Toissa sunnuntaina pikkuhuoneessa ripustettavaa piisasi.
Hetket
maailman reunoilla
Valokuvataiteilija
Pentti Sammallahti (s. 1950) oli
sitä valokuvaa käyttävää taiteilijapolvea, joka alkoi nostaa valokuvaa
kuvataiteemme keskiöön 1970-luvun lopulla. Muistan selkeästi, miten hänen
ensimmäinen valokuvasalkkunsa, Irlannissa kuvattu Cathleen ni Houlihan (1979), kuin räjäytti nuoren valokuvaamista
harrastavan opiskelijan ja monen hänen kaverinsa tajunnan. Olimme tottunut
ihailemaan rankkaa, todellista maailmaa kuvaavaa, usein hyvin jyrkkäsävyisesti
vedostettua dokumentarismia ja toisaalta olimme vähättelevän tietoisia siitä,
miten valokuvalla oli pitkään tehty ikään kuin taiteenkaltaista jälkeä:
maalaustaidetta jäljitteleviä maisemia ja asetelmia.
Sammallahden
irlantilaissalkun myötä moni alkoi ymmärtää välineen omia mahdollisuuksia,
vaikka valokuvan välinesidonnaisuutta onkin sittemmin moneen kertaan
kyseenalaistettu.
Przevorsk, Puola, 2005.
Sammallahden
yhteydessä kiinnitetään usein huomiota hänen aihepiiriinsä ja Henri
Cartier-Bressonilta (1908–2004) tutun ”ratkaisevan hetken” käsitteeseen –
Sammallahden kuvaamat eläimet asettuvat niitä ympäröivään maailmaan usein niin
häkellyttävällä tavalla, kuin sitä jopa ironisesti kommentoiden tai sen muotoja
esteettisesti mukaillen. Aiheiden takaa löytyy kuitenkin se vahva ydin, joka
tekee valokuvasta aivan omansalaista taidetta: filmillä, ja varsinkin
Sammallahden pelkästään käyttämällä mustavalkoisella filmillä – siis värin
sijaan silkalla valolla piirtämisellä (kreikan photos ja graphe) –
saavutetaan parhaimmillaan aivan huikea sävyasteikko, jonka käytössä
Sammallahti on mestari.
Alaverdi, Georgia, 2014.
Sammallahden
työstämä sävy ja pehmeyden variaatioiden muokkaaminen luo hänen kuviinsa
runollisen melankolisen virityksen, johon aihepiiri asettuu. Se on usein
katoavaa tai miltei mennyttä maailmaa, sivussa tai maan reunoilla, vähän
unohdettuakin ja toisinaan harvoin nähtyä.
Sammallahti
on epäilemättä myös dokumentaristi, joka on kuvannut kymmenissä maissa, mutta
hän ei kuvaa niinkään maailman tapahtumia vaan maailman näennäistä
tapahtumattomuutta, pienten hetkien kauneutta – sitä mitä tapahtuu, kun
onnistuu näkemään ja loihtimaan esiin ympäristöönsä piiloutuvan potentiaalisen
olemisen mielen ja siitä japanilaista haikua muistuttavan runon.
Sammallahden
runo on usein vähän surumielinen, mutta mukana on aina lempeä ja optimistinen
huumori: rakkaus maailmaa, kanssaihmistä ja muidenkin lajien tovereita kohtaan.
Tämä kaikki tekee Sammallahdesta vähän yllättävästikin varsin poliittisen
taiteilijan.
Helsinki, 1982.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti