Poliittisen urani absoluuttinen huippu

Jos joku ei vielä ole huomannut, olen mukana eduskuntavaaleissa (suuntanumero Vas., numero 31). Olen myös mukana Ylen vaaligalleriassa, ja pystyn näin ollen harrastamaan omaa pientä vaalikilpailuani, koska vaaligalleriavideoita voi tarkastella myös katsomiskertojen suosituimmuusjärjestyksessä. Helsingin vaalipiirissä olen tällä hetkellä jaetulla 51. sijalla ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa. Näin lähelle vallan ydintä en varmaan koskaan enää pääse. Tässä todiste:

Julkaistua 622: Ylisestä ja alisesta

Viime keskiviikon Kirkko ja kaupungissa (12/15) ilmestyi arvioni Pauno Pohjolaisen (s. 1949) näyttelystä Mandoliinimiehen matka (28.2.–9.8.) Didrichsenin taidemuseossa.  

Ylisestä ja alisesta

Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1980 valmistunut kuopiolaisen kuvataiteilija Pauno Pohjolaisen (s. 1949) uran alku sattui väkevään murroskohtaan maalaustaiteessamme. Vallalla olleet realistinen kuva ja toisaalta abstrakti, konstruktiivinen kuva eivät tarjonneet uudelle nuorelle taiteilijakunnalle hedelmällisiä vaihtoehtoja. Kansainvälisten vaikutteiden myötä syntyi voimakas perinteistä piittaamaton ekspressiivinen aalto, jonka tekivät tunnetuksi varsinkin vahvat naistaiteilijat eturivissään Marika Mäkelä, Leena Luostarinen ja Marjatta Tapiola. Kuopiossa syntyi vielä erikseen oma ekspressiivisen taiteen keskittymä, jossa vaikuttivat Pohjolaisen lisäksi syntyperäiset kuopiolaiset Pentti Meklin, Markku Kolehmainen ja Seppo Väänänen. Tuolloinen 1980-luvun Kuopio oli ehkä vähän häkellyttävästikin yksi taidemaailmamme tärkeimmistä keskuksista. 

Pohjolainen on tullut tunnetuksi ehkä pikemminkin kuvanveistäjänä, mutta taidemaalarina hän aloitti ja sellainen hän epäilemättä vieläkin on, vaikka hänen kuvansa ei ole koskaan oikein tahtonut pysyä litteässä suorakaiteessa, joka voidaan ripustaa vaikka yhdellä naulalla seinälle. Pohjolaisen maalaukset levisivät jo alusta alkaen eri suuntiin ja muuttuivat sittemmin reliefeiksi tai vapaasti seisovinakin vähän litteiksi ja perspektiiviltään vinksahtaneiksi veistoksiksi. Hänen teoksensa ovat miltei aina frontaalisia, edestä katsottavia. Jo pelkästään tämä tuo mukaan tiettyä arkaaisuutta, vie katsojaa joko muinaisen kuvanveiston maailmaan tai ikoneihin, joilla onkin epäilemättä Pohjolaiselle tärkeä merkitys. Tässä hän muistuttaa yhtä esikuvaansa, venäläisen avantgarden suurta mestaria Kazimir Malevitšia (1879–1935). Ja on hänessä muutakin samaa: pateettisuus ja osin vaikeaselkoinenkin syvähenkisyys. Pohjolainen onkin ehkä viimeisimpiä herooisia taiteilijamyyttejä ylläpitäviä taiteilijoitamme. Hänen taidettaan ei siis ehkä kannata tarkastella viileästi taiteilijan persoonan unohtaen. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa se, miten hän vuonna 2008 tuhosi suuren määrän teoksiaan, koska joutui luopumaan työhuoneestaan eikä saanut varastotilaa. 

"Vanhaa hyvää" Pohjolaista ahdettuna Didrichsenin mataliin tiloihin.

Muistan vielä nuoruudestani, miten Pohjolaisen pateettisuus oli suorastaan ärsyttävää. Nyt kun katson hänen uudempia töitään, huomaan kaipaavani sitä vanhaa Pohjolaista, jonka jälki oli varsin komeaa, väliin aivan huikeaa. Hän pystyi viekoittelemaan maallisenkin katsojan hiljentymään jonkin henkisen, hengellisen ja jopa pyhän tunteen äärelle. Pohjolainen on selvästikin muuttunut rönsyilevämmäksi, toisinaan jopa selkeämmin kerronnalliseksi ja on myös lisännyt häpeilemättömästi koristeellisuuden määrää. 

Näyttelyn nimityö Mandoliinimiehen paluu, 2013. Vähän on jälki löystynyt.

Paatos on silti pysynyt samana. Pohjolainen kokee olevansa tietynlainen shamaani, joka tuo viestejä jostain – joko ylisestä tai alisesta. Hän näkee itsensä välikappaleena prosessissa, jolle suunnan antaa saksalaissyntyisen teologin Paul Tillichin (1886–1965) ajatus: ”Taiteessa voimme kohdata symbolisen ulottuvuuden, jossa tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja murtuu.” Tämän lauseen hän on kirjoittanut työhuoneensa työkalukaapin oven sisäpintaan. Sitä katsojankin on hyvä miettiä.

Virossa 143: Pelastamaan Maximia!

Kävin pitkästä aikaa oikeassa elokuvateatterissa, ja samalla päätin, että palaan taas aktiivisemmin vanhan harrastukseni pariin. Oli nimittäin niin hieno kokemus taas nähdä leffa isolta kankaalta – ja vielä klassisessa teatterissa.
Kyseessä oli Klaus Härön ohjaama Miekkailija (2015), tosipohjainen tarina virolaisesta miekkailija ja miekkailunopettaja Endel Nelisistä, joka joutuu menneisyytensä vaiheiden, opettamiensa lasten odotusten ja oman neukkuvallan riivaamaan kohtalonsa ristituleen. Emotionaalisesti vahva ja moraalisesti kiinnostava tarina, erinomaiset näyttelijät. Visuaalisesti tavattoman kaunis ja tasapainoinen kokonaisuus. Täytyy tunnustaa, että oli varsin hieno tunne, kun elokuvissa sai taas kokea sen, miten tippa tulee silmään. Vai olenkohan vain tulossa vanhaksi?

Lapsinäyttelijätkin olivat ihan fantastisia, kuvassa päätähti Märt Avandin kanssa Marta-tyttö (Liisa Koppel).

Tässä leffan traileri:

Ennen leffaa näytettiin lyhyt pätkä, jossa kulttuuriväki kommentoi elokuvateatteri Maximin tulevaisuuden puolesta.

Terhi Kokkonen ottaa kantaa.

Siinäkin meinasi tulla tippa silmään. On jotenkin voimaannuttavaa, että ihmiset vielä jaksavat taistella hyvän elämän puolesta keskellä elämäämme riivaavaa talousfundamentalismia. Tästä linkistä Maximia puolustavaan adressiin (1079 allekirjoitusta). Ja tästä linkistä Pelastetaan Maxim -Fb-sivuille (15899 tykkäystä). Liittykää joukkoon! Ja paras tapa pelastaa elokuva ja -teatterit on tietenkin käydä niissä. Minäkin aion nyt parantaa laiskistuneet tapani. 

Ja artisti se vain maksaa...

Hauholainen Hovinkartano aikoo juhlistaa Sibeliuksen juhlavuotta Sibelius-aiheisilla näyttelyillä, joita on kaikkiaan neljä. Näyttelyihin on avoin kutsu. 
Ja näinhän se finanssipuoli menee: taiteilijan pitää maksaa ensin jurytysmaksu 20,00. Ja sitten jos pääsee mukaan, pitää vielä maksaa näyttelymaksu 40,00. Teosten kuljetuksesta ei mainita mitään muuta kuin, että "ohjeet teosten tuomisesta lähetetään", mutta eiköhän sekin mene taiteilijan piikkiin. Sitten on vielä maininta, että "teokset ovat taiteilijan omalla vastuulla".
Minäkin olen ollut mukana järjestämässä kesänäyttelyitä, joissa taiteilijalle on maksettu Kuvaston taksojen mukainen liikuttava näyttelykorvaus (tällä hetkellä esimerkiksi yhdestä maalauksesta 58,00 / 30 päivää), mutta kyllä tämä on vähän paksua.
Eiköhän siellä kuitenkin myydä pääsylippuja? 

Olisiko ammattitaiteilijoiden syytä jättää tällaiset näyttelyt väliin?

Näyttelyitä organisoi Pirjo Heino (s. 1954), taiteilija itsekin – ja kotisivujensa kökköenglannin mukaan myös aikamoinen työmyyrä: "Heino has juried, curated, planed and build up more than 500 exhibitions and she has participated in 40 International art symposiums  abroad and 10 in Finland." Heino piti Hämeenlinnassa Taidegalleria Ripustusta vuosina 1993–2009.

Minun pitäisi elää ainakin 700-vuotiaaksi saadakseni moisen listan aikaan.

Näyttelykuvia 963 & 964: Voihan lehmä

Kokosin vuonna 2006 Helsingin taidemuseolle kollegani Pessi Raution kanssa hevosaiheisen taidenäyttelyn Hevosvoimaa. Teimme siihen myös samannimisen julkaisun. Projekti oli äärimmäisen kiinnostava ja hauska.
Se herätti eräällä taholla kiinnostuksen laajentaa tematiikkaa toiseenkin ihmisen kanssaeläimeen eli lehmään elikkä nautaan. Olen jopa hakenut apurahoitusta hankkeelle, mutta ei ole tärpännyt [minkä tavallaan ymmärränkin]. Yritän kuitenkin pitää ainakin sivusilmällä aihetta mielessäni.
Siksi olikin hauska törmätä Uudenmaankadulla jopa kahteen lehmätaiteilijaan. Taidesanki Piirrossa oli Heidi Wirgentiuksen (s. ?) näyttely Luontoyhteys (4.–29.3.). Wirgentius on harrastelijataiteilija – ammatiltaan eläinlääkäri. Ihan symppis lehmä tämä kuitenkin on:

  

***

Ja eiköhän kadun toisella puolella ollut Galleria 4-kuus täynnä lehmiä:

Päivi Latvalan (s. ?) näyttely What Now Brown Cow? (7.3.–3.4.) ei sekään ollut taiteen kannalta mikään ihan riemuvoitto, mutta Latvala näköjään tekee työkseen eläintaidetta – häneltä voi esimerkiksi tilata valokuvan avulla tehdyn muotokuvan. Lehmä tuntuu olevan kuitenkin se keskeisin kohde. 

 Keen Eye.

Hmm. On se toinenkin taidemaailma omansalaista taidemaailmaa. 

Lehmistä olen kuitenkin aina pitänyt. Kerran 1960-luvulla olen lypsänytkin onnistuneesti.

Julkaistua 621: Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Viime keskiviikkona taiteen verkkolehti Mustekala julkaisi tuoreimman teemanumeronsa 'Taide ja puoluepolitiikka' (1/15). Minultakin oli tilattu siihen juttu, jossa yritin sohaista joitain päätäni vaivanneita asioita taiteen ja politiikan suhteessa:

Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Kirjoitin nelisen vuotta sitten Ylelle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa. 

Kokoomus aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin suhteen – tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.” Kulttuuri oli siis Kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: Se halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta. Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”

Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös Vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.” 

Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”. 

Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät Perussuomalaiset, mikä myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.” 

Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa...”

Aloin taas tehdä samanlaista kartoitusta. Ehdin lukea demareiden vaaliohjelman lauseen: ”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille ja ovat tärkeä osa henkistä kasvua ja täysipainoista elämää.” Näin minäkin uskaltaisin sanoa, mutta oleellistahan olisi tuoda esiin se, millä nämä jalot perusajatukset käytännön politiikan tasolla toteutetaan. Siitä en löytänyt mitään konkreettista. Sitten yritin etsiä Kokoomuksen kulttuurivaltuuskunnalta mielekästä sanottavaa, ja kun klikkasin kokoomuksen kulttuuripoliittisen ohjelman auki, vastaus oli ”Not found – Error 404.” Yritin googletella ja löysin vain arkistoituna ohjelman, joka on hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 17.4.1985. Hyvä taidehan ei tunnetusti vanhene, mutta en jaksanut ryhtyä lukemaan 30 vuotta vanhaa ohjelmaa, vaikka tunnustaudunkin usein nostalgikoksi. Kristillisdemokraattien sivulta haut ’kulttuuri’ ja ’taide’ eivät tuottaneet lainkaan tulosta. Arvasin kuitenkin sen, että pdf:t eivät ole mukana haussa, ja niinpä avasin dokumentin Rohkeus rakentaa tulevaisuutta – Eduskuntavaaliohjelma 2015. Siellä ei mainittu sanaa ’taide’ kertaakaan, eikä kulttuuripolitiikastakaan sanottu varsinaisesti mitään. Samoin kävi Perussuomalaisten kanssa, mutta ehkä sieltä on vielä tulossa jytkäyttävä kulttuuripoliittinen ohjelma – toistaiseksi sivuilla oli vain maaseutuohjelma, maahanmuutto- sekä puolustuspoliittinen ohjelma. 

Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen – muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen ’kulttuurin’ lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat ainoat puolueet, jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä, taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi. Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo. Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva ratkaisu.” 

Yksi hiertävimmistä tosiseikoista taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.

Ei ole perussuomalaista taidetta – lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista taidetta – lukuun ottamatta Osmo Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin vasemmistolainen. 

Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.” 

Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka pohjaavat kestävään kehityksen.

  

Ensin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on ’vapaus’? Ja mitä on ’turvaaminen’? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.

Eija-Liisa Ahtila on juuri (11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään, kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri kelpuutetaan näkyväksi.” 

Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman oikeuteen. Jos lähdemme taide- ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana, kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on perustuslain hengen vastaista. 

Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan. 

Jos haluamme demokraattisena maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään. 

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancekriitikko ja Vasemmistoliiton ehdokas eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa kulttuuripoliittista ohjelmaa.

***

Tässä vielä linkki Ahtilan erinomaiseen kolumniin 'Poliittinen kuva' ja tässä linkki Mäen erinomaiseen artikkeliin 'Käytännöllinen utopia'.

Julkaistua 620: Teurastuksen kauneus?

Eilisessä Kirkko ja kaupungissa (11/15) ilmestyi juttuni Perttu Saksan (s. 1977) näyttelystä Silence as a phrase (6.3.–1.4.) Helsinki Contemporaryssä.

Näyttely herätti somessa vilkasta ja osin kiihkeääkin keskustelua. Tästä linkistä esimerkiksi Saksan Fb-seinälle – skrollatkaa alaspäin 6.3. saakka, siellä on 39 kommentin keskusteluketju. Saksa aloitti prosessin myötä myös blogin, jonka ensimmäisen postauksen aihe oli hevosen teurastamisen herättämä keskustelu, tässä linkki juttuun. 

Huomasin keskustelun vasta kirjoitettua juttuni, ja niinpä se tuntuukin nyt vähän vajaalta:

Teurastuksen kauneus?

Valokuvataiteilija Perttu Saksa (s. 1977) on todennut olevansa ”lähtökohdiltaan dokumentaristi”. Kun hän viime vuonna sai vastaanottaa Fotofinlandian, Suomen arvostetuimman valokuvapalkinnon, hän totesi: ”Keskeisiä lähtökohtia työlleni ovat olleet valokuvausta edeltävät mallit luonnonhistorian tuntemukselle sekä varhaisen luonnontieteen esitystapojen sallimat kuvitelmat ja pelot tuntemattomia ja eksoottisia eläimiä kohtaan.”
Saksan tuorein näyttely, jossa hän on kuvannut juuri kuolleita eläimiä teurastamolla, on jo ehtinyt herättää lievää kohua. Syy on varmaan se, että verinen teurastettu eläin on yksi Saksan kuvaamista ”tuntemattomista ja eksoottisista eläimistä”. Oudolla on usein taipumus pelottaa. Olemme monin tavoin vieraantuneet kuolemasta, ja eläimen väkivaltainen kuolema kuulu arkiseen kokemuspiiriimme korkeintaan moottoritien reunalla. Harva meistä enää näkee eläimen teurastamista, ei edes enää sitä, miten kauppahallissa paloitellaan pölkyn päällä lihaa. Verilättykin ostetaan useimmiten valmiiksi tehtynä ja vakuumissa.

Presence (Mask), 2015.

Suoraa dokumentarismia Saksan työt eivät edusta. Hän on ottanut käyttöönsä taidehistoriasta tutun vieraannuttamiskeinon. Veristen eläinten tausta on musta – kuin alankomaalaisissa 1600-luvun asetelmissa. Ne eivät siis näytä ”todelta”, tehokeino pikemminkin lisää niihin jo vakiintuneen esteettisen ulottuvuuden, sopimuksenvaraisen visuaalisen kauneuden, joka luo voimakkaan ristiriidan itse teurastustapahtuman kanssa. Saksa itse palaa varhaisempiinkin aikoihin ja rinnastaa itsensä sekä aiheensa ”nimikkomarttyyriinsä Pyhän Bartolomeukseen, joka kristillisessä taiteessa kuvataan usein kantamassa nyljettyä nahkaansa” – näin muun muassa Michelangelon Viimeisessä tuomiossa (1535–41).

Näyttely jätti hämmentävän tunteen valtaan. Samoin kuin Saksa, olen lihansyöjä, ja samoin kuin Saksa, olen rakastanut eläimiä ja ollut kiinnostunut niistä. Olen harrastanut raveja ja ihaillut varsinkin suomenhevosia, jotka monet ovat suuria persoonia ja joilla kaikilla on erisnimi. Tämä ei ole estänyt minua syömästä hevosen ulkofileetä.
Aivan samoin kuin Saksa, minäkin mietin nykyään usein eläinsuhteeni eettisyyttä, ja olen perustellut mieltymystäni hevosenlihaan ikään kuin luonnollisena maalaisyhteiskunnan kulttuuriperinnön jatkeena ja sillä, että suomalaista hevosta ei kasvateta teollisesti ja järkyttävissä olosuhteissa ihmisen ravinnoksi. 

Saksan Valiolle kuvaama Hapsiainen Toukolan tilalta.

Taide tapahtuu aina jossain kontekstissa. Siitä ei ole kuin pari kuukautta aikaa, kun näin Saksan tekemiä muotokuvia luomulehmistä Valion 110-vuotisnäyttelyssä Sanomatalon käytävägalleriassa. Niissäkin oli taustaa käytetty tehokeinona. Hellyttävät kosteasilmäiset lehmät elehtivät persoonalliseen tapaansa valkoisella pohjalla. En voinut välttyä vertailulta. Saksa kertoo kuin kahta tarinaa, vahvistaa myyttiä onnellisista luomulehmistä ja toisaalta sitä, miten teurastettaessa subjekti traagisesti häviää. Eläin on ravinnonlähde, mutta myös vaurauden symboli. Eläin on uhri sanan molemmissa merkityksissä: sille tapahtuu pahaa ja samalla se on lahja ihmiskunnan alttarilla.

En vieläkään osaa päättää sitä, että pidinkö Saksan näyttelystä.

***

Tässä vielä linkki Saksan Valiolle kuvaamaan luomulehmägalleriaan.

Näyttelykuvia 961 & 962: Taide ja tila

Vähän rästejä taas. 12. maaliskuuta kävin kahdessa näyttelyssä. Didrichsenin taidemuseossa on tarjolla vielä pitkälle kesään Pauno Pohjolaisen (s. 1949) näyttely Mandoliinimiehen matka (28.2.–9.8.). Kirjoitan – tai itse asiassa kirjoitin jo – siitä jutun Kirkko ja kaupunkiin, joten myöhemmin aiheesta lisää. Lyhyeen juttuun ei kuitenkaan kaikkia heränneitä ajatuksia mahtunut, enkä puhunut siinä ripustuksesta mitään, joten on tässä kommentoitava vähän sitäkin. Näyttely oli joka suhteessa ahdas: ripustus oli liian runsas ja ennen kaikkea on todettava, että varsinkin Pohjolaisen vanhemmat, varsin vaikuttavat työt eivät yksinkertaisesti sovi Didrichsenin matalaan tilaan. Melkein tekisi mieleni todeta, että näihin tiloihin ei Pohjolaisen retroa olisi yksinkertaisesti kannattanut koota. Matalassa tilassa monet työt, jotka olisivat tarvinneet tilaa myös yläpuolelleen, jäivät kuin sillit purkkiin:

 

***

Sitten ihan toisenlaisiin tiloihin. TILA galleriassa [näin ne sen nimen itse kirjoittavat, niin suomea kuin se ei olekaan] on puolalaisen, Kuvataideakatemiassa taidegrafiikan koulutusohjelmassa opiskelevan Natalia Kozielin (s. 1987) näyttely Avaruustasku (6.–29.3.). Tiedotteen mukaan näyttely "kutsuu yleisön matkalle laajoihin maailmoihin, jotka avautuvat taskukokoisesta galleriasta käsin. Löytöretki tilassa alkaa neljän ahtaan seinään sisältä, jotka diakuvista ja kaitafilmipätkistä koostuva projektiokollaaši laajentaa äärettömyyksiin. Kyseessä on varjoleikki, irtiotto värikkäästä todellisuudesta; lukuisten hurisevien koneiden ympäröimänä galleriavieras saattaa hetkeksi sulautua osaksi mustavalkokuvia."
Ja hip hurraa – kerrankin tiedote piti jämptisti lupauksensa. Olen aiemminkin nähnyt Kuvataideakatemiassa Kozielin yhden työn, ja tämä antoi lisävakuutuksen Kozielin tilankäytön osaamisesta:

Voi tietenkin olla, että juuri kokemani taiteen ja tilan epäsuhta vaikutti kokemukseen: taideteoksen sisällä oleminen oli aika metka kokemus. Oli hauska astua keväiseltä kadulta pimeähköön tilaan, jossa vähän vanhan avantgarden henkeä hyödyntävä, analogisen projisoinnin ja sen äänten muodostama kokeellinen maisema imi voimakkaasti sisäänsä. Istuin siellä aika pitkään – ja onneksi yksin. Pannaan vielä dikipokkarilla kuvaamani videonpätkä kertomaan fiiliksestä vähän tarkemmin:

Suosittelen voimakkaasti.
Eikä muuten ollut ensimmäinen kerta, kun näin TILAssa jotain kiinnostavaa. Galleria tuntuu olevan vähän marginaalissa, mutta sitä ei kannata kierroksillaan unohtaa.

Esimerkillistä kirjastopolitiikkaa

Kirjoitin joskus kahdeksisen vuotta sitten eräässä radiokolumnissani, jossa muistelin lapsuuteni kirjastoa: "Siitä alkoi minun urakehitykseni. Tajusin, että maailmassa on melkein mitä vain ja että minulla on vapaa pääsy kaikkeen siihen – kunhan vain kirjastotädille annetaan tarpeeksi rahaa ostaa kirjoja ja kunhan vain hänellä on tarpeeksi intoa niitä minulle esitellä."

Olen aina ollut sitä mieltä, että kirjastolaitos on yksi demokraattisen yhteiskunnan tärkeimpiä kivijalkoja. Ja vaarassahan sekin alkaa olla. Kollegani Heikki Kastemaan Fb-seinältä löysin linkin Pertti Julkusen vaikuttavaan juttuun Kaltion sivuilla.

Näin Julkunen: "Journalismi ja kirjasto ovat järjen käytön instituutiota. Ne hävitetään valitettavasti juuri silloin, kun biosfäärissä ja sosiaalisissa oloissa tapahtuvat muutokset vaatisivat julkista järjen käyttöä enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin."

Lukekaa ihmeessä!

Esimerkillistä museopolitiikkaa

Kainuun museo ja Kajaanin taidemuseo muuttuivat yleisölle maksuttomiksi vuodenvaihteessa. Tässä linkki Kainuun Sanomiin. Tässä syitä: "Pääsymaksujen poistolla halutaan lisätä museoiden vaikuttavuutta ja kaupunkilaisten hyvinvointia, jota korostetaan kaupungin uudessa strategiassa."
Nyt Yle on käynyt vähän yli kahden kuukauden jälkeen kyselemässä tunnelmia, tässä linkki. Kainuun museossa kävijämäärä on kaksinkertaistunut viime vuoden vastaavasta. Kajaanin taidemuseon intendentti Pirjo Immonen totesi: "Voi vaikka vain piipahtaa, museoon voi tulla vaikka ruokatunnilla ja käväistä ohikulkiessaan. Museota aletaan ehkä enemmän rinnastaa kirjastoon, joka on tärkeä yhteinen olohuone. Taidemuseokin on sellainen."
Kokeilu on kaksivuotinen, mutta Kainuun museon johtaja Antti Mäkinen toteaa:  "Minulla on semmoinen tuntemus, että ei tässä varmaankaan paluuta menneeseen enää ole."

Näin toivottavasti tapahtuu muuallakin. Syyt ovat itse asiassa tulevaisuuteemme kirjatut. Näin asian ilmaisee hyrynsalmelainen kuvataiteilija Antti Majava (s. 1977) eräässä tekstissä, joka on ilmestymässä piakkoin [ja jota olemme yhdessä vääntäneet, joten perästä vielä kuuluu]: "Monien näkökulmien mukaan (IPCC, Hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli) meidän on syytä valmistautua siirtymään materiaalista kulutusta painottavasta elämäntavasta planeetan resursseihin paremmin sopivaan sivistystä, huolenpitoa ja henkisiä arvoja painottavaan kehitykseen."

Tällaista elämää palvelee muun muassa pääsymaksuton museo.

Poliittisen urani huippuhetket

Olen erilaisten sattumusten summana ehdokkaana kevään eduskuntavaaleissa – vassari tietty. Kampanjointini on kuitenkin aika liikuttavaa. Yhteen keskustelutilaisuuteen olen osallistunut ja yksi on vielä luvassa. Viime keskiviikkona olin itse tähti – näillä näkymin sen ainoan kerran. Olin Ravintola Toverissa esiintymässä puolueosastoni, Vasemmistoklubin järjestämässä tilaisuudessa:

Puhuin kaksi tuntia kulttuuripolitiikasta, taiteen ja ja kaikkialle tunkevan talousfundamentalismin suhteesta ja sitä sun tätä asiaa sivuavaa – muun muassa Baumolin taudista. Ja sivuttiinhan sitä Guggenheimiakin. Oli aika hauskaa, mutta kuulijoiden määrä kertoo kulttuuripolitiikan kiinnostavuudesta vaalien yhteydessä – näinhän me jo vähän aikaa sitten Hesaristakin opimme [vain kuudelle prosentille gallupiin vastanneista kulttuuripolitiikalla oli vaaleissa merkitystä]: kuulijoita oli tasan 12. 
Olin minä Ylen vaaligalleriassakin, mutta esintymiseni oli korkeintaan keskinkertaista. Vähän lattealta tuntuu tämän linkin ehdokas.
Mutta, toisaalta, jos etsitte ehdokasta, joka on kyllästynyt siihen, että ihmisen elämä tuntuu olevan talouden palveluksessa, vaikka talouden pitäisi vain olla hyvän elämän palveluksessa, ja joka on kyllästynyt kulttuurin ja taiteen jatkuvaan markkinaistamiseen ja joka haluaa säilyttää hyvinvointiyhteiskunnan ja joka ei pidä elitistisestä kulttuurielämästä, mutta uskaltaa kuitenkin puhua taiteen itseisarvosta ja sen vapaudesta [vrt. perustuslain 16. pykälä], tässä teille on sellainen.

Julkista taidetta 77: Hyvinvointia taiteesta?

10.3. kävin Kallion terveysasemalla diabetes-koulutuksessa [vanha juttu, mutta lääkäri pisti huonotapaisen potilaansa lähtemään uudelleen alkeista asti]. Käytävällä mietin taas julkisen taiteen tarpeellisuutta nähdessäni tekstiilitaiteilija Immi Halstin (s. ?) Kallio-aiheisia (2003) kankaita. Huonosti, täysin välinpitämättömästi ripustettua ja muutenkin pliisun näköistä.

Ei ainakaan minun hyvinvointini näistä pätkääkään parantunut.

Ennakkomainos: Jani Leinonen

9.3. istuin Coronan terassilla kahvin, Jaloviinan, sanelukoneen ja Jani Leinosen (s. 1978) kanssa:

Olen tekemässä Janin tulevan Kiasman näyttelyn luettelon yhtä tekstiä, joten perästä kuuluu. Joskus syksyllä. Lähdimme liikkeelle ihan lapsuudesta ja piirtämisen himosta, emmekä päätyneet lainkaan pop-taiteeseen, vaikka näin olin vähän suunnitellutkin. Enemmän me puhuimme Juhani Palmusta (s. 1944) kun popista. 

Näyttelykuvia 960: Teurastettuja hevosia

8. maaliskuuta kävin katsomassa Perttu Saksan (s. 1977) näyttelyn Silence as a Phrase (6.3.–1.4.) Helsinki Contemporaryssä. 

Estetisoiduista teurastukuvista jäi vähän hämmentynyt olo. Voitte lukea tästä hämmennyksestä myöhemmin, koska ensi viikon Kirkko ja kaupungissa ilmestyy juttuni.
Se vähän harmittaa, että vasta jutun kirjoittamisen jälkeen löysin tosi kiinnostavan ja ärhäkkään keskustelun, jota aiheesta käytiin Saksan Fb-seinällä [skrollatkaa alaspäin 6.3. saakka]. Muun muassa Terike Haapojalta (s. 1974) – hänkin kuolevan hevosen kanssa tuttu – on tiukkoja kommentteja.

Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Brändi edellä

Kansallismuseo uudistuu. Tiedotustilaisuus on tänään. Olisin mennyt, mutta on muita työkiireitä. Kutsusta luin: "Päivitetyn strategian ja uuden organisoitumisen myötä on aloitettu brändiuudistus, näyttelytoiminnan uudistaminen sekä Kansallismuseon tilojen suunnittelu. Kansallismuseo on asettanut tavoitteekseen olla museoiden ykkösbrändi Suomessa."

Muista tavoitteista ei sitten mainittu sanaakaan. Brändi edellä mennään nykyään julkisissakin museoissa yhä enenevässä määrin. Ykkösasema tuntuu siis ykköstavoitteelta. Minä olisin kyllä keksinyt muitakin. Vaikkapa jotain perustehtäviin ja sisältöihin liittyvää.

Ennakkomainos: The life of a repo man is allways intense

Ensi perjantaina tulee Yle Teemalta yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, Alex Coxin ohjaama Repo Man (1984) – yksi niistä kolmesta scifileffasta, joita pystyn katsomaan, useitakin kertoja. Ja leffa on vielä humoristinenkin, mikä on minulle lajina yhtä vaikeaa kuin scifi. Mainittakoon nyt sitten ne kaksi muutakin scifiäni: Ridley Scottin Blade Runner (1982) ja Andrei Tarkovskin (1932–1986) Stalker (1979). Olenkohan rajoittuneisuuteni lisäksi vähän aikani lapsia?

Harry Dean Stanton (s. 1926) ja Emilio Estevez (s. 1962) ovat kuitenkin Repo Manissa loistavia. Katsokaa ihmeessä, jos ette ole nähneet.

Elokuva saa myös minut kaipaamaan kissaani Repoa, joka sai siltä nimen ja joka eli korkeaan 21-vuoden ikään ja sitten kuoli 31.11.2007. Kovin hyvin Repo ei leffan maksiimia toteuttanut: sen elämä oli alituisen intensiivisyyden sijaan melko laiskanpuolesta. Se tykkkäsi maata päälläni sohvalla ja leipoa kynsillään mahaani. Hiiriä ja myyriä se kuitenkin metsästi Merenkurkun saaristossa vanhempieni mökillä paljon, ja kerran jouduin hautaamaan vanhemmiltani salaa telkän poikasen, joka ei ehtinyt mereen asti. Naapurin karjalankarhukoiran Niilon se ajoi aina pois, kun Niilo yritti tulla tekemään tuttavuutta naapurinväen kanssa. Se minua harmitti, koska Niilo oli sympaattinen koira. Olihan Repo siis aika intensiivinen. Ja sitä paitsi se joi vain juoksevaa vettä kylpyammeesta. Sinne se meni aina aamulla varhain huutamaan, että "Hana auki!" Jos en herännyt, se tuli ja löi kynnen isovarpaan ja päkiän väliseen herkkään kohtaan. Sitten juotiin, Repo vettä ja minä kiroillen kahvia.
Ja onhan tuo leffa läheinen tapahtumaympäristönsäkin suhteen. Kundit ovat nimittäin perintämiehiä, ja sellaisten kanssa olen käynyt kirjeenvaihtoa melkein yhtä kauan elämästäni kuin Repo kanssani eli.
Sountrackillä esiintyvät muuten Iggy Pop, Black Flag ja Suicidal Tendencies.

Julkaistua 619: Veera Pajulahti: Behind the Curtain

Aamukahvin jälkeen otin ja väsäsin jo kuudelta lehdistötiedotteen. Tänään Veera Pajulahdella (S. 1978) on näyttelynsä Behind the Curtain (11.–29.3.) avajaiset Galleria Johan S:ssä klo 17–19, ja uskallan suositella.

Veera Pajulahti: Behind the Curtain

Veera Pajulahden abstraktit akryylimaalaukset näyttävät toisaalta ajattomilta tutkielmilta, sellaisilta kuin taidehistoria on meille näyttänyt ja joiden katsomiseen se on opettanut. Sellaisilta, joiden myötä voimme uppoutua olemaan teoksen kanssa, antaa niiden kietoutua auki hiljaisen kontemplaation myötä, kohdistamalla tietoisuutemme meditatiivisesti niiden väreihin, rytmeihin ja sieltä täältä esiin välähtäviin kiinnostaviin aksentteihin.

Toisaalta Pajulahden maalaukset ovat täysin tätä päivää, julkisten päivitysten ja tarkkaan harkittujen profiilien, esiintymisen, brändäämisen, väärien identiteettien, piiloutumisenkin maailmaa. Ne eivät kuitenkaan ole kerronnallisia, ne eivät paljasta todellisuutemme ympärille ja sekaan syntyneitä rakenteita, eivät esitä väitelauseita siitä, minkälaiseksi todellisuutemme on muotoutunut. Pikemminkin ne näyttävät omalla kerroksellisuudellaan maailman kerroksellisuuden: piilottamisen, harsoutumisen, osittaisen näkymisen, esiin vilahtamisen ja uudelleen jonnekin syvemmälle vaipumisen.
 

Pajulahti maalaa kuten ihminen elää. Rationaalisuus, tarkka harkinta tuottaa omat kerroksensa. Intuitio – kuten varmaan sattumakin – muuttaa suunnitelmia, vie asioita toiseen suuntaan. Syntyy kudos, joka ei ole enää purettavissa osiinsa tai syntyprosessiinsa. Syntyy maalaus.

Julkaistua 618 & Näyttelykuvia 958: Hetket maailman reunoilla

Viikko sitten maanantaina vietettiin Galleria Ortonissa valokuvataiteilija Pentti Sammallahden (s. 1950) näyttelyn (3.–27.3.) avajaisia. Viikko on kuitenkin mennyt erään isotöisen kirjaprojektin merkeissä aika tarkkaan, joten vasta tänä aamuna pääsin kirjoittamaan gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn:

Toissa sunnuntaina pikkuhuoneessa ripustettavaa piisasi.

Hetket maailman reunoilla

Valokuvataiteilija Pentti Sammallahti (s. 1950) oli sitä valokuvaa käyttävää taiteilijapolvea, joka alkoi nostaa valokuvaa kuvataiteemme keskiöön 1970-luvun lopulla. Muistan selkeästi, miten hänen ensimmäinen valokuvasalkkunsa, Irlannissa kuvattu Cathleen ni Houlihan (1979), kuin räjäytti nuoren valokuvaamista harrastavan opiskelijan ja monen hänen kaverinsa tajunnan. Olimme tottunut ihailemaan rankkaa, todellista maailmaa kuvaavaa, usein hyvin jyrkkäsävyisesti vedostettua dokumentarismia ja toisaalta olimme vähättelevän tietoisia siitä, miten valokuvalla oli pitkään tehty ikään kuin taiteenkaltaista jälkeä: maalaustaidetta jäljitteleviä maisemia ja asetelmia.

Sammallahden irlantilaissalkun myötä moni alkoi ymmärtää välineen omia mahdollisuuksia, vaikka valokuvan välinesidonnaisuutta onkin sittemmin moneen kertaan kyseenalaistettu. 

Przevorsk, Puola, 2005.

Sammallahden yhteydessä kiinnitetään usein huomiota hänen aihepiiriinsä ja Henri Cartier-Bressonilta (1908–2004) tutun ”ratkaisevan hetken” käsitteeseen – Sammallahden kuvaamat eläimet asettuvat niitä ympäröivään maailmaan usein niin häkellyttävällä tavalla, kuin sitä jopa ironisesti kommentoiden tai sen muotoja esteettisesti mukaillen. Aiheiden takaa löytyy kuitenkin se vahva ydin, joka tekee valokuvasta aivan omansalaista taidetta: filmillä, ja varsinkin Sammallahden pelkästään käyttämällä mustavalkoisella filmillä – siis värin sijaan silkalla valolla piirtämisellä (kreikan photos ja graphe) – saavutetaan parhaimmillaan aivan huikea sävyasteikko, jonka käytössä Sammallahti on mestari.

Alaverdi, Georgia, 2014.

Sammallahden työstämä sävy ja pehmeyden variaatioiden muokkaaminen luo hänen kuviinsa runollisen melankolisen virityksen, johon aihepiiri asettuu. Se on usein katoavaa tai miltei mennyttä maailmaa, sivussa tai maan reunoilla, vähän unohdettuakin ja toisinaan harvoin nähtyä. 

Sammallahti on epäilemättä myös dokumentaristi, joka on kuvannut kymmenissä maissa, mutta hän ei kuvaa niinkään maailman tapahtumia vaan maailman näennäistä tapahtumattomuutta, pienten hetkien kauneutta – sitä mitä tapahtuu, kun onnistuu näkemään ja loihtimaan esiin ympäristöönsä piiloutuvan potentiaalisen olemisen mielen ja siitä japanilaista haikua muistuttavan runon.

Sammallahden runo on usein vähän surumielinen, mutta mukana on aina lempeä ja optimistinen huumori: rakkaus maailmaa, kanssaihmistä ja muidenkin lajien tovereita kohtaan. Tämä kaikki tekee Sammallahdesta vähän yllättävästikin varsin poliittisen taiteilijan.

Helsinki, 1982.