sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Julkaistua 563 & 564 & 565 & 566 & 567 & 568 & 569 & 570 & 571: "Nyt olen sen todistanut" & Pienten hetkien draamaa & "Voimakkaita liikkeitä, elämää..." & "En voi vaatia kuvalta mitään" & Elävää ja ylevää & Arkkiatrin vaivaisukot & Salvelan kesä V & Tallennuskokoelmat & Ortonin veistospuisto

Galleria Ortonin jo 13. vuosijulkaisu ilmestyi viime viikolla. Olemme Pessi Raution kanssa esitelleet kuluneina vuosina jo 130 suomalaista – ja jokunen virolainenkin – nykytaiteilijaa. Tuntuu itse asiassa aika hyvältä. Tässä tuoreimmasta julkaisusta minun osuuteni:

”Nyt olen sen todistanut”

Galleria Orton teki syksyllä 2013 historiaa antamalla tilansa käyttöön toiselle gallerialle. Helsinkiläinen katutaiteeseen keskittynyt Make Your Mark Gallery on toiminut vuodesta 2011. Aivan samoin kuin Galleria Ortonkin, se on rikkonut taiteen esittämisen totuttuja rajoja, laajentanut yleisöjä ja alentanut kynnyksiä. Gallerian perustivat 1980-luvun katutaidemaailmassa koulitut Umut Kiukas ja Trama, ja se on jo yli kolmen vuoden ajan esittänyt valokuvia, maalauksia, veistoksia ja installaatioita, jotka ovat ammentaneet kaduilla usein anonyymisti tai pseudonyymien kautta nähtyä kuvallista ilmaisua. 
”Näin silloin, että nuori polvi tarvitsee esikuvia ja heidän tarvitsee ymmärtää se, että graffitia tekemällä voi tehdä muutakin kuin pelkkää pahaa itsellensä”, muistelee Kiukas. ”Halusin todistaa, että se on toisin. Ja nyt olen sen todistanut”, sanoo Kiukas lainkaan häpeilemättä. 

Umut Kiukas tarkastelee EGSin maalaamaa ilmastointipömpeliä.

Syytä ylpeyteen onkin, sillä gallerialla menee koko ajan paremmin. Tämä johtuu varmaan siitä, että Kiukas osaa myös sekoittaa lajeja; mukana on akateemisesti koulutettuja tekijöitä ja pelkästään kadulla oppinsa saaneita. Kiukas on myös tuonut Suomeen kansainvälisiä graffareita; hänellä on tavoitteena tuoda noin neljä ulkomaista vierasta vuodessa. 
Galleriaa nykyisin yksin pyörittävä Kiukas valitsi Ortonin näyttelyyn neljä taiteilijaa, ja näyttelyn suppeudesta huolimatta se antoi hyvän läpileikkauksen suomalaisen katutaiteen kirjosta: mukana oli 1980-luvulla aloittaneen EGSin lisäksi 1990- ja 2000-luvulla aloittaneita taiteilijoita, ja mukana oli myös yksi nainen – katutaidemaailmassakin naiset ovat nimittäin saaneet taistella paikastaan. 
EGS aloitti uransa jo 1980-luvulla, ja hän on epäilemättä Suomen kansainvälisesti tunnetuin katutaiteilija, joka on maalannut yli 50 maassa. EGSin monipuolinen ilmaisu on eräänlaista katutaiteen antropologiaa. EGS on tutkinut ja dokumentoinut alan historiaa pitkään ja yhdistelee työssään erilaisia tyylejä ja elementtejä. 
Perinteisemmän graffitimaalauksen 1990-luvulla aloittanut Jussi TwoSeven vaihtoi 2000-luvulla tekniikkaa ja vienyt sapluunamaalauksensa (stencil art) virtuoosimaiselle tasolle. Hänen monikerroksiset ja isokokoiset työnsä ovat herättäneet ihmetystä sekä katukuvassa että erilaisten tapahtumien yhteydessä. Laajempaan tietoisuuteen hän nousi Ortonin näyttelyn jälkeen yksityisnäyttelyllään Galleria Heinossa kesällä 2014. 
Nora Helsinki on kasvanut graffitin parissa ja on myös tehnyt yhteistyötä erilaisten bändien kanssa luomalla niille visuaalista maailmaa – ja on hän maalannut klubisisutuksiakin. Itseoppinut taiteilija maalaa estottomasti erilaisin materiaalein – akryyli, spray, tussi tai vaikkapa remonttimaali – erilaisille taustoille. 
Moni katutaiteilija löytää itsensä lopulta graafisen suunnittelun alalta. Näin on käynyt myös Antti Ratiselle, joka on ollut muun muassa perustamassa Posse Magazinea – Suomen ensimmäistä täysin hiphop-kulttuuriin erikoistunutta lehteä. Ratinen sekä maalaa että installoi teoksiaan kolmiulotteisella materiaalilla.
*** 

Pienten hetkien draamaa

Taideteollisen korkeakoulun valokuvauksen linjalta vuonna 1983 valmistunut Pertti Nisonen (s. 1953) kiinnitti taidemaailman huomiota jo opiskelijana, jolloin Taide-lehti julkaisi useita hänen vaikuttavia mustavalkoisia henkilötutkielmiaan taiteilijoista. 
Nisosen kuvien myötä taiteilijoista tuli vähän kuin rockstaroja, koska silloin katuvalokuvauksen tyylin mukaan vedokset olivat rajaamattomina, jolloin negatiivin reunat näkyivät ikään kuin mustina kehyksinä, mikä muun muassa korosti työhuoneiden rosoisuutta. 
Muisto Nisosen kuvista jäi voimakkaasti elämään, ja juuri nuo otokset olivat yksi keskeinen lähtölaukaus Suomen Taiteilijaseuran 140-vuotisnäyttelylle Taiteilija kuvassa, jossa esiteltiin useiden valokuvaajien taiteilijamuotokuvia eri ajoilta ja joka järjestettiin yhdessä Kuvataiteen keskusarkiston kanssa Nykytaiteen museo Kiasmassa vuonna 2004. Aiheesta ilmestyi myös samanniminen kirja. 

Pertti Nisonen ja Sirpa Viljanen ripustamassa Nisosta. Marika Mäkelä on jo seinällä.

Nisonen on vielä myöhemminkin liikkunut taiteilijoiden kintereillä, ja esimerkiksi vuonna 2009 hän teki kuvareportaasin Tattarisuon kiviveistämöltä. Näitä kuvia oli esillä Taidekivenveisto ry:n näyttelyssä Hard Rocks kulttuuritalo Stoassa. 
Nyt Nisonen on jälleen palannut taiteilijoiden henkilökuviin. Hän on viime vuonna kuvannut muotokuvat 12 taiteilijasta, jotka ovat vuosien mittaan esiintyneet Galleria Ortonissa: mukana ovat Jorma Hautala, Outi Heiskanen, Pekka Kauhanen, Marika Mäkelä, Pirkko Nukari, Antti Ojala, Matti Peltokangas, Pekka Pitkänen, Päivi Sirén, Ossi Somma, Tarja Teräsvuori ja Anna Tuori. 

Marika Mäkelä ihmettelee itseään.

Juuri henkilökuvaus on ollut aina lähinnä Nisosen sydäntä: ”Minulle prosessi on aina yhdessäoloa, keskustelua – jopa leikkiä ja hassuttelua, joka syntyy pitkän kuvaussession myötä. Luottamus kasvaa hiljalleen, ja vasta satojen otosten jälkeen saattaa syntyä se yksi, jossa kaikki loksahtaa paikalleen.” 
Nisosen muotokuville on ominaista se, että ne eivät muodosta tyyliltään yhtenäistä, tavaramerkkimäistä ”nisosmaisten” kuvien sarjaa. Ne näyttävät aina pikemminkin kohteiltaan. Nisonen uskaltaa antaa mallinsa viedä prosessia kohti ”sitä hetkeä, jolloin linssin edessä olevan taiteilijan ominaislaatu – tai joku olennainen piirre siitä – tulee näkyväksi”. 
Hienona esimerkkinä on tästä vaikka kuvanveistäjä Pirkko Nukarin muotokuva, jossa sekä veistäjän että valokuvaajan ”ratkaiseva hetki” on kuin yhteen nivoutuneessa suhteessa toinen toiseensa. Nisosen tavoin myös Nukari on tunnettu mestarillisesta tasapainottelustaan äärimmäisen lyhytkestoisten ratkaisevien hetkien tallentajana: hänen veistoksissaan lintu on usein juuri laskeutunut tai lähdössä lentoon. Juuri tällainen herkkä lintuveistos taustallaan Nukari pitää Nisosen kuvassa sormissaan savuketta, jonka ylipitkä tuhka on kuin tipahtamaisillaan. Rauhallisen lepohetken kuva onkin yllättäen täynnä mallilleen ominaista veistoksellista jännitettä! 

***

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

Ulla Rantanen avajaisissaan.

Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen.
1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 
Rantanen on esiintynyt julkisuudessa harvakseltaan. Uranhoitoa tärkeämpää tuntuu hänelle olevan elämään ja taiteen sisältöihin keskittyminen: ”Olen vuoden 1985 jälkeen tietoisesti vetäytynyt. En ole halunnut pitää näyttelyitä, enkä ole halunnut olla mukana pakkotahtisessa esilläolon ja menestymisen kierteessä.” 
Monet Galleria Ortonissa esillä olleista 2000-luvun litografioista ovat saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta – Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka –, mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa.” 
Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

***

”En voi vaatia kuvalta mitään”
 
Alkuun taidegraafikkona tunnettu Eeva Tiisala (s. 1952) on hieman paradoksaalisesti laajentanut välinearsenaaliaan sitä mukaa kun kuva itsessään on supistunut. Tiisalan vähäeleiset piirustukset alkavat toisinaan lähestyä pistettä. Myös hänen pieniä pronssivaloksiaan, valokuviaan ja videoitaan leimaa sama minimaalisten tapahtumien maailma.
Alkuun Tiisala kuvasi eläimien kautta elämää, mutta nyttemmin piirustuksen tai pronssiveistoksen kohde on usein ihmistä muistuttava figuuri. 

Eeva Tiisalaa ripustamassa veistoksiaan.

Tiisala piirtää paljon, parasta työaikaa on usein aamuyö. Hänen kuvansa vievät katsojan helposti tunne-elämän alueelle, mutta Tiisala ei kuvaa omia tunteitaan, vaan antaa pikemminkin prosessin myötä kuvan tehdä tunteen. ”Kohtelen kuvaa täysverisenä kumppanina, joka puhuu ja hengittää rinnalla. En voi pakottaa kuvaa. En voi vaatia kuvalta mitään, pikemminkin katson. Seuraan sitä, minne se minua kuljettaa, vie. Mitä se minulle näyttää.” 
Tiisalan teoksissa katsojaa koskettava niistä välittyvä elämän herkkyys, hauraus ja katoavaisuus. Hän ei kuitenkaan piirrä mallista, eikä tee videokamerallaankaan luonnonhavaintoja, vaikka näennäinen aihe olisikin avoimessa maisemassa tai puun lehvistössä: ”Kyse on pikemminkin tunteesta ja mystiikasta. Luulisin, että se mitä piirrän, ei ole niinkään vain näkemisen, vaan sisäisen näkemisen ja kokemisen matkaa.” 
Tiisalan teokset ovat kuin runoja. Lyhyitä ja ytimekkäitä. Niiden suuruus piilee niiden pienuudessa. Niiden voima ei koostu väitelauseista, joilla olisi täsmällinen merkityssisältö tai proosaa muistuttava oikeanlainen rakenne. Niissä ei ole lineaarisuutta, ei kehitystä. Havahtumisen hetkeen liittyvät taideteokset tuovat pikemminkin vain aavistuksen asioiden tolasta. Tiisalan sanoin ”sitä voi herätä, avata silmänsä ja tajuta olevansa hengissä, tajuta elämää uudessa valossa.” Aavistus vie kuitenkin olemisen peruskysymysten partaalle: ”Piirustukseni ovat minulle hirveän syvä todellisuus, se pienin liike on syvin liike, oleellisin liike.” 
Yhdessä kuviensa kanssa Tiisala hakeutuu kohti rakkauden ja lempeyden maailmaa: ”Olen riippuvainen positiivisesta ja liikuttunut ymmärryksestä hetkessä, kun elämän lempeys pystyy kasvamaan ja yltämään koskettamaan ihmiselämän vääjäämättömässä kipeydessä, lohduttomuudessa, tässä merkillisessä ihmisyyden matkassa… ” 
En yritäkään luokitella Tiisalan lajityyppiä. Ei hänkään – kun vetoan sienten luokittelun hyödyllisyyteen, hän vastaa: ”Rakastan lempeää elämää, en luokittelevaa. Ei sieniäkään tarvitse luokitella sen mukaan, onko niillä oikeus olla olemassa tai olla olematta.” 
Japanissa 1600-luvulla kehitetyn haibunin tavoin haluan lopettaa tämän matkakertomuksen runoon. Sanat tulevat Tiisalan kanssa käymistäni keskusteluista, enkä muista – en myöskään välitä – kumman sanoista on kyse: 

piste ja viiva, 
pienin ja syvin: 
kuvan lähteillä

***
 
Elävää ja ylevää

Taidemaalari Heikki Veijola (s. 1967) on valmistunut Kuvataideakatemiasta vuonna 1998. Hän piti yksityisnäyttelyn Galerie Artekissa jo vuonna 1997, mutta on esiintynyt sen jälkeen harvakseltaan – Galleria Ortonin näyttely on vasta hänen toinen esiintymisensä 2000-luvulla.

Heikki Veijola avajaisissaan.

Veijola on muutenkin hidas maalari, jonka töiden meditatiivinen luonne koskee katsojan lisäksi myös häntä itseään: maalausprosessiin liittyy elimellisesti katsominen. ”Maalatessani katson teoksiani pitkään ja hartaasti, annan ajatuksen kehkeytyä rauhassa. Tosinaan maalaus saa levätä keskeneräisenä sivussa ja odottaa sitä oikeaa hetkeä, jolloin vasta viimeistelen sen.” 
Artekin aikoina Veijoa maalasi ihmisfiguuria – ei kuitenkaan mitään realistista kuvaa. Nyttemmin hän on siirtynyt kokonaan abstraktiin muotokieleen, josta voi hakea korkeintaan tilallisia viittauksia. Veijolan maalausjälki muistuttaa ekspressiivisyyttä, se on väliin roisia ja nopeiden eleiden näköistä fyysistä maalaamista, ja toisinaan hän käyttää mukana valuttamista, mutta epäröisin kuitenkin yhdistää abstraktiutta ja ekspressiivisyyttä kutsumalla hänen tyyliään abstraktiksi ekspressionismiksi. Yhdysvalloissa 1950–60-luvuilla kehittyneen tyylin ominaispiirteitä on kuitenkin Veijolaan verrattuna liikaa suuri koko, ja tietty herooisuus. Veijolan kuvat eivät ole kuvia niistä eleistä ja energiasta, joista ne ovat syntynsä saneet. Häntä leimaa herooisuuden sijaan pikemminkin uskonnollista tunnetta muistuttava nöyryys ja meditatiivisuus. Maalausten rauha ja outo hehkuvuus tuo mieleen jopa ikonimaisia ulottuvuuksia. Ikonien tavoin ne ovat kuin väreihin puettua teologiaa – mutta ilman oppia ja liturgiaa. Ehkä myös ilman jumalaa. 
Veijolan maalaukset eivät sisällä kovinkaan tarkkaa merkityksenantoa; hän itsekin toteaa ”tulkitsevansa niitä eri päivinä eri tavoin”. Ja näin on väistämättä katsojankin laita – satunaisia assosiaatioita lukuun ottamatta. On kuin maalaukset pakottaisivat katsojan katsomaan myös itseään, koska mitään varsinaista avainta ei ole. Ehkä jopa löytämään ylevän – jonka koen olevan yhden Veijolan tavoittelemista virvatulista – itsestään. Ne viittaavat ”tulokseen ponnistuksesta ja yrityksestä saada havainnon ja mielikuvien piiriin jotakin, joka ei mahdu siihen tai rikkoo sen”, kuten emeritusprofessori Erkki Vainikkala on ’ylevän’ käsitteestä todennut. 
Jossain Veijolan teoksissa olen havaitsevinani juuri tuon mahtumattomuuden sekä rikkomisen tietoisia pyrkimyksiä, mikä tekee maalauksista myös elävämpiä. Mieleeni tulee yhdysvaltalaisen taidemaalari Mark Rothkon sanat omista teoksistaan: ”Taiteeni ei ole abstraktia, se elää ja hengittää.” 
Eiköhän Veijolan taide ole juuri sellaista, vaikka hän todennäköisesti ei itse niin tohtisi sanoakaan? 

***

 
Arkkiatrin vaivaisukot

Arkkiatri Risto Pelkonen on tullut tunnetuksi arvokkaasta lääketieteellisestä työstään, mutta hän on jo kymmenisen vuotta kunnostautunut myös kansantaiteen alueella. Rakastettu ja kunnioitettu terveysasiantuntija on aina ymmärtänyt taiteen merkityksen hyvinvoinnille ja terveydelle. 

Arkkiatrin ukkoja.

Galleria Ortonin piirissä syntyneen Pelastakaa vaivaisukot ry:n järjestämä Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely innosti näyttelyn toisena suojelijana toimineen – toisena toimi emerituspiispa Eero Huovinen – arkkiatrin paneutumaan uusissa kaarnaveistoksissaan myös vaivaisukkoihin. Puukolla syntyi joukko miniatyyriukkoja, jotka pitävät vanhojen ukkojen sanomaa yllä. Arkkiatrin omin sanoin: ”Niin siinä sitten kävi, että taas jouduin kaarnan koukkuun ja aloin omalla tavallani veistää vaivaisukkojen, vaivaisakkojen ja samalla asialla olevien lasten hahmoja.” 
Ortonin pääaulassa avattiin huhtikuussa 2014 Galleria Ortonin järjestämä kaarnaukkojen vitriininäyttely, joka on avoinna toistaiseksi. Mukana on myös arkkiatrin valokuvia veistoksista.

***

Salvelan kesä V

Taiteilijuuteen yhdistetään usein boheemi kapakkaelämä, mutta todellisuus on proosallisempaa: taiteilijat ovat ahkeraa väkeä. He viihtyvät pikemminkin työhuoneillaan kuin kapakoiden humussa. Mutta on Helsingissä vähän dinosaurusmaisesti vielä ainakin yksi ravintola, jonka voi kokea aidoksi taiteilijaravintolaksi: Ravintola Salve Helsingin Hietalahdessa. Kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) – Galleria Ortonin taiteilijoita hänkin – ja intohimoisen taiteenharrastaja Vexi Salmen kantapöydästä kehittyi 1990-luvun myötä joidenkin taiteilijoiden kantapöytä, jossa he piipahtelevat työpäivänsä päätteeksi ja joskus illanistujaisissakin. Tähän pöytään on sittemmin liittynyt myös Galleria Ortonin väki ja joukko muitakin taiteenharrastajia.
 Kantapöydän taidekeskusteluissa syntyi myös ajatus omasta kesänäyttelystä, jonka ei tarvitsisi olla liian ryppyotsainen. Ravintola Salvekin lähti mukaan yhteistyökumppaniksi, ja niin sai alkunsa Salvelan kesä. Kantapöydän ahkerimmat istujat – Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Ukri Merikanto, Tapani Mikkonen, Matti Nurminen, Matti Peltokangas, Olavi Pajulahti, Timo Setälä ja Roi Vaara – toivat näytteille tuoreita töitään, osa jopa varten vasten näyttelyyn tehtyjä. 
Kesän 2011 myötä perinne alkoi siis jo vakiintua. Joukosta poistuneen Merikannon (1950–2010) seuraajaksi päätettiin kutsua vuosittain vaihtuva vierailija – ystävä toki aina hänkin. Teemu Saukkosen, Marika Mäkelän ja Leena Luostarisen (1949–2013) jälkeen vuorossa Salvelan kesä V:ssä oli nuori mutta jo osaava ja paljon aikaa Tattarisuon kiviveistämöllä viettänyt Laura Könönen.

Laura Könönen, A Heart, 2014.

*** 

Tallennuskokoelmat

Kuvanveistäjä, akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) mukaan ”taiteen tehtävä toteutuu vasta katsojien myötä”. Hänen leskensä, Riika Vepsä-Tapper alkoikin etsiä taiteilijan omissa kokoelmissa olleille teoksille varaston sijaan paikkaa, jossa ne voisivat tehtäväänsä toteuttaa. Apuun tuli Sairaala Orton, ja yhteistyö tuottikin jotain ainutlaatuista. Sairaalan tiloihin sijoitettiin vuonna 2009 deponointina kaikkineen viitisenkymmentä Tapperin teosta – sekä veistoksia että piirustuksia. Osa teoksista oli aiemmin Suomessa näkemätöntä Tapperin tuotantoa. 
Laajempaa nykytaidetarjontaa lisäsi myöhemmin samana vuonna museoillekin kokoelmiaan lahjoittaneen intohimoisen taiteenkeräilijä ja Saskia-aktiivin Pirkko Pasasen 50 teoksen tallennus. Tapperin tavoin Pasanenkaan ei halua varastoida vaan pitää kokoelmiaan esillä. Hänellä on myös omakohtaisia sairauskokemuksia, joiden myötä hän on kokenut taiteen elvyttävän vaikutuksen: ”Voipuneena teosten muodot ja värit antavat lohtua ja toipilaana runsas ripustus tarjoaa uutta pureksittavaa ajatuksille.” 

Tapani Tamminen työhuoneellaan valikoimaa tekemässä.

Kolmas mittava deponointi tapahtui alkuvuodesta 2014, kun taidemaalari Tapani Tamminen (s. 1937) deponoi Ortonin remontoituihin odotustiloihin sekä toimenpidehuoneisiin 16 akryylimaalaustaan vuosilta 1999–2012 (Ulla Åströmin ja Tapani Tammisen kokoelma). Orton Oy:n toimitusjohtaja Juha Aarvala totesikin avajaisjuhlissa Ortonin vahvaan taideperinteeseen viitaten sangen osuvasti, että ”vasta taiteen myötä remontti tuli valmiiksi”. 
Varsin mittava (122 x 244 cm) oli myös vuonna 2014 deponoitu yksittäinen teos: Markku Pääkkösen hieno öljyväristä, mehiläisvahasta ja kivestä tehty maalaus Korkealle sarjasta Taivaitten sinet (1996). 

***
  
Ortonin veistospuisto

Invalidisäätiön päärakennuksen takana olevaan puistoon on Galleria Ortonin toimesta muodostunut hiljalleen ja hieman häkellyttävästikin Helsingin merkittävin paikka, jossa on mahdollista tarkastella suomalaista ulkoveistoa edustavimmillaan. Kuvanveistäjä Hannu Sirenin aloitteesta syntyneestä puistosta, jonne veistäjät ovat deponoineet töitään, on mahdollista tarkastella veistotaiteen teemojen ja materiaalin moninaisuutta. Mukana teoksillaan ovat Sirenin lisäksi tällä hetkellä Radoslaw Gryta, Kari Huhtamo, Tapio Junno, Jari Juvonen, Kaisu Koivisto, Ukri Merikanto, Pirkko Nukari, Matti Nurminen, Veikko Nuutinen, Kimmo Pyykkö, Ossi Somma, Barbara Tieaho ja Antero Toikka.

Hannu Siren, Tie, 1978.

Näin sellaisetkin isot veistokset, joilla ei vielä ole pysyvää paikkaa, saavat varastoinnin sijaan kokea aitoa taideteoksen elämää ja tuottaa iloa ja mietittävää monenlaisille ihmisille sen kaikista rutinoituneimman taideyleisön lisäksi. 
Vuonna 2014 veistospuiston kylkeen nousi vielä yllättävä lisä, kun Make Your Mark Galleryn ryhmänäyttelyn yhteydessä puiston kupeen betoniset ilmastointipömpelit saivat katutaiteen ulkoasun. Graffitit tekivät kansainvälisestikin maineikas EGS ja seniorikansalaisten graffitiryhmä SixFive Cru.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti