Julkaistua 613 & 614: 2000-vuotinen tarina soi puisena & Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Tuli viime kuussa taas seikkailtua Lahdessa. Kävin helmikuun 2. päivä tutustumassa Sibeliustaloon ja Salpausselän urheilumaisemiin sekä kiertelin talvista Lahtea. Tuloksena kaksi tällä viikolla julkaistua juttua, tilaajana Lahden kaupunki.
Sibeliustalosta kirjoitin Fanfaariin (kevät 2015):

2000-vuotinen tarina soi puisena

Teollisten tilojen uusiokäyttö saa harvoin arkkitehtonisia muotoja, joiden symbolisena perustana on tyylillisten seikkojen sijaan itse sisältö. Vesijärven rantaan vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on tästä poikkeus.

Sibeliustalon sali ja ranskalais-romanttiset urut.

Vesijärvi oli aikoinaan tukkilauttojen täyttämä, kun Lahden Höyrysaha jalosti metsiämme. Metsien käyttö kansallisessa symboliikassa mielletään toisinaan kliseeksi, mutta Hannu Tikka ja Kimmo Lintula eivät pelänneet tätä suunnitellessaan Suomen suurinta puurakennusta sataan vuoteen. Juuri tässä paikassa kaikki natsasi täydellisesti. Vanhaa saha-arkkitehtuuria ja innovatiivista puurakentamista yhdistävä kokonaisuus muuttui usein luonnosta voimaa hakevan kulttuurin kautta moniaistiseksi kokemukseksi, mitä arkkitehtuurin pelkkien fasadien sijaan onkin oltava. Arkkitehtuuri on seinien lisäksi tilaa ja käyttäjän sekä fyysisiä että emotionaalisia tuntemuksia. 

Kantavat rakenteet ovat myös puuta.

Jos noudatamme 1900-luvun arkkitehtonista maksiimia ”muoto seuraa funktiota”, on musiikkitalossa akustiikka se funktionaalinen asia, jonka ympärille muoto rakentuu. Näin on Sibeliustalossa toimittu, mikä on huomattu maailmallakin: Gramophone valitsi Sibeliustalon maailman viiden parhaan musiikkitalon joukkoon vuonna 2006, ja The Sidney Morning Herald listasi sen kymmenen joukkoon vuonna 2009. 

Tuohista baarin seinää.

Maallikko voisi ajatella, että salin akustiikka ja rakennuksen muoto eivät välttämättä kytkeydy toisiinsa, mutta tällaista ajatusta on syytä epäillä. Palautetaan mieliin toinen maksiimi: ”Terve sielu terveessä ruumissa.” On selvää, että Sibeliustalon akustiikasta on kiittäminen Artec Consultantsia, mutta luulen, että salia ympäröivällä laajemmalla puurakenteella ja sen tuomalla luonnollisella lämmöllä on tähän oma osuutensa. Emme todellisuudessa tiedä tätä tarkkaan, koska edelliset julkiset puurakennuksemme, joissa musiikki soi ja laulu raikasi, ovat sadan vuoden takaisia nuoriseura- ja työväentaloja hieman erilaisine akustisine vaatimuksineen. Kokemuspohjaista perinteen ketjua ei siis ole. Keskustelin tästä asiasta erään arkkitehtiystäväni kanssa, ja hän totesi, että olen todennäköisesti oikeassa. Tämä ei ole kuitenkaan helposti mitattava asia: ”Arkkitehtuurissa ja äänessä on mukana paljon mystiikkaa”, hän totesi. 

Mutta miksi puhun 2000 vuodesta? Muodon ja funktion yhteydestä alettiin puhua jo antiikin Roomassa. Vitruviuksen kuuluisassa kirjassa De architectura libri decem (n. 25 eaa) esiintyy kolmiyhteys: kestävyys (lat. firmitas), käytännöllisyys (utilitas) ja kauneus (venustas). Sibeliustalo ja siinä käytetty puu toteuttavat hienosti tätä ideaalia – toivottavasti esikuvallisesti.

***

Toisen jutun kirjoitin Kaupunkilaiseen (1/15):

Seitsemän ahmaisevaa sohvaa

Olin nelikymppisenä ensimmäistä kertaa Kolilla, mutta tunnistin maiseman ja osasin hakeutua ”oikeisiin” näköalapaikkoihin. Olihan se kansallismaisema, jota lukuisat taiteilijat ja valokuvaajat ovat rajanneet ja tallentaneet. 

57-vuotiaana kävin ensimmäistä kertaa Salpausselän urheilukeskuksessa ja näin kolme hyppyrimäkeä, jotka laukaisivat muistojen vuon. Tämän paikan minä tunnen. 
 

Tv:stä tuttu.

En tule paikalle hiihtäen vaan autolla. Ensimmäisenä näen Viktor Janssonin Hiihtäjäpatsaan (1938), jonka mallina on ollut 1920-luvun hiihtäjäkuningas Tapani Niku. Pysäköidessäni autoni vieressä on Toivo Pelkosen vuonna 1998 muovaama Siiri Rantanen, 1950-luvun hiihtokuningattaremme.

Viktor Janssonin (1886–1958) tulkinta Tapani Nikusta.

  

Olen kuvanveistäjän poika ja taidekriitikko. On luonnollista pysähtyä julkisen taiteen ääreen. Objektiivisen arvioinnin halu häviää nopeasti, kun muistan ympäristöesteetikko Allen Carlsonin ajatukset subjektin asemasta, siitä miten sulaudumme kohteeseen: ”Ympäristöt ovat lakkaamatta liikkeessä niin lyhyellä kuin pitkällä aikavälillä. Vaikka itse pysyisimme aloillamme, tuuli pyyhkäisee kasvojamme ja pilvet kulkevat silmiemme edessä; ajan myötä muutokset jatkuvat näköjään loputtomiin; tulee yö, päivät kuluvat, vuodenajat tulevat ja menevät. Ympäristöt eivät myöskään liiku vain ajassa, vaan myös laajenevat tilassa, ja tätäkin näköjään loputtomasti. Ympäristöllämme ei ole ennalta määrättyjä rajoja; kun me liikumme, se liikkuu mukanamme ja näin muuttuu, kuitenkaan koskaan päättymättä: itse asiassa se jatkuu lakkaamatta jokaiseen suuntaan.” 

Toivo Pelkosen (1933–2006) tulkinta Siiri Rantasesta. 

Kun katson veistoksia nyt, en katso kuin kriitikko yksittäistä taideteosta. En voisikaan, koska ne näyttävät hassuilta ollessaan lumipaakkujen peittämiä. Näin ei veistoksia kuvata, ja siksi ryntäänkin heti kuvaamaan molempia. Tämä on realismia: veistokset ovat olemassa vuoden jokaisena hetkenä: yön pimennossa silhuetteina, auringonvalossa materiaalinsa paljastavina, sateessa kiiltävinä ja talvella valkoisen lisävärin saaneena. 

Carlsonin mukaan ”kokemus ympäristöobjektista, josta käsin meidän on muodostettava esteettinen arvostelmamme, on alusta lähtien hyvin tiivis, kokonaisvaltainen ja tietyllä tavalla ’ahmaiseva’.” Juuri näin minulle käy, kun pääsen montun reunalle ja näen hyppyrit. Koen esteettisen elämyksen, joka liittyy kauneuden sijaan toiseen esteettiseen kategoriaan: ylevään. Sumuun sulautuvat hyppytornit ovat jo sellaisenaan vaikuttavia, mutta ne sulautuvat samalla muihinkin ulottuvuuksiin: 1960-luvun mustavalkoiseen televisiokuvaan, joka joskus suurmäen rakentamisen myötä muuttui värilliseksi – ihme sekin.
Urheilun maailma ei ole kovin meditatiivinen, mutta tyhjän suorituspaikan talvinen henki tuottaa hartaan hetken. Voisin katsella vaikka kuinka pitkään.

Palaan kuitenkin kaupungille, jossa katseeni on urheilukeskuksen myötä terävöitynyt: katson lunta puiden oksilla, niiden graafista ilmettä. Viimeksi, kun kävin Lahdessa, satoi räntää, nyt  voisin muunnella Pauli Hanhiniemen sanoja: ”Tänään Lahti olet silmissäni kaunis kaupunki.” 

En ole urheiluihminen, enkä muista yhtäkään Salpausselän tarkkaa mäkitulosta. Yritin, mutta voimakkain muisto oli lapsuuteni vihreällä vakosametilla päällystetty sohva ja isä siinä vieressä. 

Salpausselkä on omalla tavallaan osa mielenmaisemaani ja sellaisena elävä muistutus siitä, miten moniulotteinen ympäristöesteettinen elämys voi tunnistamisen hetkellä olla. Kokijan liikkeen lisäksi sitä muokkaa muistijälkien joukko, joka voi yltää yli 50 vuoden taakse. 

Laskin sohvat, joista olen kisoja seurannut. Pääsin seitsemään.

Jossain kaupungilla, talvi on kaunis.