Julkaistua 620: Teurastuksen kauneus?

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (11/15) ilmestyi juttuni Perttu Saksan (s. 1977) näyttelystä Silence as a phrase (6.3.–1.4.) Helsinki Contemporaryssä.

Näyttely herätti somessa vilkasta ja osin kiihkeääkin keskustelua. Tästä linkistä esimerkiksi Saksan Fb-seinälle – skrollatkaa alaspäin 6.3. saakka, siellä on 39 kommentin keskusteluketju. Saksa aloitti prosessin myötä myös blogin, jonka ensimmäisen postauksen aihe oli hevosen teurastamisen herättämä keskustelu, tässä linkki juttuun. 

Huomasin keskustelun vasta kirjoitettua juttuni, ja niinpä se tuntuukin nyt vähän vajaalta:

Teurastuksen kauneus?

Valokuvataiteilija Perttu Saksa (s. 1977) on todennut olevansa ”lähtökohdiltaan dokumentaristi”. Kun hän viime vuonna sai vastaanottaa Fotofinlandian, Suomen arvostetuimman valokuvapalkinnon, hän totesi: ”Keskeisiä lähtökohtia työlleni ovat olleet valokuvausta edeltävät mallit luonnonhistorian tuntemukselle sekä varhaisen luonnontieteen esitystapojen sallimat kuvitelmat ja pelot tuntemattomia ja eksoottisia eläimiä kohtaan.”
Saksan tuorein näyttely, jossa hän on kuvannut juuri kuolleita eläimiä teurastamolla, on jo ehtinyt herättää lievää kohua. Syy on varmaan se, että verinen teurastettu eläin on yksi Saksan kuvaamista ”tuntemattomista ja eksoottisista eläimistä”. Oudolla on usein taipumus pelottaa. Olemme monin tavoin vieraantuneet kuolemasta, ja eläimen väkivaltainen kuolema kuulu arkiseen kokemuspiiriimme korkeintaan moottoritien reunalla. Harva meistä enää näkee eläimen teurastamista, ei edes enää sitä, miten kauppahallissa paloitellaan pölkyn päällä lihaa. Verilättykin ostetaan useimmiten valmiiksi tehtynä ja vakuumissa.

Presence (Mask), 2015.

Suoraa dokumentarismia Saksan työt eivät edusta. Hän on ottanut käyttöönsä taidehistoriasta tutun vieraannuttamiskeinon. Veristen eläinten tausta on musta – kuin alankomaalaisissa 1600-luvun asetelmissa. Ne eivät siis näytä ”todelta”, tehokeino pikemminkin lisää niihin jo vakiintuneen esteettisen ulottuvuuden, sopimuksenvaraisen visuaalisen kauneuden, joka luo voimakkaan ristiriidan itse teurastustapahtuman kanssa. Saksa itse palaa varhaisempiinkin aikoihin ja rinnastaa itsensä sekä aiheensa ”nimikkomarttyyriinsä Pyhän Bartolomeukseen, joka kristillisessä taiteessa kuvataan usein kantamassa nyljettyä nahkaansa” – näin muun muassa Michelangelon Viimeisessä tuomiossa (1535–41).

Näyttely jätti hämmentävän tunteen valtaan. Samoin kuin Saksa, olen lihansyöjä, ja samoin kuin Saksa, olen rakastanut eläimiä ja ollut kiinnostunut niistä. Olen harrastanut raveja ja ihaillut varsinkin suomenhevosia, jotka monet ovat suuria persoonia ja joilla kaikilla on erisnimi. Tämä ei ole estänyt minua syömästä hevosen ulkofileetä.
Aivan samoin kuin Saksa, minäkin mietin nykyään usein eläinsuhteeni eettisyyttä, ja olen perustellut mieltymystäni hevosenlihaan ikään kuin luonnollisena maalaisyhteiskunnan kulttuuriperinnön jatkeena ja sillä, että suomalaista hevosta ei kasvateta teollisesti ja järkyttävissä olosuhteissa ihmisen ravinnoksi. 

Saksan Valiolle kuvaama Hapsiainen Toukolan tilalta.

Taide tapahtuu aina jossain kontekstissa. Siitä ei ole kuin pari kuukautta aikaa, kun näin Saksan tekemiä muotokuvia luomulehmistä Valion 110-vuotisnäyttelyssä Sanomatalon käytävägalleriassa. Niissäkin oli taustaa käytetty tehokeinona. Hellyttävät kosteasilmäiset lehmät elehtivät persoonalliseen tapaansa valkoisella pohjalla. En voinut välttyä vertailulta. Saksa kertoo kuin kahta tarinaa, vahvistaa myyttiä onnellisista luomulehmistä ja toisaalta sitä, miten teurastettaessa subjekti traagisesti häviää. Eläin on ravinnonlähde, mutta myös vaurauden symboli. Eläin on uhri sanan molemmissa merkityksissä: sille tapahtuu pahaa ja samalla se on lahja ihmiskunnan alttarilla.

En vieläkään osaa päättää sitä, että pidinkö Saksan näyttelystä.

***

Tässä vielä linkki Saksan Valiolle kuvaamaan luomulehmägalleriaan.