Tuli Kouvolasta postia. Kouvolan taidemuseo Poikilossa on Raakel Kuukan (s. 1955) retrospektiivinen näyttely Mistä tulen, minne menen? (25.9.2014–18.1.2015). Minulta tilattiin sen julkaisuun johdantoessee, ja tässäpä se:
Minä
on sekä paikalla että poissa
Ketään
ihmistä – tai hänen ominaislaatuaan edes jossain tietyssä roolissa – ei
todellisuudessa voi mielekkäästi tiivistää ymmärrettäväksi yhden tai edes
muutaman määreen avulla. Tämän tekstin kirjoittaja ei ole pelkästään
’helsinkiläinen taidekriitikko’ sen paremmin kuin sen kohde Raakel Kuukkakaan ’helsinkiläinen
valokuvataiteilija’. Heidän minänsä koostuvat sadoista muistakin asioista,
joiden merkitys, painoarvo ja sävy vaihtelevat ajasta, paikasta, läsnäolijoista
ja niiden määrästä – tai myös sukupuolesta – riippuen.
Esimerkiksi
eräänä alkukesän päivänä vuonna 2014 taiteilija ja kriitikko vertailivat
luovutetusta Karjalasta periytyviä juuriaan ja paikkojen etäisyyttä toisistaan
ja käyttivät sanoja, joita harva edes heidän ystävistään on kuullut – Lottola
(hän) ja Pitkäpaasi (minä) – tilanteessa, jossa heidän piti keskustella Raakel
Kuukan taiteesta.
Näinkö
taiteesta puhutaan? Näinkin. Näin ainakin pitäisi voida puhua, jos oletamme
taiteen olevan myös osa ihan tavallista arkista elämää ja olevan taiteilijan,
teoksen ja katsojan välistä kommunikaatiota ja jos oletamme, että taideteos
tulee varsinaisesti valmiiksi ja todeksi ja saa merkityksensä vasta
vastaanotettuna – kaikkine assosiaatioineen. Näin esimerkiksi ajattelen, kun
katson Kuukan lottolalaista valokuvaa Siirtokivilohkare
hänen kirjassaan Äidin kirja.
Siirtokivilohkare on nimetty valokuva. Se
on taideteos, ja sillä on tietyt formaalit ja esteettiset ominaisuudet:
dramaattinen sommittelu ja tuota dramatiikkaa korostava jyrkkä graafinen ilme,
mutta niiden sijaan minä ajattelen ensimmäisenä paikkaa ja sen henkeä ja sen
tuottamia merkityskerrostumia. Ajattelen itse asiassa vähän kateellisenakin
sitä, että en ole koskaan käynyt Pitkäpaadessa – toisin kuin Kuukka Lottolassa
useinkin – enkä nähnyt edes niitä tavanomaisia tuhoutuneiden talojen
kivijalkoja, joille on kehittynyt jo yleisesti jaetun symbolin ominaisuus. En
ole nähnyt henkilöhistoriani – siis äitini suvun – keskeisiä näkymiä tai niitä
toisinaan nimettyjäkin luonnonobjekteja, jotka muuntavat tilan paikaksi ja
muodostavat varsinkin erityisen paikan hengen (genius loci). Dosentti Heikki
Kukkosen mielestä ”paikan tunnelma tai sen tuottamat
mielikuvat heijastuvat henkilön aiemmista kokemuksista ja muistoista, joihin hän
kulloisenkin ympäristökokemuksensa suhteuttaa. Paikka voi olla myös
kollektiivinen kokemus.” Kuukalle vuodesta 1989 alkaneet kotiseuturetket, ns.
kivijalkamatkat, joita hän on tehnyt jo viidesti luovutettuun Karjalaan ovat
olleet henkilökohtaisen lisäksi myös kollektiivisia ja sitä kautta – muistojen,
kertomusten ja jaettujen kokemusten avulla – paikat saavat uusia
merkityskerrostumia kerta kerran jälkeen.
Ei rajantakainen Jääski ole
kuitenkaan Kuukan kotiseutua. Se on paikka, joka oli ensin olemassa kuviteltuna
– äidin muistelusten ja kertomusten tuottamina mielikuvina – ja joka ei vuonna
1989 Kuukan mukaan näyttänyt lainkaan noilta kertomuksilta: ”Omilla
mielikuvillani ei aluksi tuntunut olevan mitään yhteyttä Karjalassa näkemieni
kanssa. Tuttuus on syntynyt vasta monen käynnin jälkeen. Vahvimpana minussa
kuitenkin vaikuttaa se Karjala, johon lapsena kasvoin, se maa jota ei ole.”
Äidin kertomukset eivät tietenkään kuole, näin Kuukka itse: ”Kertomukset
Karjalasta kutoivat mieleeni kuva, joka ei häipynyt edes silloin, kun tein
matkan sinne vuonna 1989.”
Äiti ja Reetta, 1984.
Jääsken Lottola on kuitenkin paikka,
johon Kuukalla alkaa useiden käyntikertojen jälkeen olla jo oma suhde omine
tarinoineen ja muisteluineen, omine ihmissuhteineen. Se on yhtä aikaa maa, joka
on ja joka ei ole. Kuukka itsekin on yhtä aikaa siellä eikä ole.
Kulttuuriteoreetikko Stuart Hallin
sanoin: ”Alusta alkaen, ensin suhteessa perheeseeni ja sitten suhteessa
kaikkiin muihin symbolisiin ’toisiin’, olen ollut hyvin selvillä siitä, että
minuus rakentuu vain tällaisessa poissa- ja läsnäolevassa kiistasuhteessa
johonkin muuhun, johonkin toiseen, ’todelliseen minään’, joka on sekä paikalla
että poissa."
***
Taiteilijoita
on kuitenkin aina ollut tapana luokitella aika vähillä määreillä. Kaikki
vähänkin taidetta harrastavat tietävät, että Salvador Dalí oli ’surrealisti’ ja että Pablo Picasso oli yhdessä vaiheessa ’kubisti’. Nykyään taiteen
kieli on muuttunut, eikä modernille tyypillisiä ismejä ole nykytaiteessa enää
olemassakaan. Silti keskeiseksi koettuja sanoja käytetään edelleenkin
säästeliäästi, vaikka yksittäiset sanat upotettaisiinkin lauseisiin, joilla
niille yritetään rakentaa edes vähän laajempaa kontekstia. Olen esimerkiksi
itse muutama vuosi sitten kirjoittanut Kuukan taiteesta: ”Kuukan kuvien kanssa on helppo myötäelää sitä, miten ihminen
voi paikkaansa maailmassa hahmottaa.” Taitaa olla jopa olla niin, että yritin
tuolloin tietoisesti välttää sitä sanaa, jota nykytaiteessa on ollut tapana
toistaa jo vuosikausia: ’identiteetti’. Olen lukenut miltei kaiken, mitä
Kuukasta on kirjoitettu, ja ilman empiirisiä tutkimustuloksia löisin aika
paljon vetoa, että jokaisessa tekstissä esiintyy ainakin kaksi sanaa:
’identiteetti’ ja ’nainen’. Aiemmin puhuttiin myös ’subjektiivisesta
valokuvauksesta’. Onko Kuukka siis määriteltävä ’identiteettiä tutkivaksi
subjektiiviseksi naisvalokuvataiteilijaksi’? Näin varmaankin, mutta se on vain
pieni osa totuudesta enkä haluaisi tehdä sitä.
Kuukka on uransa ajan kuvannut
lähinnä äitiään, sukulaisiaan, lähipiiriään, itseään ja lapsiaan. Siis toki silkkaa
identiteettitutkielmaa, jos asia halutaan näin muotoilla, mutta minäkin miehenä
– enkä erityisen sukulaisrakkaana – kykenen vaivatta samastumaan hänen
tematiikkaansa ja koen sen itselleni läheisenä. Tiedän siis, että hän on paljon
enemmän kuin hakuteosmääritelmä.
Kuukka kuuluu siihen sukupolveen,
joka murtautui aiemmin niin miehisen – usein jopa sovinistisen – suomalaisen
valokuvataiteen kentälle ja osallistui muun muassa legendaariseen 26:n
naisvalokuvaajan yhteisnäyttelyyn 26
valokuvaajaa Valokuvagalleria Hippolytessä vuonna 1984. On hän varmaankin
feministi, vaikka ei sitä haastattelussa halunnutkaan erityisesti korostaa.
Itse asiassa hän sanoi vähän itseironisesti olevansa ”kiltti feministi”. Mutta
onhan hän jo pelkästään sillä perusteella feministi, että hän on urallaan
näyttänyt varsin havainnollisesti sen, miten ”henkilökohtainen on poliittista”,
kuten tunnettu feministinen maksiimi kuuluu – kyseenalaistanut teemoillaan siis
klassisen erottelun ”sisäisen” ja ”ulkoisen” sekä ”yksityisen” ja ”julkisen”
välillä, ollut murtamassa miehistä hegemoniaa ja sen hierarkioita.
Suomalainen valokuvataiteen kenttä
oli 1980-luvulla vielä varsin ”patriarkaalinen”, kuten Kuukka totesi, mutta tuo
patriarkaalisuus taisi murtua silkalla joukkovoimalla, koska juuri Kuukan
aikaan naispuolisia valokuvataiteen opiskelijoita ja kentälle teoksillaan
murtautuvia naisia oli yksinkertaisesti niin paljon – Kuukka itse ei ainakaan
koe, että hän olisi ollut osa mitään varsinaista tiettyä liikettä. Sitä paitsi
miehetkin ovat oppivaisia: Kuukka muistelee esimerkiksi Timo Kelarantaa, joka on tullut tunnetuksi herkän poeettisista
kuvistaan, joissa varsinaiset valokuvalliset tunnistuskohdatkin saattoivat
jäädä taka-alalle, vähän ”feministinäkin”, ja Suomessa tuolloin vierailevana
professorina toiminut, itseään veistoksellisena mallina käyttänyt Arno Rafael Minkkinen oli tärkeä tuki
rohkaistessaan Kuukkaa tekemään ”juuri sitä omaa juttuaan, jota oli tekemässä”
– sen sijaan, että olisi esittänyt joitain formalistisia vaateita, joita
valokuvalle vielä tuolloin asetettiin, jotta se olisi oikea valokuva.
Kuukka ei
ryhtynyt tekemään ”oikeita dokumentteja”, kuten valokuvan avulla oli opittu
tekemään: joko sosiaalisten ongelmien – ja huomatkaa: kyse valokuvauksen
dokumentaarisuudessa oli yleensä vain yhteiskunnallisista epäkohdista –
läpivalaisua tai sitten rock-henkistä urbaania katukuvausta. Tätä taustaa
vasten en voi olla tulkitsematta poliittiseksi teoksi ja myös taidepoliittiseksi
teoksi sitä, että Kuukka kuvasi äitinsä kuoleman jälkeen sisaruksiaan ja
isäänsä lapsuutensa kotitalonsa, Anjalankosken Muhniemen pihapiirissä käyttäen sosiaaliselle
valokuvaukselle tyypillistä jyrkkää vedostusta tuomaan kuville omaa
dramatiikkaansa ja ennen kaikkea että hän nimesi tuon vuosien 1985–86 sarjan
nimellä Dokumentteja.
Subjektiiviseksi koettua valokuvausta, jossa esiintyi ongelmien sijaan
lähipiirin rakkautta, läheisyyttä ja arkea, ei yleisesti mielletty
dokumentaariseksi. Kuukka uskalsi sen tehdä.
Mutta valokuvauksen kenttä oli muuttumassa.
Voimakasta tukea Kuukan mukaan antoi 1990-luvun alussa myös Marjatta Tikkanen, joka toimi vuodesta
1991 sekä Valokuvataiteen Seuran että vastaperustetun Valokuvataitelijoiden
Liiton toiminnanjohtajana ja myös valokuvagalleria Hippolyten galleristina.
Kuukka korostaa sitä, että Suomen Taidegraafikoista tulleen Tikkasen kokemus
taiteen kentän käytänteistä – myynnistä, näyttelyistä, tiedottamisesta jne. –
oli keskeinen siinä prosessissa, jossa valokuvataiteesta tuli ikään kuin
täysivaltainen osa suomalaista kuvataidetta. Uudesta työstään innostunut
Tikkanen osasi myös innostaa ja rohkaista taiteilijoita taiteellisen työn ja
taidemaailman hetteiköissä apurahojen anomiseen ja näyttelyiden pitämiseen.
Näin Kuukan uran alku asettuu juuri
siihen pisteeseen, jolloin suomalaisen valokuvauksen kenttä alkoi määrittyä ja
rakentua sellaiseksi, jonkalaisena se on hiljalleen noussut jopa nykytaiteen
keskiöön. Kuukka oli yksi niistä valokuvataiteilijoista, jotka olivat
määrittämässä ja luomassa sitä omalla työllään.
***
Kuukka on siirtokarjalaisten
jälkeläinen, ja tätä seikkaa hän on käsitellyt useissa teoksissaan ja
teossarjoissaan. On kuitenkin muistettava, että kukaan ei synny
”siirtokarjalaisen jälkeläisen” identiteetillä varustettuna. Ryhmien
”identiteetit muodostuvat ja muuttavat muotoaan osana representaatiota ja
suhteessa siihen”, kuten identiteettiä tutkinut Stuart Hall on todennut.
Siirtokarjalaisuus on merkityksiä tuottavan kansanryhmän imaginaarinen tuotos;
se on siis kulttuurinen representaatiojärjestelmä. Kulttuuria voidaan käsitellä
diskurssina – Hallin sanoin ”tapana
rakentaa merkityksiä, jotka suuntaavat ja järjestävät sekä toimintaamme että
käsityksiämme itsestämme”. Kuukan tapauksessa kiinnostavaksi kuvion tekee se,
että hän ei ole pelkästään tuon prosessin kohde, vaan edustaa itse ammattinsa
kautta voimia, jotka nimenomaan tuottavat merkityksiä työkseen – synnyttävät
niitä, vahvistavat niitä, tutkivat niitä, purkavat niitä, kritisoivat niitä,
kyseenalaistavat niitä, esittävät uusia kysymyksiä ja liittävät asioita uusiin
yhteyksiin. Näin Kuukan kuviin syntyy tietoinen kerroksellisuus, metataso joka
ei myöskään ole vailla huumoria, ironiaa ja itseironiaa. Siis
teoreettisuudessaankin oikeaa elämää, jossa juuri huumori Kuukan mukaan ”antaa
mahdollisuuden käsitellä vaikeitakin asioita, auttaa minua ylittämään omat
rajanikin”.
Nopeat, laajat ja jatkuvat muutokset
pakottavat meitä myös noihin uusiin yhteyksiin. Globaali maailma vetää meidät
kaikki yhteydenpitoon toistensa kanssa, ja tällöin identifikaatiolle on
tarjolla vastaavasti loputon määrä vaihtoehtoja – kuten Hall toteaa: ”Kun
merkitysten ja kulttuuristen representaatioiden järjestelmät lisääntyvät, kohtaamme
mahdollisten identiteettien hämmentävän ja nopeasti vaihtuvan moneuden, jossa
tunnemme voivamme ainakin tilapäisesti identifioitua mihin tahansa näistä
identiteeteistä."
Rebekka ja kansallispuku, 2003.
Tätä ajattelen välittömästi, kun katson Kuukan valokuvia
ghanalais-suomalaisesta
Rebekka-tyttärestään. Kymenlaakson kansallispuvussa iloisesti
tanssahteleva pikkuinen Rebekka on siirtokarjalaisten jälkeläinen. Hän on
kasvanut Suomessa, hän on Suomen kansalainen. Hän on etniseltä taustaltaan
kuitenkin sekä ghanalainen että suomalainen. Hänellä on sukujuuret myös
Ghanassa, mutta hän ei puhu isänsä äidinkieltä (brong). Nykyään hän on nuori ruoholahtelainen tyttö, mutta voimme
vain aavistella sitä, miten hänen identiteettinsä kussakin elämänvaiheessa
tulee rakentumaan.
Kuukan kuvasarjat Rebekasta ovat
myös poliittista valokuvaa, mitä Kuukka itsekin haluaa korostaa. Pieni, puoliksi
ghanalainen tyttö Kymenlaakson kansallispuvussa ei ole vitsi. Kuukka kysyy
sitä, miten ihmisten ulkonäköä erilaisissa ympäristöissä tulkitaan. Kuukan
mukaan Suomessa edelleenkin ihmetellään tummahipiäisen henkilön suomenkielen
taitoa, vaikka henkilö olisi syntyisin Suomesta, suomalaisesta äidistä. Kyseessä
on myös Kuukan oma vanha kansallispuku ja Kuukan oma tytär. Kyseessä on
globaali maailma sellaisena kuin se nykypaikallisuudessa näyttäytyy, mutta ei
sovi unohtaa, että kyseessä on ihan tavallinen – ja tässä ehkä se poliittisuus
juuri näyttääkin voimansa – äidin rakkaus, äidin halu näyttää tyttärensä
kauneus, ilo ja tanssin riemukas liike. Tällaisia albumikuviakin ihmiset
lapsistaan haluaisivat. Ja Kuukka haluaakin puhua mielellään myös albumikuvien
ja perhenäppäilyn puolesta. Noiden entisiä albumeja ja nykyisiä kovalevyjä
vuosi vuodelta enenevässä määrin täyttävien kuvien puolesta. Sadat tuhannet ja
miljoonat kuvat ovat totta, ne ovat muistin ja muistutuksen ja siten yhtälailla
traumojen kuin rakkaudenkin apuneuvoja. Kuukka kuitenkin tietää, että ne ovat
myös täynnä konventioita ja niitä menetelmiä, miten lapsi sosiaalisestaan ja
muutetaan yhteiskuntakelpoiseksi, tavalliseksi ihmiseksi. Juuri tätä hän pohtii
videoinstallaatiossaan Lapsuuden huoneet
(2009) ja kysyy: ”Mikä on lapsen omaehtoista, mielikuvituksellista ilmaisua ja
mikä on kasvatukseen ja sosiaalistamiseen liittyvää toimintaa?”
Taidehistorioitsija Anna-Kaisa
Rastenberger viittaa Kuukasta kirjoittaessaan kulttuurimaantieteilijä Doreen Masseyhin: ”Jos ajattelemme
kuten Massey, että paikat koostuvat ihmisten keskinäisistä suhteista ja
sukupolvien ketjuista, Raakel Kuukan valokuvat Karjalasta evakuoidusta
äidistään ja ghanalaisten sukulaistensa seurasta iloitsevasta tyttärestään
osoittavat, että globaali on aivan yhtä kouriintuntuvaa kuin lähiympäristö tai
niin kutsuttu paikallinen. Ja paikallinen aivan yhtä abstraktia ja
monimuotoista kuin globaali.”
Kuukan tuotanto tarjoaa huikean
kaaren ja menneisyyden ja tulevaisuuden, yksilöllisten ja yhteisöllisten
identiteettikriisien välille. Haastatellessani Kuukkaa mietin sitä, mitä
Rebekasta tulee. Mitä hän joskus muistelee, miten hän identiteettiänsä
tulevaisuudessa rakentaa? Tätä en uskaltanut kysyä sen paremmin Raakelilta kuin
Rebekaltakaan, koska muistin Jamaikalta Brittein saarille muuttaneen
mustaihoisen Hallin sanat: ”Totuus on kuitenkin se, että olen täällä, koska
perheeni ei ole täällä. Tulin tosiaankin tänne päästääkseni eroon äidistäni.
Eikö elämäntarinani olekin yleispätevä? Me olemme siellä missä olemme
voidaksemme olla poissa jostain muualta.” Kuukka laittaa installaatiossa esille
kirjeen äidiltään, joka oli huolissaan siitä, että Kuukka ei aikoinaan ottanut
vastaan tarjottua kuvaamataidonopettajan paikkaa vaan valitsi epävarman
valokuvataiteilijan ammatin opiskelemisen. Mitähän Raakel joskus Rebekalle
kirjoittaa?
Hallin mukaan me kaikki olemme hiljakkoin maahan muuttaneita. Kun
yritin täsmentää Kuukan paikallista identiteettiä, hän tunnusti ensin olevansa
helsinkiläinen ja sitten vähän ajan kuluttua kielsi sen ja totesi, ettei
hänellä oikeastaan ole lainkaan paikallista identiteettiä. Hän on asunut
Helsingin Ruoholahdessa kohta 20 vuotta eikä ole tehnyt yhtäkään teosta, joka
paikantuisi juuri sinne.
Mutta lapsuudenkotiaan,
Anjalankosken Muhniemeä hän on kuvannut. ”Kun tietää, mistä tulee, on helpompi
elää”, on hän itse todennut. Kehä alkaa kuitenkin kiertyä umpeen. Videosta ja
valokuvista koostuvassa Yön puutarhassa
(2011) Muhniemi on tyhjentynyt: valot palavat, mutta ketään ei ole sisällä.
Puutarhan hedelmät ja kukat tulevat pimeydestä aavemaisesti näkyviin. Muhniemi
näyttää kummitustalolta, väliin jopa painajaiselta. Sisällä näkyy kuitenkin
seinällä roikkuva Kuukan valokuva hänen äidistään ja sisarestaan – hänen
ensimmäisestä yksityisnäyttelystään vuodelta 1985.
Yön puutarha, video, 2011.
Talo on uneksinnan paikka, kuten
ranskalainen filosofi Gaston Bachelard
on todennut: ”Muistojen
säilyttämiseen tarvitaan jotain suljettua, joka varjelee niiden arvoa kuvina.
[…] Kun palautamme mieleen muistoja talosta, me lisäämme niihin uneksinnan
tuomia arvoja; emme koskaan ole oikeita historioitsijoita, vaan meissä on aina
hitunen runoilijaa.”
Olkoon
kuinka dokumentaristi tahansa tai identiteetin tutkija, on Kuukka enemmän kuin
hitusen verran runoilija.
Eräs historia 1–25, 2013.
Runoilijana
hän antaa myös tilan isälleen, jonka puhdetöinä tekemiä rasioita hän on
dokumentoinut kuvissaan. Hänen isänsä ei paljoa Karjalasta tai sodasta puhunut,
kertoi Kuukka. Mutta kuten Bachelard on todennut, suljetussa rasiassa on aina
paljon enemmän kuin avatussa. Suljetun avulla on rikkaampaa kuvitella kuin
kokea. Kuukka tietää, että kaikkea ei tarvitse kertoa.
–
Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka.
Nemo 2003.
–
Hall, Stuart: Identiteetti.
Vastapaino 1999.
–
Kuukka, Raakel: Äidin kirja. Musta
taide 1997.
–
Raakel Kuukka. Kirjeitä tyttärelle.
Musta taide 2011. [Essee: Anna-Kaisa Rastenberger]
–
Raakel Kuukka. Retrospektiivi. Suomen
valokuvataiteen museo 2011. [Tekstit: Elina Heikka, Kastehelmi Korpijaakko,
Sofia Lahti, Anna-Kaisa Rastenberger]
Olen erittäin iloinen tästä monipuolisesta kirjoituksesta Raakel Kuukasta ja hänen näyttelystään. Kun näin sen valokuvataiteen museossa (ehkä ei ihan sama mutta samoja teemoja käsittelevä) perehdyin siihen tavallista enemmän ja nyt aivankuin näin ja koin sen uudelleen. Kiitos
VastaaPoista