Taiteen
puolueettomuuspolitiikkaa
Kirjoitin
nelisen vuotta sitten Ylelle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri-
ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli
joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä
keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat
jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään
muuta kuin pelimaailmaa.
Kokoomus
aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin
suhteen – tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he
liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia
voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.”
Kulttuuri oli siis Kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat
tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: Se
halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää
luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä
poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti
talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta.
Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen
ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”
Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa
yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat
elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös
Vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja
taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen
julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.”
Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan
aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on
voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”.
Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät Perussuomalaiset, mikä
myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen
olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion
myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat
suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan
olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden
vastuulle.”
Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen
noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan
talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava
tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja
mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa
edes jossain kuosissa...”
Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin
verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen –
muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen
’kulttuurin’ lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja
taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat ainoat puolueet,
jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä,
taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat
ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi.
Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että
taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin
yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen
ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo.
Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle
tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata
taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää
tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen
toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva
ratkaisu.”
Yksi hiertävimmistä tosiseikoista
taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä
vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai
toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä
edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri
siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.
Ei ole perussuomalaista taidetta –
lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha
Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista
taidetta – lukuun ottamatta Osmo
Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja
luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti
kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä
taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen
taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin
vasemmistolainen.
Teemu Mäki on kuvannut tilannetta
osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen
karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on
vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän
autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja
rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla
kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.”
Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus
selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit
haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa
vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun
ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka
pohjaavat kestävään kehityksen.
Ensin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on ’vapaus’? Ja mitä on ’turvaaminen’? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.
Eija-Liisa Ahtila on juuri
(11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan
avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen
kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään,
kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja
mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri
kelpuutetaan näkyväksi.”
Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei
mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman oikeuteen. Jos lähdemme taide-
ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa
linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana,
kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen
vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa
sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on
perustuslain hengen vastaista.
Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset
nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut
yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen
varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo
runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin
liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka
taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin
sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää
hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata
välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta
sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja
vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden
asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen
mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan.
Jos haluamme demokraattisena
maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on
meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain
riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään.
Kirjoittaja on
helsinkiläinen freelancekriitikko ja Vasemmistoliiton ehdokas
eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa
kulttuuripoliittista ohjelmaa.
***
Tässä vielä linkki Ahtilan erinomaiseen kolumniin 'Poliittinen kuva' ja tässä linkki Mäen erinomaiseen artikkeliin 'Käytännöllinen utopia'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti