perjantai 7. tammikuuta 2011

Virossa 41: Silkka mainoskatko

Sitten pannaan häpeämättömästi mainostaen. Uusi vuosi otettiin parin ystävän kanssa vastaan Jens Moustgaardin uudessa ukranalaistyyppisessä Ravintola Odessasssa Narva maantee 36:ssa sijaitsevassa vähän hassun näköisessä talossa:


Loistava ravintola. Eivätkä hinnatkaan hirvittäneet: ihanan kermaisen pehmeää metsäsienikeittoa 3,60 ja rapeaa metsäjänistä 7,30! (Eikä ole muuten yläkerran lähiruokaan keskittynyt Kompott yhtään hullumpi ravintola sekään. Sieltä saa muun muassa kokonaisen ahvenen.)


En ole muuten koskaan aiemmin syönyt ravintolassa jäniksenkoipea.

Näyttelykuvia 263 & 264 & 265 & 266 & Virossa 40: Uutta ja vanhaa

Torstaina 30.12. joulukuuta Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio piipahti päiväseltään Tallinnassa tutustumassa taidetarjontaan. Lähdimme yhdessä aamulla Kumuun, jonka tuoreista näyttelyistä olin pari jo nähnytkin aiemmin marraskuussa, mutta esimerkiksi kansainvälinen videonäyttely Kõik saab korda (29.10.2010–2.1.2011) jäi tuolloin silkan läpijuoksun varaan. Läpi me nytkin meinasimme sen juosta, koska alakerrassa odotti kaksi näyttelyä, joihin oli tarkoitus varta vasten paneutua. Vaan olipa näyttely sen verran lumovoimainen, että se tulikin katsottua vähän paremmin.  Esimerkiksi Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) 14-minuuttnen Talo (2002) tuli katsottua kokonaan:


Olen ehkä vähän jälkijunassa Ahtilan suhteen, sillä olen vasta aivan viime aikoina alkanut tajuta sen, miten hienosti ja harkituilla lähestymistavoilla hän ihmisen sielunliikkeitä installaatioissaan kuvaa. Hänen visuaaliseen kerrontaan tuomansa uudet näkökulmat taitavat oikeasti olla aika innovatiivisia. 
Välillä taidetta voi katsoa vähän arkisesti pilaillenkin. Kyllä se sen kestää. Rautio tajusi yhtäkkiä, että suomalainen jäämurtaja on ollut mukana monessa taideteoksessa, kuten hollantilaisen Guido van der Werven (s. 1977) hauskassa videossa:


Niinpä hän jättikin vapaasti käytettäväksi idean teemanäyttelystä Suomalainen jäänmurtaja kansainvälisessä taiteessa.

***

Ja sitten hyppäsimme ihan toisenlaiseen maailmaan ja aikakauteen. Victoria and Albert Museumista Lontoosta oli saatu lainaksi tavattoman kiinnostava John Constable (1776–1837) -näyttely (24.9.2010–23.1.2011), joka keskittyi tämän romantikkomaalarin maisemaluonnoksiin. Totesimme kuin yhteen ääneen sen, miten kiinnostava oli valmiiden ja ehkä vähän sliipattuidenkin töiden sijaan nähdä osia siitä prosessista, jolla pigmentti ja sidosaine muuttuvat ihmeellisen tenhovoimaiseksi ja tunnepitoiseksi maisemaksi:

   
Branch Hill Pond, 1819.

Itse asiassa en ole näin voimakkaasti vaikuttanutta – näin täytyy sanoa, vaikka se voima oli tavallaan jotain pientä ja arkista – näyttelyä vähään aikaan nähnyt. 
Sitten katsoimme alakerran suuressa salissa suuren ulkovirolaisen näyttelyn, josta olen jo marraskuussa kertionutkin.

***

Kumusta lähdimme Tallinna Kunstihoonelle, jonka Cobra-näyttelystä olen samoin jo kertonut aiemmin. Kunstihoone pitää yllä myös nurkan takana olevaa Linnagaleriita Harju-kadulla. Siellä oli unkarilaista urbaania aikalaisarkeologiaa ja postsovjeettisen arjen dokumnetointia yhdistävä näyttely Ungari utoopia (17.12.2010–16.1.2011), jota kohtaan tunsin omien valokuvausharrastusteni johdosta voimakasta sukulaisuutta:

Miklós Erhardt (s. 1966), Havanna, 2006. [Havanna on siis lähiö Budapestissa.]  

Maailma on kummallinen paikka. Yhtäaikaa tosi ja selaisena kauhean epätoden, suorastaan absurdin tuntuinen. No, johan oli filosofiaa. Mutta näyttely oli hyvä.

***

Sitten saatoin Raution takaisin kohti satamaa. Kävimme viellä Eesti Arhitektuurimuuseumissa katsomassa kummallista maalausteemanäyttelyä 2011! Konverteeri! (29.12.2010–20.2.2010), jonka piti jotenkin käsitellä siirtymistä euroon tai jotain sellaista. Varsinainen teema! Jotkut työt vähän käsittelivät rahaa ja jotkut eivät lainkaan. Kummallinen epätasainen läjä maalauksia, joista minä en ainakaan löytänyt oikein mitään punaista lankaa. Mutta olihan sitä toisaalta katsottu taidetta – ja aika hyvääkin – jo ihan tarpeeksi yhdelle päivälle. Tosin sielläkin iski sukulaisuussieluisuus aika hauskasti. Olen jo vuosia kuvannut sekä Helsingin että Tallinnan kaivonkansia, ja samaa on näköjään tehnyt näyttelyn nestoritar Mari Roosvalt (s. 1945):


En minä toisaalta nyt ihan varma ole, että kestääkö moinen valokuvien päällemaalaaminen ikään kuin maalaustaiteellisesti kovinkaan hyvin.

tiistai 4. tammikuuta 2011

Näyttelykuvia 262 & Virossa 39 & Katutaidetta 34: Stand up -tragediaa

Keskiviikkona 29.12. jatkoin varovaisesti taiteen katsomista ja kävin taas yhdessä galleriassa. Draakoni galeriissa oli Sandra Jõgevan (s. 1976) näyttely Meeleparandus (14.–31.12.). Ihan en saanut otetta, mutta jonkinlaisesta anarkistisella asenteella varustetusta postfeminismistä lienee kyse:


Kiinnostavan tuntuinen taiteilija, ja harmittaakin, että en ehtinyt nähdä yhtään näyttelyn yhteydessä pidetyistä stand up -tragediailloista. Tuntuu hauskalta uudelta lajityypiltä.

***

Sitten kävelin vähän taas kaduillakin:


Evestus on virolainen bändi, joka soittaa lajia nimeltä dramacore. Oppia ikä kaikki!


Päästä minut!


Maailman kamalin perhonen.

Näyttelykuvia 261 & Virossa 38:

Sairaalasta päästyäni aloitin päivärutiinit varovaisesti yhdellä näyttelyllä. Tiistaina 28. 12. kävin katsomassa Vabaduse galeriissa Eva Jäneksen näyttelyn Homo Ludus (23.12.2010–12.1.2011). Jänes on Viron johtavia kristillisiä taiteilijoita, joka on toteutanut useita seinä- ja lasimaalauksia kirkkoihin. Ja juuri sellaista kristillisen kliseistä kuin odottaa saattaakin Jäneksen jälki oli:


Ilmeistä symboliikkaa ja pliisua värimaailmaa. Oikein tylsä näyttely. Jotain tuttua teoksissa oli, ja sitten tajusinkin, että olen moittinut häntä aiemminkin kirjassani Sankarimatkailija Tallinan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa (Like 2008). Jänes on maalannut liturgista maalausta myös uskonnottomalle taholle, sillä ratikkalinjojen 3 ja 4 varrella olevan Tallinan maistraatin (eli siis entisen avioliittopalatsin, Pärnu maantee 67) freskot 1980-luvulta ovat hänen käsialaansa. Nyt pitäisikin mennä katsomaan, onko hän saanut niihin ujutettua jotain kristillistä, sillä sehän olisi kuitenkin varsin jännittävä juttu.

maanantai 3. tammikuuta 2011

Näyttelykuvia 260 & Virossa 37: Taas kirjakaupassa

Viru-keskuksen kirjakaupan Rahva Raaamatin aulatilat ovat yksi Tallinnan keskeisistä paikoista, joissa erilaiset harrastajat ja marginaaliryhmät voivat esitellä luovia kädentaitojaan. Kun kävin jouluaatonaattona kirjaostoksilla, oli siellä näyttely taas vaihtunut. Sally Stuudio Kunstikool on lasten ja nuorten kuvataidekoulu, joka perustettiin vuona 1991. Koulu oli järjestänyt näyttely Loe mind (Lue minut) (18.1. saakka):


Kirja-aiheiset työt olivat varsin innovatiivisia ja raikkaita. Suoraan sanoen suurin osa niistä olisi ns. mennyt täydestä aikuisen ammattitaiteilijan tekeminä. Koulu on ilmeisen hyvä, muta on siellä hyviä opettajiakin, kuten esimerkisi Mall Nukke (s. 1964) – yksi tämän hetken virolaisista eturivin taiteilijoista. 
Paasaan taas siis sormi pystyssä: Kiinnittäkää aina huomiota tällaisiin näyttelyihin, jotka vain sattuvat eteenne "väärissä paikoissa"! Niiissä on useimmiten jotain kiinnostavaa katsottavaa.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Arkkitehtuuria 16 & Katutaidetta 33 & Virossa 36: Õismäessä uimassa

Olen viikon verran ollut vielä vähän toipilas jouluisen sairaalakäyntini jälkeen, mutta tänään päätin olla jo terve ja lähdin Väike-Õismäen uimahalliin uimaan ja saunomaan. Kyseessä on toinen Tallinnan kunnallisesta uimahallista. Se on puhdas, valoisa ja yleensä aika tyhjä, ja sen saunassa on oikein hyvät löylyt.


Reissullani kävelin koko pitkän Õimäe teen katsellen paikkoja ja havainnoiden lähiössä tapahtuneita mahdollisia muutoksia sitten kesän. Minulla on jo jonkin aikaa ollut myös omituinen harrastus. Huomasin jokunen vuosi sitten, että Lasnamäen jättilähiön rumiin elementtitaloihin oli tehty outoja ja suorastaan vähän kiehtoviakin koristeita. Talojen remontti alkaa usein siitä, että päädyt laitetaan kokonaan uusiksi, rapataan tai levytetään, ja niihin on aika usein maalattu hieman konstruktivistisilta maalauksilta näyttäviä koristekuvioita (tätä muuten tehtiin jo jonkin verran neukkuaikana), kuten tässä Lasnamäen Paekaare 32:ssa viime kesältä:


Yleensä päätykoristeet ovat varsin hillittyjä, ja ylläolevakin on itse asiassa jo vähän rajumman puoleinen. Tänään näin kuitenkin jotain ihan villiä. Ilmeisesti juuri maalattu talo Kullerkupun trollikkapysäkilä näytti tältä:


Kullerkupun ostarilla oli myös uusia graffiteja, joita en vielä alkusyksyllää ollut nähnyt. Tässä koko sarja:




Ja olipa Kullerkupun torille tullut uusi piirakkakojukin, jossa sai lämpiminä ties kuinka montaa eri lajia piirakkaa. Minä söin yhden maksapiirakan, ja hyvää oli.
Huomenna yritän aloittaa viikon aikana näkemieni näyttelyiden kanssa syntyneen viiveen umpeen kuromisen.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Julkaistua 109: Asiaa ja tanakasti

Vuoden viimeisenä päivänä, perjantaina 31.12. ilmestyi sopivasti vuoden viimeisin juttuni. Kyseessä oli tiivistetty ja vähän muunneltu versio SARVin 60-vuotisjuhlapuheesta, jonka ilokseni halusi julkaista Kansan Uutiset. Aatteen miehiähän minä olen aina ollut – vaikkakin hävettävän laiska viime vuosina. Tuntui kuitenkin hyvältä julkaista jotain Kusarissakin. Tässä siis juttu:  

Asiaa ja tanakasti

Suomalainen kritiikki elää parhaillaan ahdingossa, jonka sanomalehtien – tai laajemminkin median – sisällöllinen murros on tuottanut.
Kritiikinkin on varmaan syytä muuttua – mutta ehkä odotetusta päinvastaiseen. Poispäin viihteestä. Ehkä nyt ei ole edes Immanuel Kantin ja intressivapaalle estetiikalle perustuvan kritiikin aika. Ehkä nyt on pikemminkin Karl Marxin ja yhteiskunnalliset kytköksensä ymmärtävän kritiikin aika.
Marx on todennut: ”Ihmiset tekevät historiansa itse mutta eivät mielensä mukaisista palasista, eivät itse valitsemissaan vaan käsillä olevissa, heille annetuissa, perintönä kulkeutuneissa oloissa. Kaikkien edesmenneiden sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja. Ja juuri kun he näyttävät olevan suistamassa kumoon itsensä ja olosuhteensa ja luomassa jotakin siihen asti tuntematonta, juuri sellaisina vallankumouksellisen kriisin aikoina he manaavat levottomina menneisyyden haamuja avukseen, lainaavat niiden nimiä, taistelutunnuksia ja vaatetusta aloittaakseen tämän vanhan kunnianarvoisan valepuvun suojassa ja lainatun kielen avulla maailmanhistorian uuden näytöksen.” (Der Achtzehnte Brumaire de Louis Napoleon, 1852) 


Siinähän ei ole mitään kovin radikaalia, että ajatellaan Marxin tavoin sukupolvien rakentavan yhteiskuntaa aikaisempien sukupolvien työn pohjalle. Radikaalia on ehkä se, että Marx kritisoi juuri tätä traditiosidonnaisuutta. Marxia voi tässä tulkita niin, että menneet sukupolvet ovat nimenomaan luoneet rajoitteita vapautumisellemme.
Siteeraan vielä venäläistä kirjailijaa Jevgeni Zamjatinia, joka kirjoitti vuonna 1921 artikkelissaan ’Pelkään’: ”Pelkään, ette emme saa todella uutta kirjallisuutta ennen kuin olemme parantuneet tästä uudesta katolisuudesta, joka pelkää jokaista kerettiläistä sanaa yhtä paljon kuin vanhakin. Ja jos tauti on parantumatonta laatua, pelkään pahoin, että venäläisellä kirjallisuudella on edessään vain yksi tulevaisuus: sen menneisyys.” Idea on tietenkin se, että vaihdamme sitaatin ’venäläisen kirjallisuuden’ ’suomalaiseksi kritiikiksi’.
Mallioppimisen kauttahan kriitikot ovat kriitikoiksi tulleet. Sorvanneet juuri sellaisia lauseita kuin ovat olettaneet kunkin lehden, jolle varhaisia juttujamme ovat tarjonneet, nimenomaisesti haluavan. Ja idolit ne on kriitikollakin. Minä olen esimerkiksi joskus nuorempana haaveillut siitä, että minusta tulee uusi taisteleva vasemmistolainen kriitikko niin kuin Raoul Palmgren, tai sitten joskus vähän runollisemmalla päällä olen ajatellut, että voisikohan minusta tulla uusi Jarno Pennanen, jolle taisteleva kritiikkikin oli vahvasti kaunokirjallisuutta.

Kulttuurisen vaihtoehdottomuuden logiikkaa

Kyllä Marx oli oikeassa. Elämme juuri nyt ”vallankumouksellisen kriisin” aikoja. Mutta sen sijaan, että olisimme itse sellaisen käynnistäneet, olemme joutuneet sen uhreiksi. Kaikki median viimeaikaiset murrokset sekä ahneen monopolikapitalismin kyyniset menettelytavat ovat ajaneet kulttuurijournalismin – ja kritiikin osana sitä – perinpohjaiseen ahdinkoon. Ja miten me olemme vastanneet siihen? Lähinnä kauhistelemalla ja kaivamalla esiin argumentteja erilaisista sivistysideaaleista, joiden uskomme olevan uhattuina.
Monopolikapitalismi on jyräämässä meidät vaihtoehdottomuuden logiikalla: ”Kyllä minun on mentävä Facebookiin, koska kaikki muutkin ovat siellä.” Esimerkiksi Facebookista kieltäytyminen on oman sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman vähentämistä. Monelle Facebook on ns. ”sosiaalinen media” tai ”yhteisöpalvelu”, mutta samalla moni unohtaa, että se on myös yli 10 miljardin euron arvoinen yritys, jonka yksi tehtävä on syödä vaihtoehdot eli kilpailijansa.
Kaikki yhteiskunnallinen kehitys on tällä hetkellä syvässä ristiriidassa taiteen kanssa – mikäli siis olemme sitä mieltä, että taiteen monista mahdollisista tehtävistä on tarjota meille nimenomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia ja toimia eräänlaisena intressivapaana laboratoriovyöhykkeenä, jossa elämää voidaan monin erilaisin tavoin ja ennalta määrittämättömästi yrittää tehdä paremmaksi. Näin siis joudun kuitenkin palaamaan Kantiin (Kritik der Urteilskraft, 1790), jonka mukaan kauneus on sitä intressitöntä ja välitöntä mielihyvää, jota mielikuvituksemme ja kykyjemme vapaa leikki synnyttää. Kant myös toteaa, että ”tilan, jossa nämä tiedonkyvyt leikkivät vapaasti kohteen välittävällä mielteellä, täytyy olla yleisesti jaettavissa”.
Kaikki yleisesti jaettavissa olevat tilat ja immateriaaliset taajuudet on kuitenkin nykyään alistettu kaupankäynnin kohteeksi. Tiedonkykyjemme vapaan leikin aluetta supistetaan koko ajan. Samalla taidetta on hieman paradoksaalisestikin kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän. Voisiko olla niin, että iso osa taidettakin on vain ns. esitystaloutta? Minulle on usein tullut mieleeni toisinaan jopa hävettävän kerettiläiseltä tuntuva ajatus, että esimerkiksi nykyään niin yhteiskunnallisen nykytaiteen tärkein tehtävä on esittää yhteiskunnallista taidetta.

Kritiikkiä arkikielellä?

Kritiikkikin tuntuu nykyään olevan usein vain osa esitystaloutta. Kritiikin tulee täyttää sille asetetut tietyt sisällölliset odotukset ja sen tulee asettua tiettyyn mittaan, joka nykyään on aika tarkoin määritelty. Sen on siis näytettävä kritiikiltä ja täytettävä joustavasti sille annettu palstatila.
Taiteen tehtävistä keskustellaan aika usein, mutta kritiikin tehtävistä keskusteleminen ei ole koskaan ollut kovinkaan muodikasta.
Itse olen motivoitumistani parantaakseni päätynyt useimmiten siihen, että kriitikon tehtävä on saattaa tuo intressitön leikki osaksi erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia intressejä. Usein kyse on siitä, että arvioitu teos kyetään kontekstualisoimaan mielekkäällä tavalla ja avustamaan sitä kehityskulkua, jolla teos tulee osaksi yleisempää kulttuurikeskustelua. Tämä riittäisi minulle vallan mainiosti.
Koen kuitenkin, että nykyiset kehityskulut vähentävät toimintani mielekkyyttä koko ajan. Joudun enenevässä määrin kirjoittamaan juttuja, joiden maksimipituus on yksi liuska.
Esitystalous laittaa meidät lisääntyvässä määrin kirjoittamaan niin kuin meidän oletetaan kirjoittavan, että olisimme hyviä. Otan historiasta toisenlaisen esimerkin. Arto Kytöhonka kirjoitti aikoinaan (Kritiikin Uutiset 6/70) kritiikin kielestä: ”Arvostelijat karttavat arkikielen luontevia kuvaamisen, selittämisen ja arvottamisen malleja. Miksemme voisi kertoa Moorenkin patsaista samoin kääntein kuin me ajattelemme rakastettuamme, hänen kättään joka kovertuu maljaksi suullesi, sirkkoja ja tuulta luodoilta, aurinkoa ja iltaa, joka lämpiää pimeydestä ja pimeyden likeisyydestä? Miksemme ylistäisi Kandinskyä samoilla sanoilla kuin lehtipihviä tai oluen maltaista raikkautta?”
Luulin tällaisen puheen alkaneen suomalaiseen kuvataiteeseen liittyen vasta 1990-luvulla, jolloin modernismin sääntöjärjestelmät ja asiantunteva erityiskieli alkoivat lopullisesti murtua ja arkeakin alettiin vihdoin korostamaan arvokkaana asiana.
Välillä on siis syytä Marxin ja Zamjatinin varoituksista huolimatta palata historiaan. Olin pitkään Zamjatinin kanssa samaa mieltä, siitä menneisyyteen katsominen on pelottavaa, mutta nyt alkaa taas tuntua siltä, että on historiassa opittavaakin. On helppo olla Kytöhongan kanssa samaa mieltä siitä, että ”arjen tanakoilla sanoilla ja lauserakenteilla ajattelee pitkään ja tarkasti”. Mutta luulenpa, että Marxinkin kanssa kannattaa olla edelleen ainakin joissain asioissa samaa mieltä: ”Aiemmin sanahelinä kävi sisällön edellä, nyt sisältö on fraaseja tärkeämpi.”
Uskallan siis vastoin Marxia manata Marxiakin apuun. Ja sitten puhutaan asiaa ja tanakasti.

perjantai 31. joulukuuta 2010

Julkaistua 108: Pidot vain paranee

Tiistaina ilmestyi Kauppalehdessä lyhykäinen arvioni Marku Kåhren näyttelystä Galleria Sculptorissa. On se muuten kumma, että kun jostain näyttelyn avajaisista on kulunut miltei kuukausi, tuntuu siltä kuin olisi kyse jo joskus ammoin tapahtuneista historiallisista asioista. Olin ikään kuin unohtanut jo koko jutun. Tämä tunne ei ole kovinkaan miellyttävä. Taide-elämänkin pitäisi olla paljon, paljon hitaampaa.

Pidot vain paranee  

Kuvanveistäjä Markus Kåhre (s. 1969) on joskus todennut haastattelussa, että ”yksinkertaiset ideat ovat parhaita”. Tämä on Kåhren tuoreimmankin sävel. Hän on koonnut joukon kulttuuri-ihmisiä puhumaan lasin ääressä rakkaudesta, lavastanut monimutkaisen mutta hallitun videoinstallaation avulla galleriatilan uusiksi. Ravintola Pidoissa on paikkoja puhumisen mössöytyneelle äänimaisemalle ja kohtia, joissa kunkin esiintyjän puhetta voi kuunnella.
Kåhre on siinä mielessä metka kuvanveistäjä, että ei hän juurikaan veistoksia ole tehnyt. Nytkin hän muovaa tilaa ja sosiaalisia kuvioita ja palaa siinä aina antiikin Kreikkaan, joissa tällainen Pidot-ajatus on tuttu useammankin kirjoittajan toimesta. 


Kåhren lähtökohtana on Platonin Pidot, jossa krapulaisten puhujien tietyllä järjestyksellä on merkityksensä, mutta en ole ihan varma siitä kuinka tarkkaan Kåhre on koreografian laatinut, ja voi olla, että suhtaudun teokseen nyt ymmärtäen sen täysin väärin, kun näen siinä myös aineksia Petronius Arbiterin Trimalkion pidoista. Kyse olisi siis myös satiirista, jossa osa hahmoista tavoittelee ylevää puhetapaa onnistumatta siinä kuitenkaan erityisen hyvin. Tällainen tunne minussa ainakin heräsi, kun kuuntelin esimerkiksi Lapin yliopiston rehtoria Mauri Ylä-Kotolaa, joka luulee elävänsä jossain cybermaailmassa.
Sitten antauduin vain teoksen kokonaisfiilikselle, harhailin sinne sun tänne ja lakkasin liikoja kuuntelemasta. Taidokkaasti toteutettu installointi kestää tämänkin.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Arkkitehtuuria 15 & Virossa 35: Talon lyhyt elämä

Keskiviikkona 22.12. harrastin vain vähäistä kävelyä kaupungilla. Narvan maantiellä huomasin yllätyksekseni, että Tallinnan yliopiston kahdesta rakennuksesta toinen oli jo miltei kokonaan purettu:


Tältä se näytti viisi vuotta sitten, kun kuvasin sen ensimmäistä kertaa:


No, eihän tuo mikään ihan kaunotar olllut, mutta asiallista 1970-luvun neukkumodernismia kuitenkin. Suunnittelija (suunniteltu vuosina 1976–78) on arkkitehti Ester Liiberg (s. 1928), ja rakennus valmistui vuonna 1983. Liekö sitten ollut kelvotonta tekoa? Vähän suru kuitenkin tulee, kun vielä elossa olevien arkkitehtien suunnittelemia rakennuksia puretaan jo 27 elinvuoden jälkeen. On siinä jotain pielessä.

Näyttelykuvia 259 & Virossa 34: Lapin edelleen

Tämä tarina liittyy kuvataiteeseen vain köykäisen aasinsillan kautta, mutta pakko se on kertoa, koska maailma oli taas tiistaina 21.12. niin ihmeellinen ja sellaisena juuri niin ihana kuin se vain parhaimmillaan voi olla.
Maanantaina kävin kirjakaupassa ja ostin Eesti 60ndad -kokoelmalevyn, jossa oli 1960-luvun keskeisiä iskelmä- ja pophittejä koottuna yhteensä 52 kappaleen verran:


Olen jo pitkään harrastanut neuvostoajan virolaista musiikkia, ja minulla alkaa olla kokoelmissani jo likipitäen kaikki tuolloin ilmestyneet vinyylilevyt. Tätä valikoimaa kuunnellessani ihmettelin, että mukana oli kahdella hienolla kappaleella Els Himma -niminen laulaja, josta en ollut aiemmin edes kuullut.
Kävin luetteloni läpi, ja huomasin, että lähinnä jazz- ja iskelmälaulajana tunnettu Els Himma (s. 1940) sai neuvostoaikana levyttää vain yhden ainoan kappaleen eräälle jazzlevylle, joka minulta vielä puuttuu.
Tiistaina menin sitten Kuku Kohvikiin piipahtamaan. Siellä tapasin sattumalta vanhan ystäväni, kuvataiteilija Leonhard Lapinin (s. 1947), jonka kanssa nostimme muutaman maljankin. Sitten paikalle sattui ihastuttava lady, jonka Lapin esitteli minulle. Eiköhän kyseessä ollut juuri Els Himma:

Leonhard Lapin ja Els Himma Kuku Kohvikissa.

Juttelin jonkin aikaa Himman kanssa, joka puhui sujuvasti suomea ja kertoi muun muassa neukkuaikaisesta epäsuosiostaan, joka vaikeutti levytysuraa. Hän näytti minulle juuri ilmestynyttä CD-levyään Millest sa elad ja hingad?, johon hän on koonnut keskeisiä radionauhoituksiaan vuosien varrelta ja jonka kiirehdin sitten seuraavana päivänä ostamaan:


Tosi hieno levy. Tästä voitte kuunnella nimibiisin Millest sa elad ja hingad? vähän tuoreempana, 69-vuotiaan laulajattaren liveversiona – suomeksi siis tuttu Päivi Paunun biisinä Jokainen päivä on liikaa. Ja kysehän on tietyti Roberta Flackin hitistä Killing Me Softly with His Song (1971).
Vaan olipa tässä mukana taidejuttukin. Lapin kertoi, että kahvilassa esillä ollut näyttely oli vain osa isompaa kokonaisuutta ja että suurempi osa näitä vuoden 1979 töitä oli esillä alakerrassa Kuku Klubissa, joten menin sitten katsomaan niitäkin:



Vaikuttava kokonaisuus. Lapin kertoi, että näyttely oli hänelle itselleenkin vähän yllätys. Hän oli nimittäin aikoinaan 1970–80-lukujen taitteessa lahjoittanut koko sarjan legendaariselle taiteenkeräilijä Matti Miliukselle, joka oli nyt laittanut sen esille. Lapin kertoi myös, että Milius on suunnitelemassa kokoelmiensa ympärille museota Narva-Jõesuuhun. Toivottavasti tämä toteutuu, sillä Miliuksella on iso ja varsin merkittävä kokoelma varsinkin neukkuajan virolaista toisinajattelijoiden taidetta.
Ja sitten joimme taas vodkamaljoja, koska paikalla oli myös Lapinin lapsuudenystävä Sylvester Lapinin syntymäkunnasta Räpinasta. Niin siinä sitten maljoja nosteltiin ja sitten ehkä jopa vähän humalluttiinkin. Mutta olihan joulu jo ovella.

Näyttelykuvia 257 & 258 & Virossa 33: Kirjakaupassa

Yritän taas kuroa syntyneen viiveen kiinni. Maanantai – tässä tapauksessa siis 20.12. – on Virossakin kriitikon vapaapäivä, koska kaikki museot ja galleriat ovat kiinni. Vaan kyllä sitä aina jonkun näyttelyn löytää, jos haluaa. Menin käymään Viru-keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupassa, ja sen molemmissa kerroksissa oli tarjolla harrastajataidetta. 
Neljännessä kerroksessa oli Audentes-yliopiston valokuvakerhon tuotteita nimellä Ebatavaliselt tavaline (21.10–?):

 
Kolmannessa kerroksessa oli puolestaan esillä julkkisten hyväntekeväisyyttä – Lasten ja nuorten kriisikeskukselle – varten tekemiä postikortteja. Järjestäjät olivat Rahva Raamat ja Viron TV3:


Tällaisten näyttelyiden eteen on aina syytä pysähtyä hetkeksi. On kiinnostava nähdä sitä, mitä ihmiset harrastavat ja on myös varsin kiinnostava nähdä sitä, miten he sen tekevät. Näin pystyy myös näkemään sen, minälaiset maneerit ja kliseet ovat kuvakulttuurissa erityisen pitkäikäisiä ja suosiota nauttivia. Väitän esimerkiksi, että alla näkyvässä iki-ihanan ja Suomessakin varsin tunnetun Modern Fox -yhtyeen laulusolistin Mart Sanderin (s. 1967) työn taustalla näkyy tietynlaisen sarjakuvan ja ehkä myös vanhan koulun graffitien vaikutus:


Siis: pysähtykää aina edes hetkeksi, kun näette tällaisen vähän marginaalisemman näyttelyn. Ja miettikää ainakin yksi siihen liittyvä ajatus. Jos tällaista haluaa ajatella hyödyn kannalta eikä silkkana ajanhukkana, toimintaa voisi nimittää vaikkapa visuaalisen kulttuurin empiirisiksi opinnoiksi.
Ja nyt voitte palkita itseänne kuuntelemalla tästä Sanderin ja Modern Foxin biisin Paula, sul on poisipea.

Julkaistua 107 & Virossa 32: Jouluevankeliumi Mustamäeltä

Toissapäivänä pääsin sairaalasta ja tänään ilmestyi Ilkassa eilen kirjoittamani kolumni. Tuli siis vietettyä joulu sairaalassa (oikealta nimeltään muuten Põhja-Eesti Regionaalhaigla eikä Mustamäen sairaala), ja siksi bloggailu on ollut vähän laiskan puoleista. Vähän minua arvellutti moinen sankarinarsismi, mutta olisiko minulla mitään ilmeisempää aihetta ollut. Oli se sen verran mielenkiintoinen kokemus.  

Jouluevankeliumi Mustamäeltä

Olen parin vuoden aikana joutunut kaksi kertaa teho-osastolle niin, että hengen lähtö on ollut lähellä. Siinä ei muuten ole mitään herooista, jolla kannattaisi liiemmin elvistellä.
Tuoreempi kokemus on vielä hyvin tuore, muutaman päivän takaa jouluaatolta, joten sen opetukset ovat vielä osin sisäistämättä.
Sain jouluaattona – mahdollisesti liiallisesta manteleiden mussuttamisesta – anafylaktisen shokin. Olin joka puolelta nokkosihottumassa, taju oli tallella vain juuri ja juuri ja vähän ennen ambulanssin lisähappea olin tukehtua.
Yksi opetus on syytä tuoda jo esiin. Ambulanssin hankkiminen ei ollut kovin vaikeaa, koska numero 112 on aika hyvin iskostettu mieliin. Ja koska kyseessä oli oikeasti minuuttipeli, on korostettava sitä, että hyvin on yhteiskuntamme tämän tietoisuuden hoitanut.
Olen aina kannattanut biodiversiteetin lisäksi kulttuurista diversiteettiä, ja siksi kaikki EU:t ja muut ylikansalliset ilmiöt, kuten vaikkapa isänmaaton monopolikapitalismi, ovat olleet minulle kauhistus. Yksi syy on kaiken standardisoituminen ja yhdenmukaistuminen. Nyt joudun miettimään tätä asiaa uudestaan – ainakin joiltain osin. Syynä on se, että vietin jouluani vieraassa maassa, ja juuri tämä yhdenmukaistuminen pelasti minut. Virossa – niin kuin monessa muussakin Euroopan maassa – on käytössä yleinen hätänumero 112, ja niinpä minut vietiin ajoissa Mustamäen poliklinikan ensiapuosastolle. Tähän yhdenmukaisuuteen ei kuitenkaan kannata tuudittautua, sillä esimerkiksi Italiassa 112 vie soittajan ambulanssin sijaan sotilaspoliisin pakeille. Kannattaa siis uuteen maahan mennessään aina tarkistaa ensin hätänumero. Vaikka kyllähän minä tiedän, että suurin osa ihmisistä oppii tällaisen asian vasta kantapään kautta. Niin kuin nyt minä viime viikolla.
***

Sairaalakokemus oli oikeastaan aika hyvä joulutarina – suorastaan jouluevankeliumi: ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Siinä minä makasin miltei kapaloituna – siis katetroituna ja vaipoissa – moottoroidussa seimessäni ja tunsin suurta rakkautta kaikkia niitä vieraita ihmisiä kohtaan, jotka olivat pelastaneet minut ja jotka puhuivat lähinnä venäjää ja jotka vaikuttivat tuntevan pyyteetöntä lähimmäisenrakkautta omituista suomalaisvierasta kohtaan.


Vieraan maan sairaala on hyvä paikka murtaa stereotypioita. Suurin osa Tallinnassa käyneitä pitää Mustamäkeä pelottavana venäläislähiönä, joka on kuuluisa huonomaineisesta toristaan, jossa suomalaisturisteilla oli aikoinaan tapana ostaa tuoteväärennöksiä ja halpaa viinaa.
Tällaiseen tarinaan sopisikin joidenkin mielestä vallan mainiosti kauhukertomus likaisesta ja rapistuneesta sairaalasta, tylystä henkilökunnasta ja syömäkelvottomasta ruoasta.
Vaan mikä oli todellisuus? Moderni valoisa sairaala, jossa oli osaava henkilökunta, loistava ilmapiiri ja jonka jokainen – siis ihan jokainen – työntekijä tuntui asialleen omistautuneelta ja omalla persoonallisella tavallaan ystävälliseltä. Joulun henki oli kohdillaan ja tuntui ihan oikeasti siltä, että joulu on juhlista inhimillisin.

keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Näyttelykuvia 254 & 255 & 256 & Virossa 31: Vihdoinkin taas Tallinnassa

Sunnuntaina muutin siis muutamaksi viikoksi Tallinnaan. En ollut alkajaisiksi ajatellut mitään erityistä taiteen harrastamista – kunhan kotiutuisin rauhassa.
Ajauduin kuitenkin jo pian Vapaudenaukiolle (Vabaduse väljak), jonka kupeella olevassa KuKu Kohvikissa minulla on tapana istua Tallinnassa käydessäni. Sen vieressä on Kunstihoone Galerii, jossa piipahdin ennen kahville menoa. Siellä oli saksalaisen arkkitehtitaustaisen Kurt Fleckensteinin (s. 1949) näyttely Nii magus kui vähegi võimalik / As Sweet As We Can (9.12.2010–2.1.2011):


Kuusitoista jättikokoista sokerikuutiota saa näyttelyn aikana päälleen sairaalan tiputuspusseista mehutiivistettä. 
Olihan aika makea kokemus! Kengänpohjatkin muuttuivat tahmeiksi, ja näyttelyn tuoksumaailmakin oli aika imelä. Hauska rumankaunis kokemus.

***

KuKu Kohvikissakin on aina seinällä joku näyttely. Nyt siellä oli yllättäen vanhan mestarin Leonhard Lapinin (s. 1947) näyttely Realiteedifragmentid 1979. Kyse oli vuonna 1979 leikatusta kollaasimateriaalista, joista Lapin oli tehnyt vähäelisiä fragmentteja:

 
Käytetty materiaali oli sekä lännen kapitalistista että idän kommunistista kuvamateriaalia. Tässä yksi yksityiskohta:


Näyttely oli pienieleisyydessään aika vaikuttava ja yllättävän voimakas pakottaessaan katsojan miettimään sitä outoa todellisuutta, joka neuvostovirolaista taiteilijaa ympäröi vielä aika vähän aikaa sitten. Oli siinä kahvia juodessa pähkäilemistä.

***

Ja pitihän minun sitten mennä Tallinnan Taidehalliinkin (Tallinna Kunstihoone), kun olin sinne asti kerran ehtinyt. Siellä oli oikein kiinnostava CoBRA-ryhmän näyttely CoBrA & Co (8.12.2010–22.1.2011). Tämä 1940–50-lukujen taiteen spontaanisuutta ja kokeellisuutta korostanut avantgarde-ryhmä ei nykyään ole varmaankaan kovin muodikas, mutta olipa hienoa nähdä tällainen vähän vanhahtava mutta samalla oikein voimakas näyttely:

 
Kyseessä ei ollut mikään definitiivinen CoBrA-näyttely – näytillä ei esimerkiksi ollut yhtään Asger Jornia (1914–1973) tai Corneillea (1922–2010), mutta oli mukana toki vanhojen CoBrA-mestareiden hienojakin töitä, kuten yllä vasemmalla Pierre Alechinsky (s. 1927). Lisäksi mukaan oli otettu vähän nuorempien CoBrA-vaikutteisten wallonialaisten taiteilijoiden töitä. 
Oikein piristävä kokemus. Ja samalla tuli vähän kateellinen olo. Virolaisilla taideihmisillä tuntuu nykyään olevan varsin laaja ja salliva taidekäsitys, jolloin näyttelyiksi valikoituu sellaisiakin aiheita, jotka eivät ole niin ilmeisiä helppoja ratkaisuja, siis ylen mediaseksikkäitä. Kyllä tällaista näyttelyä kelpaisi Suomessakin esitellä. Mutta riittäisikö meillä yleisöä?
Ja sitten jäi vielä ylimääräistäkin mietittävää. Miksi Christian Dotremontin (1922–1979) yhden teoksen oli Un Lapon, à Rovaniemi... (1972)? En kovinkaan hyvin Ranskaa osaa, ja jäykkä selkänikään ei pitänyt siitä, että yritin tihrustaa pientä tekstikatkelmaa tussipiirustuksen alareunasta:


Piirustusjälki näyttää puolestaan arabiankieliseltä kalligrafialta, joten aikamoiseksi mysteeriksi teos jäi.

PS. Vähän myöhemmin. No, johan se heti selvisi. Dotremont oli suuri Lapin ystävä. Tästä kertoo laajalla teemanumerolla Jysky Ihalaisen lehti Kirjo 2/07, joka on myös PDF:nä ladattavissa verkosta. Ja mitähän se kertoo minun visuaalisesta lukutaidostani, että tulkitsen Dotremontia porotokkien innoittamat logogrammit arabialaiseksi kirjoitukseksi? Taidan lähteä nyt ruokakauppaan.

PPS. Käytyäni kaupassa rupesin lukemaan Kirjoa vähän tarkemmin. En kai minä niin väärässä ollutkaan. Näin kirjoittaa Dotremont itse tekstissään 'Pour Sevettijärvi':
"Laila antaa vasemman jalkansa riippua hieman, mutta jalkaterä nousee viivaa kohti ja treema on sanan seuran taikinassa, lakipiste kuin nieltynä; hiuksesi ovat tänään arabiaa."

maanantai 20. joulukuuta 2010

Luettua 64: Huoneekseni tuli maailma

Viime viikon tiistai oli minulle sangen riemukas päivä. Sain vastaanottaa Kynnyksen toisen Vimma-palkinnon – ensimmäinen meni viime vuonna hienolle vammaispoliittiselle taiteilijalle Jenni-Juulia Wallinheimolle (s. 1974). Vähän tuli kuitenkin sellainen olo, että noinkohan olen tehnyt tehnyt ihan tarpeeksi. Lohduttauduin kuitenkin sillä, että Kynnys on toivottavasti ajatellut vähän strategisestikin, että näin saavat minua sitoututettua ja tekemään vähän enemmänkin. No hitto, niin aionkin tehdä. Ja olenhan minä nyt jotain tehnytkin. Olen esimerkiksi edelleenkin varsin ylpeä kahdesta kirjasta, joiden tekemisessä olen ollut mukana: Kynnyksen kulttuurisihteerin ja kuvataiteilijan Soile Englundin (s. ?) kanssa toimitin aikoinaan kirjan Toiset meistä (Like 2003), johon kirjoitin myös yhden jutun ja Ari Sainion kanssa kirjoitin yhdessä kirjan varsin kiinnostavasta kehitysvammaisesta kuvataiteilijasta Kirsi Mikkosesta (Kirsikoti 2006).
Palkinnonjakotilaisuuden jälkeen Heini Saraste antoi minulle lahjaksi Kalle Könkkölästä kirjoittamansa elämäkertakirjan Huoneekseni tuli maailma (WSOY 2010). Kyseessä on täydennetty laitos alun perin vuonna 1996 ilmestyneestä kirjasta. Luinkin kirjan sitten saman tien raitiovaunuissa ja lopulta kotiin päästyäni. Erityisesti minua pohditutti vammaispoliitikan yksi keskeinen kysymys: itsemäärittelyoikeus. Juuri tätä minä olen omassa toiminnassani vähän arastellut. Siis sitä, että mikä minä olen tulemaan ja sanomaan mitään kovin syvällä rintaäänellä, jos kyse on vammaiskulttuurista. Muun muassa tätä Könkkölä kirjassa pohtii. 


Tämä kirja on syytä lukea, jos haluaa ymmärtää jotain suomalaisesta vammaiskulttuurista ja -politiikasta.

Luettua 63: Halun ja epäluulon esseet

Pakotin itseni kahlaamaan läpi Antti Nylénin toisenkin esseekokoelman Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010), koska olin ensimmäiseenkin jotensakin ambivalentisti mieltynyt. 


Olen itsekin ollut joskus aika ihastunut Nicoon (1938–1988), mutta tällainen Nylénin kaltainen intohimo on jo vähän liikaa. Joku raja aiheeseen perehtyneisyydellä pitäisi olla. Vanhana diggarinakaan en tahtonut jaksaa kahlata Nylénin ylipitkää ja tunteellista Nico-esseetä läpi. Mutta pakotin itseni siihen. Niin kuin lukemaan myös Anna Abreusta, jota en ikinä aio tietoisesti kuunnella yhdenkään kappaleen vertaa – sen verran olen tv:stä tätä nähnyt.
Kaikesta lukemisen tuskasta ja aiheiden omituisuudesta huolimatta taidan edelleenkin pitää Nylénin tavasta kirjoittaa, mutta en minä suoraan sanoen hänelle Runeberg-palkintoa antaisi.
Ja kuten edellisen kanssa, pinnallistin lukukokemustani vähemmän mukavuusaluettani rassaavaksi kuuntelemalla lukiessani jotain tosi hyvää. Levylautasellani soi miltei koko ajan Sam Cooken (1931–1964) loistava neljän CD:n boxi The Man Who Invented Soul (2000):


Aivan fantastinen kokoelma, joka sisältää muun muassa kokonaisuudessaan Cooken mahtavasti rokkaavan livealbumin Live at the Harlem Square Club 1963 (1985). En tiedä olenko kuullut näin raakaa ja rankkatunnelmaista livealbumia koskaan.
Aivan vastaavasti en tiedä olenko koskaan aiemmin lukenut niin hybriksentäyteistä ja tunteellista esseistiä kuin Nylén on. Voihan tietenkin olla, että ei vanhoista porvarillisista kustantajista mikään olisi tällaista julkaissutkaan – ainakaan ilman rankkaa toimittamsta ja lyhentämistä. Ehkä kuitenkin hyvä näin.

PS. Ja ensimmäisen esseekokoelman teemassa pysyäkseni: autiolle saarelle lähtisi kanssani Sam Cooken koko tuotanto Ray Charlesin tuotannon sijaan.

Näyttelykuvia 253: Kokeile perusasioita

On taas syntynyt viivettä. Muutin sunnuntaina Tallinnaan muutamaksi viikoksi (sekä töihin että muuten vain), mutta yritän kuroa sitä edeltävät Suomen tapahtumat kiinni.
Keskiviikkona kävin katsomassa Kuvataideakatemian galleriassa Lahden taideinstituutista viime vuonna valmistuneen mutta Kuvataideakatemiassa nyt maisterinopintojaan jatkavan kuvanveistäjä Simo Ripatin (s. 1975) näyttelyn Huone (9.–19.12). Itse Ripatti sanoo tiedotteessaan käsittelevänsä "tilapäisyyttä". Varmaan näinkin, mutta minulla heräsi myös tunne siitä, että nuoret kuvanveistäjät haluavat kokeilla tietyt abstraktit perusasiat – kuten vaikkapa 'rakenteellisuus' ja 'moniaistisuus' – aina uudelleen ja uudelleen. Ja näin pitää varmaan ehdäkin. En siis nähnyt Ripatin teoksissa mitään varsinaisesti uutta, mutta näin kuitenkin tuttujen perusasioiden käsittelyssä sellaista tuoreutta, joka välittyy mieillyttävästi katsojalle. Pimeässä huoneessa lautalattia narisi ja tuoksui puulle. Niinpä jouduin huonosti ympärille näkevänä miettimään moniaistisuutta ja myös muistojen maailmaa sekä proprioseptiikkaa eli asentotuntoa – kiitokset muuten termeistä ortopediystävälleni Seppo Seitsalolle – hapuillesani käsi ojossa tietäni kohti takaseinää:

  Huone, 2010, puu. Kuvan otin salamalla, joten ei siellä näin valoisaa ollut.

Näyttelystä jäi hyvä fiilis, mutta palaan siihen tarkemmin vasta myöhemmin ensi vuonna, sillä olen Ripatin lopputyön toinen tarkastaja.

***

Ja hyvä fiilis jäi toisenkin Kuvataideakatemiasta tulevan nuoren veistäjän näyttelystä, jossa kävin lauantaina. Laura Könönen (s. 1980) oli laittanut Galleria Fafaan esiin kivenveistoa esiin näyttelyssään Yhtä tyhjän kanssa (11.–31.12.). Könösen lehdistötiedote on lyhyt ja tyly: "En ole ampumassa asioita, haluan veistää tuhoa. Maailmassa on paljon ikuistamisen arvoisia virheitä."  

Out of This World, 2010, graniitti ja marmori.

Marmoria on veistotaiteen murroksessa kohdeltu aika monellakin tavalla tylysti, mutta kyllä Könönen taitaa ainakin suomalaisessa taiteessa viedä voiton tässä lajissa. Esimerkiksi yllä olevassa kuvassa vapaasti jauheena graniittipaaden päällä lepäävä marmori on kuin nenään vedettävää kokkelia. Tulkitkaa miten haluatte. Aika raju oli myös vinyylisoittimessa rohiseva graniittiplatta. Se on jotenkin hienoa, kun nuorella käsityöläishenkisellä veistäjällä – kuinka paljon naispuolisia kivenhakkaajia ylipäänsä muuten taiteemme kenttään enää tulee? – on materiaalinsa kanssa hienoa jännitystä luova viha–rakkaussuhde.

***

Olen viime vuosina harrastanut aivan erityisesti kuvanveistoa, ja täytyy todeta, että Ripatin ja Könösen näyttelyt pitävät ilahduttavasti yllä uskoa lajin tulevaisuuteen.

torstai 16. joulukuuta 2010

Julkaistua 106: Kokonaisena vai rusinoina?

Eilen tuli ulos YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, johon uusi harrastukseni antoi pontta:

Kokonaisena vai rusinoina?

Olen löytänyt itselleni taas uuden harrastuksen. Olen alkanut kuunnella mustaa populaarimusiikkia 1950-luvulta jonnekin 1970–80-lukujen taitteeseen.
En ole koskaan ollut erityinen levynkeräilijä, mutta nyt olen joutunut miettimään keräilyn hienouksia käytännön syistä. Moni artisti on tehnyt pitkän uran, joka joillakin jatkuu edelleenkin. Minulla ei ole varaa ostaa kaikkia haluamiani levyjä, ja toisaalta minua mietityttää se, että mitkä kokoelmat ikään kuin riittävät saamaan aikaan kunnon kuvan artistin tuotannosta. Jotkut ovat levyttäneet tosi paljon. Esimerkiksi Wilson Pickettin (1941–2006) levytysura yltää 1960-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin. Eikä hän ole ainoa. Levylautasellani ovat viime viikkoina soineet myös Ray Charles (1930–2004), Sam Cooke (1931–1964) ja Al Green (s. 1946), ja muitakin on tulossa. Jahka niitä nyt ensin löytää.

 Edelleenkin laulava Al Green nuorena.
 
Harrastukseni on muuttunut koko ajan vaikeammaksi, koska olen myös ryhtynyt pohtimaan sitä, miten erilaiset tavat harrastaa menneisyyden kulttuuria vaikuttavat kokonaiskuvan luomiseen. Jossain vaiheessa tuntui siltä, että haluan levyni juuri sellaisina kokonaisuuksina kuin ne silloin aikoinaan ilmestyivät – ilman mitään vaihtoehtoisia ottoja ja bonusraitoja, joita nykyään tungetaan kaikille CD-boxeille. Ajattelin, että näin pääsen aistimaan kyseistä ajanhenkeä rehellisemmin ja autenttisemmin – juuri sellaisena kuin se silloin aikoinaan tuntui. Toisaalta olen realisti, enkä edes kuvittele, että jaksaisin enää ryhtyä keräämään suurituotantoisten artistien koko uraa sellaisenaan – varsinkin kun esimerkiksi Ray Charlesin tietyn ajan tuotanto kuulostaa sellaiselta, että kokonaisen albuminkin läpikuunteleminen olisi umpiviihteellisten viulutaustojen läpi melkoista tuskaa. Tällöin minun täytyy luottaa asiantuntemukseen – yrittää löytää asiantuntemuksella laadittuja kokoelmia ja uskoa myös siihen, mitä asiantunteva levykauppias minulle kertoo.
Tällaisilla kokoelmilla on kuitenkin se vika, että tulee keskityttyä vain siihen, minkä joku on jo kaanoniin valinnut. Tähän samaan olen törmännyt kuvataiteenkin puolella. Museoiden varastot ovat täynnä taidetta, josta iso osa ei tule koskaan näyttelyissä näkyviin. Olen ollut sillä tavalla etuoikeutettu, että olen päässyt näkemään näitä varastoja. Monta kertaa on herännyt halu ryhtyä kokoamaan jotain näyttelyä, jossa näitä kummallisia ja toisinaan hyvinkin kiinnostavia teoksia voisi nostaa esiin ja saada parhaimmillaan vaikka taidehistoriaa kirjoitettua uusiksi.
Taidehistoria nimittäin kangistuttaa kulttuurihistoriaamme aika rautaisiin kaavoihin – kaiken sen hyvän lisäksi, mitä se tekee. Taidehistoriallisissa yleisesityksissä on tapana toistaa samat taiteilijat ja sieltä vielä samat työt, jotka näin pikkuhiljaa nousevat edustaviksi ja tyypillisiksi – toisinaan ns. mestariteoksiksi.
Olen viime aikoina tutustunut myös aivojen hermoratojen toimintaan ja siihen, miten erilaiset älyteknologiat ovat ihmisen ajatteluun vaikuttaneet. Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta Pinnalliset (Terra Cognita 2010) olen painanut mieleeni esimerkiksi sen varoituksen, että ”kun alamme käyttää verkkoa henkilökohtaisen muistin korvikkeena sivuuttamalla muistin sisäiset lujittumisprosessit, otamme sen riskin, että tyhjennämme mielemme sen rikkauksista”.
Siksi olenkin päätynyt ratkaisuun keräilyni tavasta. Olen päättänyt, että en halua löytää nopeasti jotain olennaista ja keskeistä – siis jotain sellaista, jonka joku muu on sellaiseksi valinnut –, vaan yritän itse löytää niin paljon kuin mahdollista ja samalla opetella asiat kokonaisempina – vieköön se vähän enemmän rahaa ja siten aikaa. Carria myötäillen voimme nimittäin kysyä vähän huolissamme, että minkälainen kokonaiskuva meille muodostuu taiteesta, jos näemme taiteen vain mestariteosten toisiaan seuraavana ketjuna, jonka joku on meille valinnut. Jos emme ymmärrä sitä maaperää, josta kukin mestariteos – onhan sellaisia siis toki olemassa – kulloinkin nousee ja mihin ympäristöön se liittyy. Hyvän taiteen laadunkin ymmärtää paljon paremmin, kun näkee ympärillä olevaa keskinkertaista taidetta. Kaikkea tätäkin on painettava mieleensä.
Minun on siis kuunneltava hittisinglestä myös B-puoli ja albumista nekin raidat, jotka historia on armollisesti unohtanut. Unohdettua kuvataidetta ei ole kovin helppoa päästä näkemään, mutta voinhan ainakin ryhtyä vaatimaan taidemuseoilta toisenlaisiakin katsauksia tiettyihin aikakausiin. Miltä esimerkiksi näyttäisi joku vuoden 1972 ihan tavallinen yhteisnäyttely mahdollisimman autenttisesti rekonstruoituna? Sehän voisi jopa olla yksi vuoden 2012 kiinnostavimmista taidetapahtumista. 

***

Illalla lähdin sitten toista kertaa elämässäni heittämään DJ-keikkaa. Ensimmäinen oli kolmisen kuukautta sitten. Seuranani oli DJ olenko. Kyseessä oli Rosebudin pikkujoulut. Vuorottelimme koko illan, niin että olenko soitti vanhaa suomalaista iskelmää ja poppia ja minä ("Total Meloodia Show") neuvostovirolaista iskelmää ja poppia. Eikä me oltu ihan huonoja. Pakko sanoa, että tunnen jonkinlaista kutsumusta tähän hommaan – enkä yhtään vähiten näiden fetissinomaisten vehkeiden takia: