Julkaistua 572 & 573 & Näyttelykuvia 927: Taidemaalarin katoamattomat asumukset

Eilen oli Tuomo Saalilla (s. 1957) avajaiset Taidesalongissa (4.–22.10). Samassa yhteydessä julkaistiin Saalin uraa kartoittava kirja Tuomo Saali. Pidempi kuin pisin matka (Parvs Publishing 2014), jota olen ollut mukana tekemässä.

Kirjan julkistuspuheen piti taidepresidentti Tarja Halonen, jota Saali on opettanut useana vuotena:

Tekstiä kirjoittaessa oli taas hauska istuskella Kuvataiteen keskusarkistossa ja käydä useampaankin kertaan taiteilijan työhuoneella:

Saali on taas hypännyt uuteen aihepiiriin. Nyt kohteena on talo. Ja mikäpä sen vahvempi ja monikerroksisempi symboli? Näin kirjoitin kirjan toisessa johdantoeseessä – toinen oli Hannu Castrénin kynästä:

Taidemaalarin katoamattomat asumukset

Tuomo Saalin ura muodostaa selkeän syklisen muodon. Nuori taiteilija teki litografioita omasta visuaalisesta kokemuspiiristään, johon vaikuttivat populaarikulttuurin elementit: sarjakuva, rock, elokuvat ja televisio. 
Kypsempään ikään ehtinyt – ja maalaamiseen siirtynyt – taiteilija aloitti oman taidehistoriallisen odysseiansa, johon vaikuttivat myös kauempaa tulleet kuvalliset vaikutteet kuin pelkkä länsimaisen taiteen kaanon: mukana on aineksia Egyptiä ja Meksikoa myöten. 

Matkoilta yleensä palataan. Kypsään ikään ehtinyt Saali suorittaa taloaiheisissa maalauksissaan kuin kotiinpaluun, ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin sanoin (Tilan poetiikka, Nemo 2003): ”Sillä talo on meidän maailmankolkkamme. Kuten monesti on todettu, se on ensimmäinen kaikkeutemme. Se on todellakin kosmos sanan täydessä merkityksessä.”  

Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että Saali on ennen kaikkea maalari. Mahdolliset kuva-aiheet ovat hänelle – niin kuin niin monelle muullekin maalarille – tekosyitä, jotka asettavat variaatiossaan ja erityisongelmissaan aina uusia maalauksellisia haasteita. 

Ikuisen paluun syklisyyttä voi maalaustaiteen kannalta katsoen lähestyä myös ”raskaimpana mahdollisena taakkana”, kuten saksalainen filosofi Friedrich Nietzsche on todennut. ”Mitä jos joutuisi kokemaan teon seuraukset loputtoman monta kertaa?”, hän kysyi. Juuri näin maalarille väistämättä tapahtuu – sekä katsoessaan omaa tuotantoaan että itselleen läheistä taidehistoriaa takautuvasti. Maalari aloittaa, innostuu, saattaa maalata hurmiossakin. Sitten hän väsyy tai kyllästyy ja lopettaa. Ja sitten taas aloittaa jostain uudesta. Väistämättähän taiteilijan työstä syntyy kronologia, jossa tapahtuu lineaarista kehitystä, mutta lopulta kyse on varsin kirjaimellisesti ikuisen paluun loputtomasta syklistä. Maalari palaa aina kaikkeen aiemmin tekemäänsä, ainakin jollain tavoin: joku asia jää kesken, joku saa uusia ulottuvuuksia, vanha ongelma saattaa saada uuden ratkaisun. 

Oikea maalari on myös taivaanrannan maalari kahdessakin mielessä: hän voi haaveilla, mutta hän myös katsoo taivaanrantaa – tai pilviä kuten Saali – maalauksellisena ongelmana, jolloin se lakkaa olemasta tietty taivaanranta tiettynä hetkenä. Siitä tulee kosminen. 

Tällaisia ovat myös Saalin talotkin: ne eivät ole omalla erityisellä historiallaan ladattuja kohteita, vaan pikemminkin yleisen uneksinnan kohteita. Ei-kenenkään koteja ja kaikkien koteja. On kuin Bachelard kuvaisi Saalin maalauksia: ”Muistojen säilyttämiseen tarvitaan jotain suljettua, joka varjelee niiden arvoa kuvina. […] Kun palautamme mieleen muistoja talosta, me lisäämme niihin uneksinnan tuomia arvoja; emme koskaan ole oikeita historioitsijoita, vaan meissä on aina hitunen runoilijaa.” Taidemaalarin poetiikka on sanojen ja niiden yhdistelmien sijaan värien ja valon poetiikkaa sekä havainnon, kuvan, mielikuvan ja esittämisen poetiikkaa. 

Uneksinnalla Bachelard tarkoittaa yöunen tai haaveilun sijaan tilaa, jossa ihminen on levossa mutta jossa hänen tietoisuutensa on valpas. Uneksinnassa siis tietoisuus on mukana. Saali maalaakin juuri näin: päivä työhuoneella saattaa kulua joko maalatessa tai toisinaan ”vain” maalauksia katsoen. Lopputulos tuottaa synteesin, joka on kuin uneksinnan korkein muoto: poeettinen uneksinta. 

Muisti ja mieikuva, 2014. Tämä talo taitaa olla Viivikonnasta, johon olen jo vuosikausia ollut syvästi rakastunut.

Saali itse kokee talojensa synnyn alitajunnasta lähtevinä lähinnä maalauksellisina ongelmina, mutta hän sallii mieluusti katsoja näkevän niissä tarinallisia ulottuvuuksia. Ja tuottaa itse maalaaminenkin tarinoita. Muistan kuinka Saali aiemmin haastattelussa kertoi minulle lapsuutensa kuvallisista virikkeistä ja otti esimerkiksi aapisen tuottaman heuristisen elämyksen: lapsena hän oli tottunut piirtämään talon frontaalisesti pelkkänä fasadina, mutta aapisessa olikin perspektiivikuva. Siis näinkin talon voi kuvata! Ei ole lainkaan haettua palata maalarin lapsuudenkokemuksiin. Eikö tässä ole havainnon ja representaation välisen ongelman synty, johon taiteilija joutuu koko uransa ajan palaamaan? Tällaisen hetken voimaa ei kannata aliarvioida. 

Saali maalaa usein taloja, jotka näyttävät olevan katoamassa: luhistumassa, rapistumassa, hylättyinä. Hänessä on epäilemättä taipumusta raunioromantiikkaankin, ainakin hiljaisuuteen ja kaipuuseen, mutta sentimentaalisuuteen asti hän ei kurkota. Ylitunteellisuus ei käy viisauden edelle – tästä pitää osaltaan huolen se, että valon ja värin ongelmat ja niiden ratkaisut lataavat sekä taiteilijalle että katsojalle niin voimakkaan haasteen, että tarinallisuus on vain kuin yksi mahdollinen sivujuonne. Eikä katoaminenkaan ole niin lopullista. Jäähän maalaus: ”Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina", toteaa Bachelard. 

Tuli ja vesi (Allegro), 2014.

Osa Saalin taloista on syttynyt palamaan. Kun kysyin syytä ensimmäiseen, hän totesi, että ”se syttyi vahingossa, niin kuin tulipalot usein syttyvät”. Mietittyään myöhemmin tarkemmin, hän viittasi käytännönläheisesti siihen, että värit alkoivat jälleen kiinnostaa voimakkaammin: ”Yhtenä pyrkimyksenä ja ’palavana haluna’ näiden uusien maalausten kanssa on ollut halu ja kaipuu – jopa uhkarohkeasti – uskaltaa maalata värillä.” Ja paluutta tässäkin on mukana: hän kaivaa muutaman vuoden takaisen maalauksen Apokalypsi (2011), jonka punainen taivas on kuin liekeissä – sen aikaiset muut seuralaiset käsittelivät lähinnä pilviä ja valoa melko hillityllä väriskaalalla.Tuli voi siis olla myös uuden alku, feenikslintu joka rakentaa kanelipuun oksista pesän ja polttaa sen sekä itsensä – ja tuhkasta nousee nuori feeniks, joka vie tuhkat Heliopolikseen, Auringon kaupunkiin.Tuli tuo maalauksiin myös uuden dynamiikan ja rytmin.

”Jos kaikki hitaat muutokset voidaan selittää elämällä, kaikki nopeasti muuttuva voidaan selittää tulella”, toteaa Bachelard (La Psychanalyse du Feu, Gallimard 1938). Bachelardin mukaan tuli on kaikista ilmiöistä ainoa, joka voidaan ehdottomasti liittää yhtä lailla hyvään kuin pahaankin: se on sekä paratiisi että helvetti. Se on yhtä aikaa kotiliesi ja apokalypsi. Se on yhtä aikaa intiimi ja universaali. Juuri kuin Saalin maalaukset parhaimmillaan.

Timo Setälän (s. 1958) taittamassa hienossa kirjassa oli myös laatimani Saalin kronologinen tarina, mutta en nyt laita sitä tähän. Olen tehnyt ystäväni Timon kanssa jo varmaan parikymmentä taiteilijakirjaa, joten hyvältä taas tuntui. Ja jatkoa seuraa.