Ylisestä
ja alisesta
Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1980 valmistunut kuopiolaisen
kuvataiteilija Pauno Pohjolaisen (s.
1949) uran alku sattui väkevään murroskohtaan maalaustaiteessamme. Vallalla
olleet realistinen kuva ja toisaalta abstrakti, konstruktiivinen kuva eivät
tarjonneet uudelle nuorelle taiteilijakunnalle hedelmällisiä vaihtoehtoja.
Kansainvälisten vaikutteiden myötä syntyi voimakas perinteistä piittaamaton
ekspressiivinen aalto, jonka tekivät tunnetuksi varsinkin vahvat naistaiteilijat
eturivissään Marika Mäkelä, Leena Luostarinen ja Marjatta Tapiola. Kuopiossa syntyi
vielä erikseen oma ekspressiivisen taiteen keskittymä, jossa vaikuttivat
Pohjolaisen lisäksi syntyperäiset kuopiolaiset Pentti Meklin, Markku Kolehmainen ja Seppo Väänänen. Tuolloinen 1980-luvun
Kuopio oli ehkä vähän häkellyttävästikin yksi taidemaailmamme tärkeimmistä
keskuksista.
Pohjolainen on tullut tunnetuksi
ehkä pikemminkin kuvanveistäjänä, mutta taidemaalarina hän aloitti ja sellainen
hän epäilemättä vieläkin on, vaikka hänen kuvansa ei ole koskaan oikein
tahtonut pysyä litteässä suorakaiteessa, joka voidaan ripustaa vaikka yhdellä
naulalla seinälle. Pohjolaisen maalaukset levisivät jo alusta alkaen eri
suuntiin ja muuttuivat sittemmin reliefeiksi tai vapaasti seisovinakin vähän
litteiksi ja perspektiiviltään vinksahtaneiksi veistoksiksi. Hänen teoksensa
ovat miltei aina frontaalisia, edestä katsottavia. Jo pelkästään tämä tuo
mukaan tiettyä arkaaisuutta, vie katsojaa joko muinaisen kuvanveiston maailmaan
tai ikoneihin, joilla onkin epäilemättä Pohjolaiselle tärkeä merkitys. Tässä hän
muistuttaa yhtä esikuvaansa, venäläisen avantgarden suurta mestaria Kazimir Malevitšia (1879–1935). Ja on
hänessä muutakin samaa: pateettisuus ja osin vaikeaselkoinenkin syvähenkisyys.
Pohjolainen onkin ehkä viimeisimpiä herooisia taiteilijamyyttejä ylläpitäviä taiteilijoitamme.
Hänen taidettaan ei siis ehkä kannata tarkastella viileästi taiteilijan persoonan
unohtaen. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, miten hän vuonna 2008 tuhosi suuren
määrän teoksiaan, koska joutui luopumaan työhuoneestaan eikä saanut
varastotilaa.
"Vanhaa hyvää" Pohjolaista ahdettuna Didrichsenin mataliin tiloihin.
Muistan vielä nuoruudestani, miten
Pohjolaisen pateettisuus oli suorastaan ärsyttävää. Nyt kun katson hänen
uudempia töitään, huomaan kaipaavani sitä vanhaa Pohjolaista, jonka jälki oli
varsin komeaa, väliin aivan huikeaa. Hän pystyi viekoittelemaan maallisenkin
katsojan hiljentymään jonkin henkisen, hengellisen ja jopa pyhän tunteen
äärelle. Pohjolainen on selvästikin muuttunut rönsyilevämmäksi, toisinaan jopa
selkeämmin kerronnalliseksi ja on myös lisännyt häpeilemättömästi
koristeellisuuden määrää.
Näyttelyn nimityö Mandoliinimiehen paluu, 2013. Vähän on jälki löystynyt.
Paatos on silti pysynyt samana.
Pohjolainen kokee olevansa tietynlainen shamaani, joka tuo viestejä jostain –
joko ylisestä tai alisesta. Hän näkee itsensä välikappaleena prosessissa, jolle
suunnan antaa saksalaissyntyisen teologin Paul
Tillichin (1886–1965) ajatus: ”Taiteessa voimme kohdata symbolisen
ulottuvuuden, jossa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja murtuu.” Tämän lauseen
hän on kirjoittanut työhuoneensa työkalukaapin oven sisäpintaan. Sitä
katsojankin on hyvä miettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti