Julkaistua 576 & Helsingin taidemuseon johtokunta 18: Suuri ja mahtava lautakunta?

Eilen ilmestyi uusi Vasen-lehti (2/12). Tästä aiheesta oli pyydetty juttu, ja pelkäänpä, että tämän asian kanssa vielä tulevaisuudessa tullaan painiskelemaan paljonkin. Helsingin hallitsevat oikeistopuolueet, kokkarit ja vihreät, ovat nimittäin aika vallanhaluisia tässä suhteessa. Ja silloin ei sisältö paljoa paina. [Tässä vielä linkki aiheeseen liittyvään elokuiseen postaukseeni.]

Suuri ja mahtava lautakunta?

Helsingin taidemuseon johtokunta sai taidemuseon muuttamaan lausuntoaan Kulttuuritoimen organisointia sekä yhteistyön malleja ja prosesseja selvittäneen työryhmän raportista, jossa ehdotettiin muun muassa taidemuseon ja kaupunginmuseon johtokuntien yhdistämistä. Johtokunta vastusti yhdistämistä äänin 5–1 (+ 1 tyhjä kokoomuslainen). Kaupunginmuseon johtokunnassa kävi toisin. Siellä lausunnon takana seistiin äänin 6–3. 

Taustalla väijyy tietysti ajatus ja huoli mahdollisesta superlautakunnasta. Esimerkiksi Oulussa, jossa tällainen on, alkutahdit käynnistyivät juuri näin. Nyt siellä on enää yksi museo, ja Oulun taidepiirit ovat varsin järkyttyneitä siitä, että Oulun taidemuseossa esiteltiin tänä kesänä taiteen sijaan dinosauruksia.

Superlautakunta ei ole tällä hetkellä varsinaisesti agendalla, mutta ei ole epäilystäkään, että se tulee sitä olemaan ja että takana tulevat olemaan ensisijaisesti kokoomus ja vihreät, Helsingin kunnallispolitiikan suurimmat. Syy on sisällön sijaan epäilemättä poliittinen: keskittäminen tuottaa aina väistämättä isoimmille voittoa – kuten olemme päivittäistavarakaupassa nähneet. 
Samassa kaupassa – kumpi se sitten onkin – olemme nähneet myös sen, miten sisällöt samanlaistuvat, miten volyymi murskaa laadun. 

Erillisissä lautakunnissa edustajat saattavat paneutua alaansa, ja mukaan voi myös ottaa osaamisalueen eksperttejä. Superlautakunnissa luottamusmiespaikat keskittyisivät puolueiden kärkiehdokkaille, koska niiden painoarvo lisääntyisi huomattavasti. Näin sekä demokratia että asiantuntemus vähenisivät. 
Superlautakunnat ovat myös poliittisen kulttuurin kannalta huono vaihtoehto. Jos lautakuntapaikkoja jaetaan harvoille ja valituille kärkinimille, mistä kumpuaa se kaikupohja ja voima, jota demokraattinen liike tarvitsee. Missä opetamme ihmisiä hoitamaan yhteisiä asioitamme demokratian pelisääntöjen mukaan eikä poliittisten lehmänkauppojen kautta? Miten varmistamme sen, että puolueet saavat spesifiä, sisältöihin keskittyvää informaatiota omaan toimintaansa?