja koetun lisäksi jaetun yhteiskunnallisen tietoisuuden kautta
myös yleisemmälle tasolle. Selkeitä väitelauseita ne eivät kuitenkaan ole,
sillä molempien taiteilijoiden teoksia leimaa myös arvoituksellisuus – toisinaan
varsin kummallinen ja kiehtova poeettinen lumovoima.
***
Arjen kokeellisuutta
Elokuvia, videoita
ja valokuvaa tekevä Seppo Renvall
(s. 1963) on yksi Suomen kansainvälisimpiä nykytaiteilijoita. Hänen teoksiaan
on nähty lukuisilla festivaaleilla ja merkittävissä kansainvälisissä
näyttelyissä – aina Venetsian ja São Paulon biennaaleja myöten.
Seppo Renvall Ortonin avajaisten jatkoilla.
Renvall ei
kuitenkaan ole spektaakkeleiden mies vaan viihtyy pikemminkin marginaalissa.
Hänen katseensa kiinnittyy arkiseen ja tavalliseen. Eikä sekään ole aina niin
yksiselitteistä. ”Jos näen jotain kiinnostavaa, kuvaan todennäköisesti
vastakkaiseen suuntaan”, hän toteaa.
Renvall on tottunut
myös työskentelemään ryhmissä eikä ole pitäytynyt pelkkään kuvaan – oli se
sitten liikkuvaa tai pysähtynyttä. Hänen teoksissaan on usein mukana ääni tai
musiikki. Hän tehnyt yhteistyötä muun muassa rocklegenda Zape Leppäsen ja
runoilija Jouni Tommolan kanssa.
Renvallin
työskentelyssä on jotain nostalgisen retrohenkistä, ja niinpä hänen
tapahtumallisia töitään onkin helppo kutsua performanssien sijaan hieman
1960-luvulta kalskahtavasti ”happeningeiksi”. Eikä kyse olekaan erityisistä
”esityksistä”, joissa yleisöllä ja esiintyjillä olisi oma paikkansa: muistan
senkin tapahtuman, jossa hän joulun alla ystävineen teki halukkaalle yleisölle
erilaisia taiteellisia paketteja kaikesta mahdollisesta löytömateriaalista.
Renvallia on tapana
kutsua ”kokeellisen elokuvan” tekijäksi, ja tietty kokeellisuus leimaa
muutenkin hänen työskentelyään. Galleria Ortonin näyttelyssä hän esitti
mustavalkoisia valokuvia, jotka on tehty tavallisesta viinilaatikosta rakennetulla
neulanreikäkameralla. Tuloksena on monikerroksisia muotokuvia, jotka ovat myös
muunnettavissa animaation kielelle.
Koivu, 1997.
Vaikka Renvallin
yksittäiset kuvatkin ovat usein kuin elokuvan still-kuvia, hän ei ole
varsinainen tarinankertoja. Renvallin tematiikkaa keskittyy pikemminkin kuviksi
muuttuviin sanoihin kuin juonellisiin tarinoihin. Teokset ovat usein kuin unen
ja valveen rajatilan tuottamia runollisia kohtauksia, joissa muistot ja aika
sekoittuvat logiikaltaan. Kuten ranskalainen filosofi Maurice Blanchot on
todennut: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin
johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.”
Sentimentaalinen
Renvall ei kuitenkaan ole. Mukana on usein kärjekäskin huumori. On itse asiassa
vaikea määritellä hänen taiteilijanlaatuaan – onhan hänen filmografiassaan jopa
kaksi teosta, joissa pääosaa näyttelee nikotiinipurukumi.
Hänen
taiteilijanlaadustaan saattaa kertoa jotain oleellista se, että joukko
aktivisteja muutti omin päin Vallilassa sijaitsevan Nokianpuiston nimikylttejä
myöten Seppo Renvallin puistoksi: tämä Vallilan ateljeetalon – missä Renvallkin
aikoinaan työskenteli – lähellä sijaitseva kallioinen joutomaa sai näin aivan
uuden luonteen, joka kertoo Renvallin työskentelystä: jossain siellä kulttuurin
rajamailla, joutomailla, ei-kenenkään-mailla sijaitsee se vielä
määrittelemätön, nimeämätön alue, mihin taiteilija voi uudisraivata mieltä.
Kokeilla ja mitata merkityksiä, joita ei vielä ole.
***
Narunpätkän
myyttinen maailma
Kuvataiteilija Minnamari Toukola (s. 1982) suoritti opintonsa
Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolla. Hän ei kuitenkaan oikein itsekään
tiedä, onko hän taidemaalari vai kuvanveistäjä. Eikä tiedä katsojakaan, sillä
hänen työnsä eivät ole perinteisessä mielessä kumpaakaan. Ainakaan ne eivät
tahdo pysyä litteällä pinnalla: ne koostuvat usein erilaisesta löytötavarasta,
rautalangasta ja toisinaan varsin epäortodoksista tavoista, joilla asioita on
toisiinsa liitetty ja kytketty.
Minnamari Toukola Ortonin avajaisissaan.
Toukola on kuin
ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin teoreettiseksi käsitteeksi
nostama bricoleur (= näprääjä,
askartelija – tai ”väkertäjä”, niin kuin Toukola itse sanoo), ihminen joka
insinööritieteen sijaan toimii sillä, mitä kulloinkin on konkreettisesti
tarjolla. Väkertäjä toimii ilman tarkkoja etukäteissuunnitelmia, intuitionsa
pohjalta – tätä Toukola itsekin korostaa – ja luo näin uutta. Toukola itse on
verrannut teoksen syntyä kasvin kasvamiseen.
Lévi-Strauss ei ollut
kiinnostunut esineiden ja rakentamisen maailmasta sinänsä vaan niiden takana
piilevistä myyttisistä rakenteista. Ja näin on Toukolankin laita. Vaikka hän
tunnistaakin itsessään materiaaliesteetikon kerätessään arkista hylkytavaraa,
jonka hän mieltää kauniiksi, hänenkin kohteenaan on jotain siellä takana olevaa.
Osuvasti hänen ensimmäisen yksityisnäyttelynsä nimi olikin Kansanlauluja. Anonyymin hylkytavaran mukana elää eletty ja koettu,
muistot ja aika monine ulottuvuuksineen. Vaikka lähtökohta tarinaan olisikin
yksityinen ja satunnainen assosiaatio, on mukana tietyllä tavalla
kollektiivinen muisti. Toki se on satunnainen ja miltei aina jäljittämätön,
mutta sen olemassaolon voiman voi kuitenkin aavistaa tai ainakin kuvitella –
oli hylätty objekti mikä tahansa. Toukolan metodi on yksinkertainen: ”Poimin pieniä palasia missä
kuljenkaan. Huomion kiinnittää kappaleen väri tai muoto, minua viehättää se,
että jokaisella palalla on oma historiansa. Työhuoneellani nämä osaset, kuten
esimerkiksi langanpätkät, ränsistymään jätetyn talon ikkunan karmi, kauniin
indigon sävyinen pala rikkimennyttä skeittiä, lenkkarin pohjasta irronnut pala,
ruosteiset rautalangat jne. rakentuvat teoksiksi.”
Kalastaja, 2012.
Toukolalle kauneus
voi olla varsin epäkonventionaalista kauneutta: taskuun ja sitä kautta varastoon
ja tulevaa elämäänsä odottamaan voi solahtaa näennäisesti hyvinkin
vaatimattomia asioita, joiden estetiikkaa on vasta ikään kuin idullaan –
erilaisten yhdistelmien kautta sen löytämisen voi epäilemättä kokea yhdeksi
taiteilijan tehtävistä.
Toukolaa viehättää epämääräinen,
määrittelemätön. Hänen töissään on epäilemättä kerronnallisia ulottuvuuksia,
mutta lineaarisia tarinoita ne eivät ole. Niissä ei ole alkua, keskikohtaa ja
loppua – ei totuutta eikä opetusta. Itse asiassa tarina saattaa olla niinkin
outo, että teos voi vaihtaa jopa nimeäänkin – se muuttuu kuin toiseksi
tarinaksi. Ja näinhän katsojakin toimii: antaa asioille tulkintoja
taiteilijalta lupaa kysymättä. Jos katsojalla on tällainen oikeus, täytyyhän se
sallia itse taiteilijallekin.
***
Sitten oli vielä muutamia pikkupätkiä, jotka osin toistivat aikaisempia julkaisuja. Tässä kaikki sälä vielä:
Ortonin veistospuisto
Invalidisäätiön päärakennuksen
takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja
hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista
tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä
puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella
veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat
Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw
Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto,
Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti
Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho
ja Antero Toikka.
Ossi Somma, Globalisaatio, 2006.
Näin sellaisetkin isot veistokset,
joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa
taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen
kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.
***
Salvelan kesä IV
Taiteilijuuteen yhdistetään usein
boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat
tuppaavat olemaan ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin
kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin
yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve
Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) –
Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi
Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden
kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus
illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria
Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia.
Kantapöydän taidekeskusteluissa
syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian
ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin
sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala,
Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani
Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi
Pajulahti, Timo Setälä
ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten
vasten näyttelyyn tehtyjä.
Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis
jo vakiintua. Joukosta poistuneen ystävän, Ukri Merikannon (1950–2010)
seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina
hänkin. Kolmantena vuorossa oli taidemaalari Leena Luostarinen (1949–2013), jonka viimeiseksi
näyttelyksi Salvelan kesä IV jäi.
***
Vaivaisukot
Kerimäellä
Kesän
2013 suurponnistus oli Galleria Ortonin piirissä syntyneen Pelastakaa
vaivaisukot ry:n Kerimäen kirkossa järjestämä näyttely Vaivaisukot Kerimäellä (25.5.–31.8.). Näyttelyn työryhmässä
toimivat Seppo Seitsalo, Sirpa Viljanen, Otso Kantokorpi ja Ville
Vauhkonen.
Kerimäen
kirkkoon kokoontui kesäksi 44 vaivaisukkoa ympäri Suomen – ja se ainoa akka
Soinista sekä kuvanveistäjä Matti
Peltokankaan nykyukko. Ukkoja oli kaikkineen viideltä vuosisadalta
sijoitettuna eri puolille kirkkoa. Esillä oli myös taidemaalari Antti Ojalan ukoista innoitusta
saanutta tuotantoa ja valokuvaaja Aki
Paavolan 14 000 kilometrin ukkokuvausmatkan tuloksia. Viereisessä Gasthaus
Kerihovin pubissa oli vielä valokuvataiteilija Martti Jämsän tutkielmia Keuruun vaivaispojasta.
Näyttelyn avasi 25.5. toinen sen suojelijoista, arkkiatri Risto Pelkonen. Kerimäen kappeliseurakunnan puolesta vieraat toivotti tervetulleiksi rovasti Toivo Loikkanen ja pelastakaa vaivaiukot ry:n puolesta professori Seppo Seitsalo. Näyttelyn esitelli sen kuraattori, taidekriitikko Otso Kantokorpi. Avajaisten taiteellisesta ohjelmasta vastasivat kerimäen kirkkokuoro johtajanaan kanttori Sinikka Litmanen, Vesa-Matti Loiri säestäjänään Peter Lerche ja Savonlinna-kvartetti. Avajaisten jatkoilla Hotelli Herttuassa esiintyi näyttelijä Ulla Tapaninen.
Näyttelyn
yhteydessä järjestettiin 7.6. monitieteinen seminaari, jonka avauspuheenvuoron
piti näyttelyn toinen suojelija, emerituspiispa Eero Huovinen. Alustuksista vastasivat professori Kaarlo Arffman, Raha-automaattiyhdistyksen viestintäjohtaja Matti Hokkanen, ylisosiaalineuvos Aulikki Kananoja, taidekriitikko Otso Kantokorpi, emeritusprofessori Seppo Knuuttila, maakunta-amanuenssi Risto Känsälä ja professori Seppo Seitsalo. Paneelikeskusteluun osallistuivat arkkiatri Risto Pelkonen, Terveyden ja hyvonvoinnin laitoksen tutkija Jouko Karjalainen, psykiatri ja kansalaisaktivisti Ilkka Taipale, Suomen Mielenterveysseuran pitkäaikainen johtaja, psykologi Pirkko Lahti ja rovasti Toivo Loikkanen.
Oheisohjelma
jatkui 27.7. kirkkokonsertilla, jossa Napoleonin sotien aikaista lohtumusiikkia
esittivät pianisti Henri Sifgfridsson
ja oopperalaulaja Sami Luttinen.
Viimeinen
ohjelmallinen ilta oli 24.8., jolloin esitettiin ulkoilmateatterissa Toivo Särkän vuonna 1944 ohjaama
elokuva Vaivaisukon morsian.
Musiikista vastasi Joose Keskitalo
yhtyeineen.
Näyttely
keräsi Kerimäelle ennätysyleisön: normaalin 25 000 kävijän sijaan maailman
suurimmassa puukirkossa vieraili kesän mittaan arviolta 50 000 ihmistä.
Näyttelyn
yhteydessä järjestettiin myös Kuvataideakatemian opiskelijoille
nykytaidevaivaisukkokilpailu, jonka voitti Kim Jotuni, toisen palkinnon sai Kristina Sedlerova
ja kolmannen palkinnon Akuliina Niemi.
Näyttelyn
yhteydessä ilmestyi Otso kantokorven toimittama kirja Vaivaisukkojen paluu (Maahenki 2013), jonka kuvamateriaalina oli
Aki Paavolan retkien tulos: kaikki Suomen 145 tunnettua vaivaisukkoa.
Monitieteellisissä artikkeleissa valotettiin ilmiön eri ulottuvuuksia.
Näyttelyn
järjestettiin yhteistyössä Galleria Ortonin ja Kerimäen kappeliseurakunnan
kanssa. Pääyhteistyökumppanit olivat RAY ja LähiTapiola. Tukea näyttelylle
antoivat myös Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto, Alli
Paasikiven säätiö, Invalidisäätiö ORTON, Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Kirkkohallitus,
Sotainvalidien Veljesliitto ja Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto.
www.vaivaisukot.fi
***
Tallennuskokoelmat
Kuvanveistäjä, akateemikko Kain
Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien
myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan
omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne
voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö
tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009
deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että
piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin
tuotantoa.
Kain Tapper, Identtiset, 1998.
Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi
myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen
taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus.
Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä.
Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut
taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat
lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”
***
K65 Crew ja EGS
Galleria Ortonin veistospuisto sai
elokuussa 2013 aivan uuden ilmeen: puiston kupeella kalliolla
sijaitsevat kaksi betonista ilmastointipömpeliä muuttuivat
graffitialustoiksi.
K65 Crew. Kuva: Sirpa Viljanen.
Alemman pömpelin maalasi EGS,
katutaiteemme ehkä kansainvälisin tekijä, joka aloitti graffitin
tekemisen jo 1980-luvulla ja on maalannut kymmenissä maissa eri
maanosissa. Ylemmän pömpelin maalasi Veera Jalavan perustama K65 Crew –
yli 65-vuotiaiden seniorigraffareiden ryhmä, jota ohjaa laillisen
katumaalauksen puolelle nykyään siirtynyt Emilio Mäkipää.
EGS. Kuva: Sirpa Viljanen.
