”Nyt olen sen todistanut”
Galleria Orton teki syksyllä 2013 historiaa
antamalla tilansa käyttöön toiselle gallerialle. Helsinkiläinen katutaiteeseen
keskittynyt Make Your Mark Gallery
on toiminut vuodesta 2011. Aivan samoin kuin Galleria Ortonkin, se on rikkonut
taiteen esittämisen totuttuja rajoja, laajentanut yleisöjä ja alentanut
kynnyksiä. Gallerian perustivat 1980-luvun katutaidemaailmassa koulitut Umut
Kiukas ja Trama, ja se on jo yli kolmen vuoden ajan esittänyt
valokuvia, maalauksia, veistoksia ja installaatioita, jotka ovat ammentaneet
kaduilla usein anonyymisti tai pseudonyymien kautta nähtyä kuvallista ilmaisua.
”Näin silloin, että nuori polvi
tarvitsee esikuvia ja heidän tarvitsee ymmärtää se, että graffitia tekemällä
voi tehdä muutakin kuin pelkkää pahaa itsellensä”, muistelee Kiukas. ”Halusin
todistaa, että se on toisin. Ja nyt olen sen todistanut”, sanoo Kiukas lainkaan
häpeilemättä.
Umut Kiukas tarkastelee EGSin maalaamaa ilmastointipömpeliä.
Syytä ylpeyteen onkin, sillä
gallerialla menee koko ajan paremmin. Tämä johtuu varmaan siitä, että Kiukas
osaa myös sekoittaa lajeja; mukana on akateemisesti koulutettuja tekijöitä ja
pelkästään kadulla oppinsa saaneita. Kiukas on myös tuonut Suomeen kansainvälisiä
graffareita; hänellä on tavoitteena tuoda noin neljä ulkomaista vierasta
vuodessa.
Galleriaa nykyisin yksin pyörittävä
Kiukas valitsi Ortonin näyttelyyn neljä taiteilijaa, ja näyttelyn suppeudesta
huolimatta se antoi hyvän läpileikkauksen suomalaisen katutaiteen kirjosta:
mukana oli 1980-luvulla aloittaneen EGSin lisäksi 1990- ja 2000-luvulla
aloittaneita taiteilijoita, ja mukana oli myös yksi nainen –
katutaidemaailmassakin naiset ovat nimittäin saaneet taistella paikastaan.
EGS aloitti uransa jo 1980-luvulla, ja hän on epäilemättä Suomen
kansainvälisesti tunnetuin katutaiteilija, joka on maalannut yli 50 maassa.
EGSin monipuolinen ilmaisu on eräänlaista katutaiteen antropologiaa. EGS on
tutkinut ja dokumentoinut alan historiaa pitkään ja yhdistelee työssään
erilaisia tyylejä ja elementtejä.
Perinteisemmän graffitimaalauksen
1990-luvulla aloittanut Jussi TwoSeven vaihtoi 2000-luvulla tekniikkaa
ja vienyt sapluunamaalauksensa (stencil art) virtuoosimaiselle tasolle.
Hänen monikerroksiset ja isokokoiset työnsä ovat herättäneet ihmetystä sekä
katukuvassa että erilaisten tapahtumien yhteydessä. Laajempaan tietoisuuteen
hän nousi Ortonin näyttelyn jälkeen yksityisnäyttelyllään Galleria Heinossa
kesällä 2014.
Nora Helsinki on kasvanut graffitin parissa ja on myös tehnyt yhteistyötä
erilaisten bändien kanssa luomalla niille visuaalista maailmaa – ja on hän maalannut
klubisisutuksiakin. Itseoppinut taiteilija maalaa estottomasti erilaisin
materiaalein – akryyli, spray, tussi tai vaikkapa remonttimaali – erilaisille
taustoille.
Moni katutaiteilija löytää itsensä
lopulta graafisen suunnittelun alalta. Näin on käynyt myös Antti Ratiselle,
joka on ollut muun muassa perustamassa Posse Magazinea – Suomen
ensimmäistä täysin hiphop-kulttuuriin erikoistunutta lehteä. Ratinen sekä
maalaa että installoi teoksiaan kolmiulotteisella materiaalilla.
***
Pienten
hetkien draamaa
Taideteollisen
korkeakoulun valokuvauksen linjalta vuonna 1983 valmistunut Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti
taidemaailman huomiota jo opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen vaikuttavia mustavalkoisia
henkilötutkielmiaan taiteilijoista.
Nisosen
kuvien myötä taiteilijoista tuli vähän kuin rockstaroja, koska silloin katuvalokuvauksen
tyylin mukaan vedokset olivat rajaamattomina, jolloin negatiivin reunat
näkyivät ikään kuin mustina kehyksinä, mikä muun muassa korosti työhuoneiden
rosoisuutta.
Muisto
Nisosen kuvista jäi voimakkaasti elämään, ja juuri nuo otokset olivat yksi
keskeinen lähtölaukaus Suomen Taiteilijaseuran 140-vuotisnäyttelylle Taiteilija kuvassa, jossa esiteltiin
useiden valokuvaajien taiteilijamuotokuvia eri ajoilta ja joka järjestettiin
yhdessä Kuvataiteen keskusarkiston kanssa Nykytaiteen museo Kiasmassa vuonna
2004. Aiheesta ilmestyi myös samanniminen kirja.
Pertti Nisonen ja Sirpa Viljanen ripustamassa Nisosta. Marika Mäkelä on jo seinällä.
Nisonen
on vielä myöhemminkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi
vuonna 2009 hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä. Näitä kuvia oli
esillä Taidekivenveisto ry:n näyttelyssä Hard
Rocks kulttuuritalo Stoassa.
Nyt
Nisonen on jälleen palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Hän on viime vuonna
kuvannut muotokuvat 12 taiteilijasta, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet
Galleria Ortonissa: mukana ovat Jorma
Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari,
Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka
Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori.
Marika Mäkelä ihmettelee itseään.
Juuri
henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä: ”Minulle prosessi on aina yhdessäoloa,
keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession
myötä. Luottamus kasvaa hiljalleen, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa
syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.”
Nisosen
muotokuville on ominaista se, että ne eivät muodosta tyyliltään yhtenäistä,
tavaramerkkimäistä ”nisosmaisten” kuvien sarjaa. Ne näyttävät aina pikemminkin
kohteiltaan. Nisonen uskaltaa antaa mallinsa viedä prosessia kohti ”sitä
hetkeä, jolloin linssin edessä olevan taiteilijan ominaislaatu – tai joku
olennainen piirre siitä – tulee näkyväksi”.
Hienona
esimerkkinä on tästä vaikka kuvanveistäjä Pirkko
Nukarin muotokuva, jossa sekä veistäjän että valokuvaajan ”ratkaiseva
hetki” on kuin yhteen nivoutuneessa suhteessa toinen toiseensa. Nisosen tavoin
myös Nukari on tunnettu mestarillisesta tasapainottelustaan äärimmäisen
lyhytkestoisten ratkaisevien hetkien tallentajana: hänen veistoksissaan lintu
on usein juuri laskeutunut tai lähdössä lentoon. Juuri tällainen herkkä
lintuveistos taustallaan Nukari pitää Nisosen kuvassa sormissaan savuketta,
jonka ylipitkä tuhka on kuin tipahtamaisillaan. Rauhallisen lepohetken kuva
onkin yllättäen täynnä mallilleen ominaista veistoksellista jännitettä!
***
”Voimakkaita
liikkeitä, elämää…”
Taidemaalarina,
graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla
Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista,
taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin
yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan
ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin
esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen
käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman
ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä
ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.
Ulla Rantanen avajaisissaan.
Rantasella
kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla
ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein
varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin
pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia.
Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta
Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti
ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon.
Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän
harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa.
Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan,
totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi
paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen.
1980-luvulla
Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan
tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin
subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi,
samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita
liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää
omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden,
kauneuden, kuoleman.”
Rantanen on
esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan. Uranhoitoa tärkeämpää tuntuu hänelle olevan
elämään ja taiteen sisältöihin keskittyminen: ”Olen vuoden 1985 jälkeen
tietoisesti vetäytynyt. En ole halunnut pitää näyttelyitä, enkä ole halunnut
olla mukana pakkotahtisessa esilläolon ja menestymisen kierteessä.”
Monet Galleria
Ortonissa esillä olleista 2000-luvun litografioista ovat saaneet ilmiasunsa
kenialaisesta luonnosta – Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka –,
mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime
vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto
saattaa viitata mihin tahansa.”
Uudemmissa
töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon
eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä,
sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet,
joiden kautta taide elää ja hengittää.
***
”En
voi vaatia kuvalta mitään”
Alkuun
taidegraafikkona tunnettu Eeva Tiisala
(s. 1952) on hieman paradoksaalisesti laajentanut välinearsenaaliaan sitä mukaa
kun kuva itsessään on supistunut. Tiisalan vähäeleiset piirustukset alkavat toisinaan
lähestyä pistettä. Myös hänen pieniä pronssivaloksiaan, valokuviaan ja
videoitaan leimaa sama minimaalisten tapahtumien maailma.
Alkuun
Tiisala kuvasi eläimien kautta elämää, mutta nyttemmin piirustuksen tai
pronssiveistoksen kohde on usein ihmistä muistuttava figuuri.
Eeva Tiisalaa ripustamassa veistoksiaan.
Tiisala
piirtää paljon, parasta työaikaa on usein aamuyö. Hänen kuvansa vievät katsojan
helposti tunne-elämän alueelle, mutta Tiisala ei kuvaa omia tunteitaan, vaan
antaa pikemminkin prosessin myötä kuvan tehdä tunteen. ”Kohtelen kuvaa
täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa
kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se
minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.”
Tiisalan
teoksissa katsojaa koskettava niistä välittyvä elämän herkkyys, hauraus ja
katoavaisuus. Hän ei kuitenkaan piirrä mallista, eikä tee videokamerallaankaan luonnonhavaintoja,
vaikka näennäinen aihe olisikin avoimessa maisemassa tai puun lehvistössä:
”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän,
ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.”
Tiisalan
teokset ovat kuin runoja. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Niiden suuruus piilee niiden
pienuudessa. Niiden voima ei koostu väitelauseista, joilla olisi täsmällinen
merkityssisältö tai proosaa muistuttava oikeanlainen rakenne. Niissä ei ole
lineaarisuutta, ei kehitystä. Havahtumisen hetkeen liittyvät taideteokset
tuovat pikemminkin vain aavistuksen asioiden tolasta. Tiisalan sanoin ”sitä voi
herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa
valossa.” Aavistus vie kuitenkin olemisen peruskysymysten partaalle:
”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä todellisuus, se pienin liike on syvin
liike, oleellisin liike.”
Yhdessä
kuviensa kanssa Tiisala hakeutuu kohti rakkauden ja lempeyden maailmaa: ”Olen
riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän
lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä
kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa… ”
En
yritäkään luokitella Tiisalan lajityyppiä. Ei hänkään – kun vetoan sienten
luokittelun hyödyllisyyteen, hän vastaa: ”Rakastan lempeää elämää, en
luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus
olla olemassa tai olla olematta.”
Japanissa
1600-luvulla kehitetyn haibunin
tavoin haluan lopettaa tämän matkakertomuksen runoon. Sanat tulevat Tiisalan
kanssa käymistäni keskusteluista, enkä muista – en myöskään välitä – kumman
sanoista on kyse:
piste ja viiva,
piste ja viiva,
pienin ja syvin:
kuvan lähteillä
***
Elävää
ja ylevää
Taidemaalari
Heikki Veijola (s. 1967) on
valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 1998. Hän piti yksityisnäyttelyn
Galerie Artekissa jo vuonna 1997, mutta on esiintynyt sen jälkeen harvakseltaan
– Galleria Ortonin näyttely on vasta hänen toinen esiintymisensä 2000-luvulla.
Heikki Veijola avajaisissaan.
Veijola
on muutenkin hidas maalari, jonka töiden meditatiivinen luonne koskee katsojan
lisäksi myös häntä itseään: maalausprosessiin liittyy elimellisesti katsominen.
”Maalatessani katson teoksiani pitkään ja hartaasti, annan ajatuksen kehkeytyä
rauhassa. Tosinaan maalaus saa levätä keskeneräisenä sivussa ja odottaa sitä
oikeaa hetkeä, jolloin vasta viimeistelen sen.”
Artekin
aikoina Veijoa maalasi ihmisfiguuria – ei kuitenkaan mitään realistista kuvaa.
Nyttemmin hän on siirtynyt kokonaan abstraktiin muotokieleen, josta voi hakea
korkeintaan tilallisia viittauksia. Veijolan maalausjälki muistuttaa
ekspressiivisyyttä, se on väliin roisia ja nopeiden eleiden näköistä fyysistä
maalaamista, ja toisinaan hän käyttää mukana valuttamista, mutta epäröisin
kuitenkin yhdistää abstraktiutta ja ekspressiivisyyttä kutsumalla hänen
tyyliään abstraktiksi ekspressionismiksi. Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla
kehittyneen tyylin ominaispiirteitä on kuitenkin Veijolaan verrattuna liikaa
suuri koko, ja tietty herooisuus. Veijolan kuvat eivät ole kuvia niistä eleistä
ja energiasta, joista ne ovat syntynsä saneet. Häntä leimaa herooisuuden sijaan
pikemminkin uskonnollista tunnetta muistuttava nöyryys ja meditatiivisuus.
Maalausten rauha ja outo hehkuvuus tuo mieleen jopa ikonimaisia ulottuvuuksia.
Ikonien tavoin ne ovat kuin väreihin puettua teologiaa – mutta ilman oppia ja
liturgiaa. Ehkä myös ilman jumalaa.
Veijolan
maalaukset eivät sisällä kovinkaan tarkkaa merkityksenantoa; hän itsekin toteaa
”tulkitsevansa niitä eri päivinä eri tavoin”. Ja näin on väistämättä
katsojankin laita – satunaisia assosiaatioita lukuun ottamatta. On kuin
maalaukset pakottaisivat katsojan katsomaan myös itseään, koska mitään
varsinaista avainta ei ole. Ehkä jopa löytämään ylevän – jonka koen olevan
yhden Veijolan tavoittelemista virvatulista – itsestään. Ne viittaavat ”tulokseen
ponnistuksesta ja yrityksestä saada havainnon ja mielikuvien piiriin jotakin,
joka ei mahdu siihen tai rikkoo sen”, kuten emeritusprofessori Erkki Vainikkala on ’ylevän’
käsitteestä todennut.
Jossain
Veijolan teoksissa olen havaitsevinani juuri tuon mahtumattomuuden sekä
rikkomisen tietoisia pyrkimyksiä, mikä tekee maalauksista myös elävämpiä. Mieleeni
tulee yhdysvaltalaisen taidemaalari Mark
Rothkon sanat omista teoksistaan: ”Taiteeni ei ole abstraktia, se elää ja
hengittää.”
Eiköhän
Veijolan taide ole juuri sellaista, vaikka hän todennäköisesti ei itse niin
tohtisi sanoakaan?
***
Arkkiatrin vaivaisukot
Arkkiatri Risto
Pelkonen on tullut tunnetuksi arvokkaasta lääketieteellisestä työstään,
mutta hän on jo kymmenisen vuotta kunnostautunut myös kansantaiteen alueella.
Rakastettu ja kunnioitettu terveysasiantuntija on aina ymmärtänyt taiteen
merkityksen hyvinvoinnille ja terveydelle.
Arkkiatrin ukkoja.
Galleria Ortonin
piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot ry:n järjestämä Vaivaisukot
Kerimäellä -näyttely innosti näyttelyn toisena suojelijana toimineen –
toisena toimi emerituspiispa Eero Huovinen – arkkiatrin paneutumaan
uusissa kaarnaveistoksissaan myös vaivaisukkoihin. Puukolla syntyi joukko
miniatyyriukkoja, jotka pitävät vanhojen ukkojen sanomaa yllä. Arkkiatrin omin
sanoin: ”Niin siinä sitten kävi, että taas jouduin kaarnan koukkuun ja aloin
omalla tavallani veistää vaivaisukkojen, vaivaisakkojen ja samalla asialla
olevien lasten hahmoja.”
Ortonin pääaulassa avattiin
huhtikuussa 2014 Galleria Ortonin järjestämä kaarnaukkojen vitriininäyttely,
joka on avoinna toistaiseksi. Mukana on myös arkkiatrin valokuvia veistoksista.
***
Salvelan kesä V
Taiteilijuuteen yhdistetään usein
boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat
ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa.
Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola,
jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin
Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria
Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen
kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä,
jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin.
Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko
muitakin taiteenharrastajia.
Kantapöydän taidekeskusteluissa
syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian
ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin
sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala,
Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani
Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi
Pajulahti, Timo Setälä
ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten
vasten näyttelyyn tehtyjä.
Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis
jo vakiintua. Joukosta poistuneen Merikannon (1950–2010) seuraajaksi
päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina hänkin. Teemu Saukkosen, Marika Mäkelän ja Leena
Luostarisen (1949–2013) jälkeen vuorossa Salvelan kesä V:ssä oli nuori mutta jo osaava ja paljon aikaa
Tattarisuon kiviveistämöllä viettänyt Laura
Könönen.
Laura Könönen, A Heart, 2014.
***
Tallennuskokoelmat
Kuvanveistäjä, akateemikko Kain
Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien
myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan
omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne
voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö
tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009
deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että
piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin
tuotantoa.
Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi
myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen
taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus.
Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä.
Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut
taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat
lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.”
Tapani Tamminen työhuoneellaan valikoimaa tekemässä.
Kolmas mittava deponointi tapahtui
alkuvuodesta 2014, kun
taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin
remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan
vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n
toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin
vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä
remontti tuli valmiiksi”.
Varsin mittava (122 x
244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä
tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten
sinet (1996).
***
Ortonin veistospuisto
Invalidisäätiön päärakennuksen
takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja
hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista
tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä
puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella
veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat
Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw
Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto,
Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti
Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho
ja Antero Toikka.
Hannu Siren, Tie, 1978.
Näin sellaisetkin isot veistokset,
joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa
taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen
kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi.
Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen
nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn
yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen
ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja
seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti